Stressiä ja toimintaa

Viime yönä tuli vähän valvottua. Säikähdin unissani, että tyttäreni putoaa sängystä ja tarrasin häneen kaksin käsin. Heräsin, ja tajusin tarranneeni mieheni käsivarteen. Tyttö nukkui omassa huoneessaan... Sitten aloinkin miettiä työasioita enkä saanut pariin tuntiin unta. 

Stressaavaa tämä alkeiskurssin aloitus! Lähinnä minua huolestutti se, kun en ollut saanut ryhmääni täyteen peruutusten takia ja mietin, miten myöhemmin aloittaneet pärjäävät. Kun opiskellaan viisi tuntia päivässä, on kolmenkin päivän jälkeen vaikea päästä kärryille, varsinkin jos on täysin kielitaidoton. Useimmathan omaksuvat kieltä ympäristöstään jonkin verran ilman kurssiakin, mutta jos on tullut vasta maahan, ei välttämättä ymmärrä vielä yhtään mitään. Ja toiset jo puhua pälpättävät! (Tai siltä se ainakin kuulostaa...)

Alkeiskurssilla opettaminen on ihan fyysisesti raskasta hommaa. Koko ajan pitää olla skarppina, keskittyä täysillä. Opiskelijat tarvitsevat paljon enemmän ohjausta kuin pidemmälle ehtineet, jotka ovat itseohjautuvampia. Olen ollut joka päivän jälkeen fyysisesti ihan poikki.

Tänään olikin tosi toiminnallinen päivä. Eilen selailin loputonta ideoiden lähdettä, PS-Kustannuksen Ryhmä toimimaan! -kirjaa ja käytin tänään kahta siitä löytämääni harjoitusta. Molemmat liittyivät numeroihin. Ensimmäisen teimme aamujumppana. Jokainen heitti vuorollaan noppaa ja teki sitten jonkin liikkeen, jota kaikki toistivat niin monta kertaa kuin nopan silmäluku osoitti. Kyllä he keksivätkin hauskoja muuveja - ja meillä oli hauskaa! Viimeinen liike oli pahin. Numeroksi tuli kuusi ja meidän piti pyöriä ympäri. Kuuden kierroksen jälkeen en meinannut pysyä pystyssä... Oikein onnistunut taukojumppa millä tahansa kurssilla!

Tuo kirja onkin siitä mainio, että se sopii mille ikätasolle ja mille alalle tahansa. Jokainen opettaja löytää sieltä varmasti omaan ryhmäänsä sopivia toiminnallisia menetelmiä, joilla voi piristää opetusta, käyttää draamaa, aktivoida, ryhmäyttää jne. Aina kun minulla on aikaa, avaan kirjan ja etsin sopivia aktiviteetteja. Ja niitä riittää! Rinnakkaisteos on Ryhmä liikkumaan!, joka sopii myös kaikille kouluasteille ja -aloille. Useimmat ideoista eivät vaadi erityisiä valmisteluja vaan ovat heti sovellettavissa. Suosittelen lämpimästi. 

Toinen tuosta kirjasta nappaamani idea oli sydänparit. Tarkoituksena on etsiä uusi pari. Tein Wordilla sydämiä, joiden sisään kirjoitin kaksi numeroa, joiden summa oli 20. Sitten laminoin ne ja leikkasin kahtia. Jokainen opiskelija sai yhden puolikkaan ja toisen puolikkaan haltija oli tietysti hänen uusi parinsa. 

Suggestopediassa paria vaihdetaan alvariinsa ja itsekin olen varsinkin kurssin alussa vaihdellut pareja lähes päivittäin. Näin opiskelijat tutustuvat muihinkin kuin siihen, jonka viereen sattuvat ensimmäisenä päivänä istumaan. Meillä kaikillahan on taipumus palata aina samalle paikalle, jonka olemme ensimmäisellä kerralla valinneet. Joskus parinvaihdon voi tehdä yksinkertaisesti järjestämällä nimilaput eri paikoille, mutta usein käytän erilaisia toiminnallisia menetelmiä, joista samalla voi oppia jotain.

