Illan piristykseksi pari radiohaastattelua, jotka opiskelijoiden luvalla julkaisen. Kuulin vasta pari viikkoa sitten, että Oikeesti aikuisten -materiaalista on tullut kolmaskin osa, jossa on suullisia harjoituksia. Otinpa heti kokeiluun hauskan tehtävän, jossa oli kerrottu alkutilanne ja lopputilanne. Opiskelijoiden piti sitten keksiä, mitä siinä välissä tapahtui.
Harjoittelimme tehtävää ensin yhdessä ja mietimme mitä oli tapahtunut, kun alkutilanne oli tämä: Ali kokeili uusia kenkiä kenkäosastolla ja lopputilanne tämä: Kun Ali tulee kotiin, kassissa on naisten korkokengät. Vaihtoehtoja oli monia, mutta päädyimme siihen, että myyjä oli valehdellut Alille, että on uusi trendi, että miehet käyttävät naisten korkokenkiä.
Annoin jokaiselle parille ensin yhden tapauksen, johon heidän piti keksiä, mitä tapahtui. Ensin tarinoista meinasi tulla ihan lyhyitä. Sitten sanoin heille, että heidän pitäisi tehdä tilanteesta radiohaastattelu. Annoin heille myös toisen tilanteen ja nyt molempien piti esittää, että tapaus oli sattunut heille itselleen. Toinen oli siis radiohaastattelija ja toinen kuuntelija, jolle oli sattunut hassu tapaus. Vähän samaan tyyliin, kun oikeiden radiokanavien aamu-showssa kerrotaan kaikenlaisia hassuja sattumuksia.
Jopas alkoi lyyti kirjoittaa! Tehtävä otettiin heti enemmän tosissaan ja kun käsikirjoitus oli saatu valmiiksi, opiskelijat etsivät jonkin rauhallisen sopen, jossa nauhoittivat haastattelut puhelimillaan.
Tässä pari ensimmäistä haastattelua tilanteineen.
Ensimmäisen lähtötilanne: Anna menee kampaajalle ja lopputilanne: Kaikki hymyilivät Annalle.
Toisen lähtötilanne: Henkilö ei ehtinyt sovittaa uutta paitaa ja lopputilanne: Ravintolassa kaikki tuijottavat häntä.
Kolmannen lähtötilanne: Ystävä soitti Alexille ja lopputilanne: Alexin täytyi lähteä poliisiasemalle.
Neljännen lähtötilanne: Leila halusi ostaa uuden lelun lapselleen ja lopputilanne: Seuraavana päivänä naapurin poika soittaa Leilan ovikelloa.
Tarkkakorvaiset ehkä huomasivat, että olin antanut heille joitakin fraaseja malliksi aloitukseen ja lopetukseen. Sen lisäksi olimme juuri harjoitelleet, miten sanotaan, miltä tämä tuntuu, maistuu, kuulostaa jne.
Lopputulos kuulostaa varsin hauskalta! :D
Lisää haastatteluja on toivottavasti vielä tulossa, kunhan saan nauhat muilta opiskelijoilta.
tiistai 25. maaliskuuta 2014
Uupumus II
Olen ajatellut, että vaikka olen tyypillinen työuupuja - keski-ikäinen, ruuhkavuosiaan elävä tunnollinen nainen, perfektionismiinkin taipuvainen - olen oppinut pitämään itsestäni huolta niin, etten joutuisi siihen ansaan.
Pari vuotta sitten olin varmasti aika lähellä uupumusta, kun minulla oli yhtä aikaa kaksi päiväryhmää, yksi iltaryhmä ja jatkuvasti sairasteleva, öisin valvottava 2-vuotias. Muistan silloisen olotilani samantapaisena kuin viimeaikaisen. Kiireentunne, riittämättömyys, jatkuva työmäärästä valittaminen, vaikka en haluaisi valittaa. Silloin selvisin, kun tilanne päättyi rauhalliseen työtahtiin, yhden ja saman koulutuksen vetämiseen päivästä toiseen.
Olen kuvitellut, että osaan ehkäistä uupumista. Edellisen stressijakson jälkeen pääsin työnohjaukseen, jonka ansiosta sain tehtyä jaksamiseni kannalta yksinkertaisen, mutta ratkaisevan päätöksen. Siihen asti olin nimittäin tehnyt töitä päivittäin viiteen, puoli kuuteen asti. Iltaopetuspäivinä olin useimmiten päivät vapaalla ja kotona lapsen kanssa, mutta noin kerran viikossa tein myös aamusta iltaan töitä. Mieheni oli kyllästynyt ainaiseen työntekooni ja tyttäreni tietysti kaipasi minua.
Teimme silloin päätöksen, että mieheni vie lapsen hoitoon ja minä haen. Niinpä minun oli pakko lähteä töistä ennen neljää. Ja kun piti lähteä, työt jäivät siihen, mihin jäivät. Selvisin silti. (Tässä toki auttoi se, että olin edeltävän vuoden aikana ehtinyt tehdä suurimman osan työstä, jonka kotokoulutuksen uudelleenjärjestely vaati.)
Toisekseen olen oppinut sanomaan ei. Ainakin joskus. Olen oppinut, että kukaan muu kuin minä ei tiedä minun työmäärääni ja aikani riittävyyttä. Jos siis minua kysytään johonkin työhön ja arvelen, että aikani ei riitä siihen, voin ihan hyvin kieltäytyä. Näin olen tehnytkin, enimmäkseen.
Vuosien iltatöiden jälkeen olen päättänyt luopua iltaopetuksesta. Iltavirkkuna se on sopinut minulle, mutta tässä elämäntilanteessa se ei kerta kaikkiaan enää sovi, kun minulla on pieni lapsi ja haluan pitää itsestäni ja kunnostanikin huolta.
Vuosi sitten pidin vielä päivätyön ohella reilun parin kuukauden iltakurssin, mutta sen jälkeen päätin, että siihen en enää lähde. Se laittaa koko arjen sekaisin. Ei jää aikaa käydä jumpassa tai edes ruokakaupassa saati leikkiä lapsen kanssa. Puhumattakaan, että olisi energiaa mihinkään.
Toki on tilanteita, joissa ajattelen työnantajan etua. Viime syksynä ja tänä keväänä olen joustanut sen verran, että olen lupautunut pitämään 4-5 iltaa parin kuukauden aikana tuolle yki-valmentavalle ryhmälle kielistudiossa, koska heidän opettajansa ei osaa käyttää sitä. Otin nuo illat ihan silkasta velvollisuudentunnosta, en olisi oikeasti halunnut niitä yhtään.
Viime tiistaina minulla oli tällainen pitkä päivä. Normaalin työpäivän jälkeen olin jo ihan puhki. Istuin vain ja huokailin. Tuntui, että mikään ei suju, kaikki menee pieleen. Päätin sitten lähteä käymään välillä järjestelemässä kirppispöytäni, jospa se järjestäisi myös päätäni.
Palasin takaisin töihin. Ei tuntunut yhtään paremmalta. Sitten ryhdyin viimeinkin siihen työhön, joka olisi pitänyt ehtiä tehdä paljon aikaisemmin. Suunnittelin meneillään olevan kolmannen moduulin päivien sisältöjä eli katsoin, mitä ylipäätään ehdimme vielä tehdä. Se toi hieman iloa, ehdimme nimittäin tehdä kutakuinkin samat asiat kuin viime vuonna. (Ainahan opettajalla on se tunne, ettei ehdi niin paljon kuin pitäisi.) Ehdin myös suunnitella loppuviikon sisältöjä, se oli ihmeellistä, en ollut tainnut lomani jälkeen ehtiä laatia yhtäkään tuntisuunnitelmaa!
Illat sinänsä eivät ole stressaavia, koska olen opettanut yki-kursseja niin kauan, että voin ottaa kansiosta valmiit tehtävät eikä niitä tarvitse juuri miettiä. Tämänkertainen ryhmäkin on niin iloinen ja eläväinen, että heidän kanssaan on mukavaa, vaikken heitä sen kummemmin tunnekaan. Mutta kun teen yksitoista tuntia töitä, tulen illalla kotiin ja tiedän, että aamulla pitää olla taas töissä, tulee väsy. Olen tehnyt tällaista vuosikausia, mutta ehkä olen tullut vanhaksi, kun se tuntuu vuosi vuodelta raskaammalta.
Lupaudun aina silloin tällöin ottamaan ylimääräisiä töitä, joihin esimieheni minua pyytää. Pidän koulutusiltapäiviä muulle tiimille tai tiimin uusille työntekijöille. Sehän on ihan hauskaa, ja aikaoptimistina kuvittelen aina ehtiväni valmistautuakin niihin. Todellisuudessa valmistautumiseen ei kovin paljon aikaa löydy, joten työstän ideoita jatkuvasti takaraivossani. Siitä seuraa, että jos herään keskellä yötä, ajattelen työasioita. Niin hauskaa kuin työni onkin, olisi ehkä hyvä joskus päästä irti työasioista.