Näiden lisäksi luokan keskellä tehtiin tänään mm. musiikkikävely. Laitoin musiikin soimaan ja kun pysäytin sen, opiskelijan piti sanoa kohdalle osuneelle kaverilleen jokin fraasi, johon tämä vastasi asiaankuuluvasti. Sekin tuntui olevan hauskaa. Annoin opiskelijoille myös roolikortit ja he kyselivät toisiltaan perustietoja.

Kuten jo mainitsin, suggestopediassa tehdään oppiminen mahdollisimman helpoksi. Se tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että kun laitan opiskelijat kyselemään toisiltaan jotakin, heijastan harjoituksessa käytettävät kysymykset valkokankaalle. Jos ei muista, miten kysymys tai vastaus meni, voi tukeutua esimerkkeihin. (Ei siis nolaa itseään, jos ei muista.) Se tarkoittaa myös sitä, että uuden asian harjoittelussa edetään helpommasta harjoituksesta vaikeampaan, analyyttisestä synteettiseen. Eli ensin harjoitellaan jotain pientä osataitoa ja kun niitä on harjoiteltu riittävän monella erilaisella tavalla, edetään laajempaan, vapaaseen tuottamiseen. Ensimmäiset harjoitukset ovat tiukan strukturoituja: niihin on olemassa vain yksi oikea vastaus, joka on helposti saatavilla (esim. pariharjoituksessa parilla) ja vasta kun ollaan saatu vähän varmuutta, voidaan edellyttää omaa laajempien kokonaisuuksien tuottamista. Kuten mainosjulisteen laatimista, radiohaastattelua tai mitä ikinä keksitäänkään. Koskaan ei teetetä samanlaista harjoitusta kahta kertaa; silloinhan opiskelija kokisi, ettei hän ole oppinut sitä mitä piti. Täytyy keksiä erilaisia tapoja harjoitella samaa asiaa. Onneksi ideoita ja materiaaleja löytyy nykyään jo tosi paljon! Ei todellakaan tarvitse itse keksiä kaikkea.

Kielioppiakin toki opiskelimme. Verbin negatiivista taivutusta ja ko-kysymystä eilisten m-kysymysten lisäksi. Yritän keskittyä luokassa mahdollisimman paljon suulliseen harjoitteluun, mutta kun uutta kielioppiasiaa harjoitellaan kirjallisesti, laitan yleensä taustalle soimaan jotain musiikkia, joka auttaa keskittymisessä ja keventää tunnelmaa. Youtubesta löytyy mielin määrin tähän tarkoitukseen sopivaa musiikkia esim. hakusanoilla "music without words" tai " concentration music". Käytän myös omia CD-levyjäni, esim. panhuilumusiikkia. Tiedän, että kaikki eivät näitä rakasta, mutta koskaanhan ei voi kaikkia miellyttää. Kun tehdään kirjoitustehtäviä, kysyn usein opiskelijoilta, haluavatko he musiikkia. Useimmiten haluavat.

Viikon lopuksi teetin opiskelijoilla itsearvioinnin. He saivat lomakkeen, johon piti rastittaa, mitä osaan jo ja mitä pitää vielä harjoitella. Siinä oli esimerkiksi seuraavanlaisia taitoja: 

Osaan 
- sanoa aakkoset
- sanoa  numerot
- kertoa, kuka olen
- kertoa, minkämaalainen olen
- kertoa, mitä kieltä puhun
- kysyä parilta nämä asiat
jne.

Aika monta taitoa saavutetaan jo ensimmäisen viikon aikana! Jos johonkin kohtaan rastittaa "Tarvitsen harjoitusta", tietää, että sitä pitää viikonloppuna kotona harjoitella. Näin pyrin saamaan opiskelijat alusta asti itse vastuuseen omasta oppimisestaan.

Maahanmuuttajista ja stereotypioista

Mitä sinun mieleesi tulee sanasta maahanmuuttaja? Somali? Pakolainen? Turvapaikanhakija? Kenties venäläinen tai virolainen? Viimeksi mainitut ovat lähimpänä totuutta (vaikka tietysti nuo muutkin ovat maahanmuuttajia). Suurin maahanmuuttajaryhmä Suomessa ovat virolaiset, toiseksi suurin venäläiset. Ja kun virolaisista osa on venäjänkielisiä, yleisin äidinkieli on venäjä. 

Somalialaisiakin olen toki opettanut. Aina silloin tällöin ryhmässäni on yksi tai kaksi somalialaista. Tässä ryhmässä heitä ei ole. Sen sijaan on puoli tusinaa venäläistä/venäjänkielistä, pari aasialaista, yksi afrikkalainen, yksi pohjoisamerikkalainen ja loput länsi- tai eteläeurooppalaisia. Useimmat opiskelijoista ovat suorittaneet kotimaassaan vähintään lukio- tai korkeakoulutasoisen tutkinnon. 

Yllätyitkö? Minä en. Useimmiten ryhmäni ovat tämäntyyppisiä. Tosin yleensä venäläisten ja aasialaisten osuus on suurempi. Urani alussa esimieheni kehotti valitsemaan joka ryhmään ainakin yhden vietnamilaisen tai thaimaalaisen. He tuovat ryhmään positiivista henkeä. Stereotypia tämäkin. Se pitää kyllä usein paikkaansa, mutta on niissä ryhmissä aina muualtakin tulleita aurinkoja. Persoonia, jotka pelkällä läsnäolollaan tuovat luokkaan iloisen ilmapiirin.

Somalialaisista pitää vielä mainita, että ei heissäkään ole mitään stereotyyppistä persoonaa. He ovat yhtä erilaisia kuin me muutkin. Joku on tosikko, joku vitsiniekka. Joku on ujo, toinen puhelias. Täytyy vain nähdä ihminen kulttuuritaustan takana.

Rakkaudesta työhön

Viikon takaisen sunnuntain Hesarista luin, mitkä asiat motivoivat ihmisiä parhaiten. "Ih­mis­tä mo­ti­voi it­se­näi­syys, yh­teys mui­hin ih­mi­siin se­kä se, et­tä on tai­ta­va sii­nä, mi­tä te­kee. [Frank] Mar­te­la pyr­kii osoit­ta­maan, et­tä pelk­kä yh­teys mui­hin ei rii­tä. Vie­lä mo­ti­voi­vam­paa on, jos työl­lä on myön­tei­nen vai­ku­tus mui­hin ih­mi­siin."

Onko ihme, että rakastan työtäni? Siinähän toteutuvat kaikki nämä asiat! Saan suunnitella ja tehdä työtäni itsenäisesti, mutta olen koko ajan yhteydessä muihin ihmisiin. Ja kyllä, uskallan sanoa, että myös kolmas kohta pitää paikkaansa. Se ei tietenkään perustu luonnonlahjakkuuteen vaan siihen, että haluan jatkuvasti kehittyä työssäni. Teen sitä sydämestäni ja se näkyy myös lopputuloksessa. Ja tietysti minua motivoi valtavasti se, kun näen, että työstäni on todellista hyötyä ihmisille. Kun he saavat kielitaitoa, he pääsevät elämässään eteenpäin.

Pari viikkoa sitten juttelin edellisen ryhmäni opiskelijan kanssa ja mietin, miksi tykkään tästä työstä niin paljon. Päädyin siihen, että kyllä se johtuu opiskelijoista. Rakastan niitä ihmisiä. Rakastan sitä, että saan viettää päiväni 15-20 erilaisen persoonan kanssa, jotka tulevat erilaisista kulttuuritaustoista. Kun kurssi on jatkunut muutaman viikon, hekin rakastavat minua. Niin se vain menee. Ja sitten meillä on hauskaa yhdessä. (No okei, aina joskus sekaan sattuu joku hankalampi persoona, mutta omalle kohdalleni niitä on onneksi sattunut aika vähän.)

Ai mitä me tänään opiskeltiin? Kerrattiin ensimmäisenä päivänä opittuja juttuja ja uusina asioina opiskeltiin vokaaliharmonia (talo-ssa, ei talo-ssä) sekä maita, kieliä ja kansallisuuksia. Mistä sinä olet kotoisin? Minkämaalainen sinä olet? Mitä kieltä sinä puhut? Päivä menikin ihan hyvin, en muuttanut suunnitelmiani kuin parissa kohtaa... 