Toinen ajoittain aikatauluja sotkeva ja aikaa vievä asia ovat omat koulutukseni. Haluan kehittää itseäni ja menen aina innolla koulutuksiin, joista toivon saavani uusia työkaluja työhöni. Nyt olen buukannut kevään ainoalle opetusvapaalle päivälleni vierailun Tampereelle, suggestopediseen Onnenkieli-kouluun. Odotan sitä innolla, mutta samaan aikaan hieman kauhistuttaa, millä ajalla suunnittelen seuraavana maanantaina alkavaa uutta koulutustani, jonka aion toteuttaa eri tavalla kuin tähänastiset, mikä teettää taas lisää töitä. Pitäisiköhän joskus mennä vain siitä, mistä aita on matalin? ;)
Jos tätä lukee joku, joka ei ole koskaan tehnyt opettajan töitä, häntä saattaa ihmetyttää, miten muka on liian pitkä työpäivä, jos tekee töitä kuuteen tai yksitoista tuntia päivässä. Jokainen, joka on tehnyt opettajan työtä, tietää kuitenkin, miten intensiivistä se on. Olet koko ajan sataprosenttisesti läsnä, tuntosarvet pystyssä. Työ on ihmissuhdetyötä, koko ajan johdat parinkymmenen ihmisen työtä. Teet työtä omalla persoonallasi, käytät kaiken luovuutesi ja energiasi saadaksesi opiskelijat oppimaan. Työ on myös esiintymistä. Joskus olen verrannut sitä suoraan lähetykseen, vaikka siinä yleisö on tietysti paljon suurempi ja intensiivisyys vielä voimakkaampaa.
Sanotaan, että maahanmuuttajien kanssa työskentely on vielä astetta haastavampaa, kun koko ajan pitää miettiä, miten muotoilet asiasi niin, että he ymmärtävät. Käyttämäsi kieli on työkalu ja työn kohde. Elät hetkessä ja reagoit kaikkeen, mitä opiskelijat tekevät tai sanovat. Tai ainakin päätät, reagoitko vai et. Joskus oli tutkittu, montako päätöstä opettaja joutuu tekemään päivän aikana. Se oli hurja määrä, en vain muista kuinka paljon. Periaatteessa työ on jatkuvaa tilanteen uudelleenarviointia ja päätösten tekemistä. Edellisen vuoden suunnitelmat eivät koskaan toteudu sellaisenaan, koska jokainen ryhmä on erilainen ja toimii eri tavalla.
Oma lukunsa ovat ryhmät, joissa on sisäisiä ristiriitoja tai erittäin hankalia persoonia. Omalle kohdalleni ei onneksi ole juuri sattunut sellaisia, joten voin käyttää energiani opettamiseen.
Opettajan työssä on kuitenkin se hyvä puoli, että kun astuu luokkaan ja aloittaa tunnit, unohtuu pissahätä, nälkä ja väsymys. Ne palaavan mieleen vasta, kun astuu luokasta ulos. Luokassa väsymys ei siis juuri haittaa (paitsi jos se on äärimmäistä, esimerkiksi vauvavalvomisista johtuvaa). Siksi varmasti olenkin jaksanut, luokkatyöskentely oman ryhmän kanssa on pitänyt minut pystyssä. Ihanilta opiskelijoiltani saan aina uutta virtaa, vuorovaikutus heidän kanssaan tuottaa niin paljon iloa minulle! Elän hetkessä, niin kuin pieni lapsi. Siinäpä se ansa, joka saa minut tekemään työtä joskus liikaakin. Työn tuottama ilo.
Pari vuotta sitten olin varmasti aika lähellä uupumusta, kun minulla oli yhtä aikaa kaksi päiväryhmää, yksi iltaryhmä ja jatkuvasti sairasteleva, öisin valvottava 2-vuotias. Muistan silloisen olotilani samantapaisena kuin viimeaikaisen. Kiireentunne, riittämättömyys, jatkuva työmäärästä valittaminen, vaikka en haluaisi valittaa. Silloin selvisin, kun tilanne päättyi rauhalliseen työtahtiin, yhden ja saman koulutuksen vetämiseen päivästä toiseen.
Olen kuvitellut, että osaan ehkäistä uupumista. Edellisen stressijakson jälkeen pääsin työnohjaukseen, jonka ansiosta sain tehtyä jaksamiseni kannalta yksinkertaisen, mutta ratkaisevan päätöksen. Siihen asti olin nimittäin tehnyt töitä päivittäin viiteen, puoli kuuteen asti. Iltaopetuspäivinä olin useimmiten päivät vapaalla ja kotona lapsen kanssa, mutta noin kerran viikossa tein myös aamusta iltaan töitä. Mieheni oli kyllästynyt ainaiseen työntekooni ja tyttäreni tietysti kaipasi minua.
Teimme silloin päätöksen, että mieheni vie lapsen hoitoon ja minä haen. Niinpä minun oli pakko lähteä töistä ennen neljää. Ja kun piti lähteä, työt jäivät siihen, mihin jäivät. Selvisin silti. (Tässä toki auttoi se, että olin edeltävän vuoden aikana ehtinyt tehdä suurimman osan työstä, jonka kotokoulutuksen uudelleenjärjestely vaati.)
Toisekseen olen oppinut sanomaan ei. Ainakin joskus. Olen oppinut, että kukaan muu kuin minä ei tiedä minun työmäärääni ja aikani riittävyyttä. Jos siis minua kysytään johonkin työhön ja arvelen, että aikani ei riitä siihen, voin ihan hyvin kieltäytyä. Näin olen tehnytkin, enimmäkseen.
Vuosien iltatöiden jälkeen olen päättänyt luopua iltaopetuksesta. Iltavirkkuna se on sopinut minulle, mutta tässä elämäntilanteessa se ei kerta kaikkiaan enää sovi, kun minulla on pieni lapsi ja haluan pitää itsestäni ja kunnostanikin huolta.
Vuosi sitten pidin vielä päivätyön ohella reilun parin kuukauden iltakurssin, mutta sen jälkeen päätin, että siihen en enää lähde. Se laittaa koko arjen sekaisin. Ei jää aikaa käydä jumpassa tai edes ruokakaupassa saati leikkiä lapsen kanssa. Puhumattakaan, että olisi energiaa mihinkään.
Toki on tilanteita, joissa ajattelen työnantajan etua. Viime syksynä ja tänä keväänä olen joustanut sen verran, että olen lupautunut pitämään 4-5 iltaa parin kuukauden aikana tuolle yki-valmentavalle ryhmälle kielistudiossa, koska heidän opettajansa ei osaa käyttää sitä. Otin nuo illat ihan silkasta velvollisuudentunnosta, en olisi oikeasti halunnut niitä yhtään.
Viime tiistaina minulla oli tällainen pitkä päivä. Normaalin työpäivän jälkeen olin jo ihan puhki. Istuin vain ja huokailin. Tuntui, että mikään ei suju, kaikki menee pieleen. Päätin sitten lähteä käymään välillä järjestelemässä kirppispöytäni, jospa se järjestäisi myös päätäni.
Palasin takaisin töihin. Ei tuntunut yhtään paremmalta. Sitten ryhdyin viimeinkin siihen työhön, joka olisi pitänyt ehtiä tehdä paljon aikaisemmin. Suunnittelin meneillään olevan kolmannen moduulin päivien sisältöjä eli katsoin, mitä ylipäätään ehdimme vielä tehdä. Se toi hieman iloa, ehdimme nimittäin tehdä kutakuinkin samat asiat kuin viime vuonna. (Ainahan opettajalla on se tunne, ettei ehdi niin paljon kuin pitäisi.) Ehdin myös suunnitella loppuviikon sisältöjä, se oli ihmeellistä, en ollut tainnut lomani jälkeen ehtiä laatia yhtäkään tuntisuunnitelmaa!
Illat sinänsä eivät ole stressaavia, koska olen opettanut yki-kursseja niin kauan, että voin ottaa kansiosta valmiit tehtävät eikä niitä tarvitse juuri miettiä. Tämänkertainen ryhmäkin on niin iloinen ja eläväinen, että heidän kanssaan on mukavaa, vaikken heitä sen kummemmin tunnekaan. Mutta kun teen yksitoista tuntia töitä, tulen illalla kotiin ja tiedän, että aamulla pitää olla taas töissä, tulee väsy. Olen tehnyt tällaista vuosikausia, mutta ehkä olen tullut vanhaksi, kun se tuntuu vuosi vuodelta raskaammalta.
Lupaudun aina silloin tällöin ottamaan ylimääräisiä töitä, joihin esimieheni minua pyytää. Pidän koulutusiltapäiviä muulle tiimille tai tiimin uusille työntekijöille. Sehän on ihan hauskaa, ja aikaoptimistina kuvittelen aina ehtiväni valmistautuakin niihin. Todellisuudessa valmistautumiseen ei kovin paljon aikaa löydy, joten työstän ideoita jatkuvasti takaraivossani. Siitä seuraa, että jos herään keskellä yötä, ajattelen työasioita. Niin hauskaa kuin työni onkin, olisi ehkä hyvä joskus päästä irti työasioista.