Aakkoslaulun lisäksi lauloimme viikonpäivälaulun. Pari opiskelijaa pyöritteli silmiään, mutta eivätköhän hekin pian hyväksy, että tällä kurssilla lauletaan ja tehdään muitakin hassuja juttuja. Ehkä he pääsevät eroon turhasta aikuisuuden taakasta ja oppivat nauttimaan tästä tyylistä. :D 


P.S. Joskus olen kyllä miettinyt, tykkäänkö opettajan työstä vain siksi, että siinä saan vapaasti toteuttaa besserwisseriyttäni. Opettaja kun saa olla (lähes) aina oikeassa. ;)

Henkselit paukkuu

Huoh. Eipä todellakaan ole aihetta henkseleiden paukutteluun tämän päivän jälkeen. Miten sitä ei muka osaa suunnitella toista kurssipäivää etukäteen? Ihme homma. Joskus olen todellakin tyytyväinen, ettei kukaan ole siellä luokan perällä tuntejani seuraamassa. Ai niin, paitsi ne neljätoista opiskelijaa. ;)

Onneksi he eivät kai yleensä huomaa, miten opettaja sekoilee. On tehnyt tuntisuunnitelman, mutta muuttaa sitä noin seitsemäntoista kertaa päivän aikana. Esittää vain itsevarmaa, niin kuin olisi koko ajan selvillä siitä, mitä tehdään seuraavaksi.

Olen lukenut joskus jostain, että opettaja joutuu tekemään päivän aikana valtavan määrän päätöksiä. Päivä on täynnä pieniä valintoja, hetkiä, jolloin pitää salamannopeasti päättää, jatkaako etukäteen suunnittelemallaan polulla vai poikkeaako siitä jonkin ennakoimattoman tekijän tai oman päähänpiston vuoksi. Milloin on sopiva aika lopettaa jokin aktiviteetti, mitä kannattaa ottaa vielä ennen taukoa jne. 

Mitä pitempään olen opettanut, sitä enemmän lähden tilanteiden mukaan. Usein uusi suunnitelma onkin parempi kuin vanha. Siksi oikeastaan on turhaa tehdä kovin tarkkaa suunnitelmaa. Silti joskus huomaa suunnitelleensa liian vähän, kun teettää liian aikaisin liian vaikean harjoituksen. Se ei ole hyvä juttu.

Suggestopediassa tärkeä periaate on, että oppiminen tehdään mahdollisimman helpoksi. Silloin opiskelija saa onnistumisen kokemuksia. Suunnittelu on tärkeää, ettei turhaan aiheuta opiskelijoille epäonnistumisen kokemuksia vaatimalla heiltä sellaista, mihin heillä ei ole vielä valmiuksia. Joskus me opettajat lankeamme ajattelemaan, että "olenhan minä tämän heille jo kertonut". Mutta kun se ei riitä, että opettaja on kertonut jotain. Asioita pitää harjoitella, ei niitä muuten opi. Ja harjoittelussa oikea järjestys on tärkeää, uuttahan opitaan entisen päälle.

Miksi alkeiskurssin päivä on sitten vaikeampi suunnitella kuin pidemmälle ehtineen kurssin? Koska alussa aktiviteetit ovat kovin lyhyitä. Kun kielitaitoa on vähän, päivä koostuu lukuisista 5-10 minuutin pituisista jaksoista. Ne palikat pitäisi sitten osata järjestää oikein ja arvella, mitä kaikkea vielä ehtii tehdä lopputunnin aikana. Harvoin osaa suunnitella päivän niin, että tekee juuri sen mitä on suunnitellut ja aikaa menee juuri sen verran kuin on ajatellut. Alkeiskurssilla tuntuu pitkältä ajalta viisikin sekuntia, kun opiskelijat tuijottavat sinua ja odottavat ohjeita, mitä seuraavaksi tehdään. Siinä sitten vaan esität taas tietäväsi sen tasan tarkkaan, vaikka samaan aikaan kuumeisesti mietit, mikä olisi tässä tilanteessa paras ratkaisu.

Tänään opiskelimme suomen kielen äänteet, aakkoset ja piirteitä, jotka erottavat suomen muista kielistä. Teimme kuuntelu- ja ääntämisharjoituksia ja lauloimme aakkoslaulun. Opiskelimme numerot ja viikonpäivät sekä tervehdyksiä ja muita tavallisimpia fraaseja. Numeroiden opiskelussa käytin mm. yliopiston ruotsin kurssilta oppimaani peliä, jossa heitetään noppaa ja tehdään laskutoimituksia noppien silmäluvuilla. Teimme luokan keskellä myös pienen kyselyn opiskelijatovereille: "Kuka sinä olet? Miten se kirjoitetaan? Kuinka vanha sinä olet?". Sen jälkeen jokainen esitteli muille vierustoverinsa. Lisäksi luimme kirjan kappaleen rooleissa ja neljä opiskelijaa näytteli sen. (Tilanne: uusi suomen kurssi on alkamassa...) Päivän lopuksi järjestyimme aakkosjärjestykseen sukunimen mukaan ja lauloimme vielä kerran aakkoslaulun. 

Loppukevennykseksi eilen sattunut hassu tapaus. Kun olin esitellyt itseni ja kätellyt kaikki opiskeijat, eräs mies nousi tuolistaan ja sanoi olevansa todennäköisesti väärässä paikassa. Samana päivänä alkoi teknisen alan ammatillinen koulutus, johon tämän miehen oli pitänyt mennä. Missähän vaiheessa hänellä heräsi epäilys, onko oikeassa paikassa? Kenties silloin, kun hitaasti selitin, että tämä on minun E-T-U-N-I-M-I ja tämä S-U-K-U-N-I-M-I. 

Eka päivä

Hämmästyttävää, miten vähän lopulta jännitin uuden koulutuksen aloittamista. 

Etukäteen kuvittelin, ettei seitsemän vuoden kokemus ole vienyt alkujännitystä, mutta niin vain menin luokkaan tänään ilman sen kummempia kipristelyjä mahanpohjassa. 

Sen sijaan yllätyin, miten pihalla olin, kun aloin iltapäivällä suunnitella toista kurssipäivää. Voisi kuvitella, että alkeiden opettaminen on ihan helppoa. Siitä vaan suomen kielen äänteet, tervehdykset ja esittelyt. Mutta eipä se niin yksinkertaista olekaan. Kun joukossa on ihmisiä, jotka eivät puhu suomea vielä ollenkaan, pitää suunnitella tarkat askelmerkit, joiden mukaan etenee. Rakentaa kielitaitoa palikka kerrallaan. Perustuksissa ei saa olla aukkoja.

Ensimmäisen kurssipäivän aloitan aina itseni esittelyllä. "Minä olen H. Kuka sinä olet?" Hitaasti, huolellisesti äännettynä. Jokaiseen sanaan keskittyen. Pysähdyn jokaisen opiskelijan kohdalle, tervehdin, esittelen itseni ja kysyn: "Kuka sinä olet?". Kättelen ja sanon iloisesti: "Hauska tutustua!". 

Näin saan heti kurssin alussa jokaiseen opiskelijaan henkilökohtaisen kontaktin. Saman kuvion toistan joka päivä, kun jaan heille monisteita. Annan jokaiselle monisteen käteen, en koskaan laita nippua kiertämään. Tämä tapa minulla oli jo ennen suggestopediakoulutusta, jossa sitä suositeltiin. Tykkään ottaa henkilökohtaisen katsekontaktin jokaiseen. Jokainen saa tuntea olevansa yksilö, opettajan huomion kohde. Edes sen pienen hetken, kun ojennan paperin ja hymyilen.

Juuri muuta emme ensimmäisenä päivänä opiskelekaan. Kerron koulutuksen tavoitteet ja tärkeät käytännön asiat. Yritän tulkita ihmisten katseita: ymmärtävätkö he, mitä puhun. Sillä minä puhun suomea, vaikka joukossa on niitä ummikkojakin. Joku kysyy tarkennusta englanniksi ja tietysti vastaan hänelle. Muistutan kuitenkin alusta asti, että tämä on suomen kielen kurssi ja täällä puhutaan suomea. Se on tärkeä sääntö, josta lipsuminen johtaa helposti siihen, että opiskelijat käyttävät pitkään englantia, mikä tietysti estää heitä käyttämästä suomea.

Pienen toiminnallisen harjoituksenkin ehdimme tänään tehdä. Olen järjestänyt luokkani U:n muotoon, niin että opiskelijat näkevät toisensa ja luokan keskelle jää tilaa liikkumiseen. Pyysin siis heidät keskelle, heijastin pienen dialogin taululle ja annoin heidän tutustua toisiinsa. Ihanaa, miten iloinen puheensorina täytti hetkessä luokan! Tein itseni tarpeettomaksi jo ensimmäisenä päivänä! :)