Toinen ajoittain aikatauluja sotkeva ja aikaa vievä asia ovat omat koulutukseni. Haluan kehittää itseäni ja menen aina innolla koulutuksiin, joista toivon saavani uusia työkaluja työhöni. Nyt olen buukannut kevään ainoalle opetusvapaalle päivälleni vierailun Tampereelle, suggestopediseen Onnenkieli-kouluun. Odotan sitä innolla, mutta samaan aikaan hieman kauhistuttaa, millä ajalla suunnittelen seuraavana maanantaina alkavaa uutta koulutustani, jonka aion toteuttaa eri tavalla kuin tähänastiset, mikä teettää taas lisää töitä. Pitäisiköhän joskus mennä vain siitä, mistä aita on matalin? ;)
Jos tätä lukee joku, joka ei ole koskaan tehnyt opettajan töitä, häntä saattaa ihmetyttää, miten muka on liian pitkä työpäivä, jos tekee töitä kuuteen tai yksitoista tuntia päivässä. Jokainen, joka on tehnyt opettajan työtä, tietää kuitenkin, miten intensiivistä se on. Olet koko ajan sataprosenttisesti läsnä, tuntosarvet pystyssä. Työ on ihmissuhdetyötä, koko ajan johdat parinkymmenen ihmisen työtä. Teet työtä omalla persoonallasi, käytät kaiken luovuutesi ja energiasi saadaksesi opiskelijat oppimaan. Työ on myös esiintymistä. Joskus olen verrannut sitä suoraan lähetykseen, vaikka siinä yleisö on tietysti paljon suurempi ja intensiivisyys vielä voimakkaampaa.
Sanotaan, että maahanmuuttajien kanssa työskentely on vielä astetta haastavampaa, kun koko ajan pitää miettiä, miten muotoilet asiasi niin, että he ymmärtävät. Käyttämäsi kieli on työkalu ja työn kohde. Elät hetkessä ja reagoit kaikkeen, mitä opiskelijat tekevät tai sanovat. Tai ainakin päätät, reagoitko vai et. Joskus oli tutkittu, montako päätöstä opettaja joutuu tekemään päivän aikana. Se oli hurja määrä, en vain muista kuinka paljon. Periaatteessa työ on jatkuvaa tilanteen uudelleenarviointia ja päätösten tekemistä. Edellisen vuoden suunnitelmat eivät koskaan toteudu sellaisenaan, koska jokainen ryhmä on erilainen ja toimii eri tavalla.
Oma lukunsa ovat ryhmät, joissa on sisäisiä ristiriitoja tai erittäin hankalia persoonia. Omalle kohdalleni ei onneksi ole juuri sattunut sellaisia, joten voin käyttää energiani opettamiseen.
Opettajan työssä on kuitenkin se hyvä puoli, että kun astuu luokkaan ja aloittaa tunnit, unohtuu pissahätä, nälkä ja väsymys. Ne palaavan mieleen vasta, kun astuu luokasta ulos. Luokassa väsymys ei siis juuri haittaa (paitsi jos se on äärimmäistä, esimerkiksi vauvavalvomisista johtuvaa). Siksi varmasti olenkin jaksanut, luokkatyöskentely oman ryhmän kanssa on pitänyt minut pystyssä. Ihanilta opiskelijoiltani saan aina uutta virtaa, vuorovaikutus heidän kanssaan tuottaa niin paljon iloa minulle! Elän hetkessä, niin kuin pieni lapsi. Siinäpä se ansa, joka saa minut tekemään työtä joskus liikaakin. Työn tuottama ilo.
Uupumus I
Laitoin viime viikolla työterveyshoitajalle sähköpostia ja kyselin, voisinko tulla käymään, kun minulla on viime aikoina ollut korvissa outoja tuntemuksia ja huimausta. Hän vastasi, että vaiva on sellainen, että kannattaa varata aika suoraan lääkärille. Niinpä menin torstaina työpäivän jälkeen lääkärille haettuani ensin lapseni hoidosta.
Ajattelin vain tarkistuttaa, ettei korvissani ole tulehdusta, koska minulla on ollut ennenkin korvatulehduksia, jotka eivät ole oireilleet kivulla. Kerroin lääkärille, että minua on huimannut jo jonkin aikaa, ensimmäiset tuntemukset korvissa olivat reilut kolme viikkoa sitten. "Sinulla on virus tasapainoelimessä." Aha. No, viruksia tulee ja menee, ei kai siinä sen kummempaa. Ei siis ollut korvatulehdusta.
"Sinun pitäisi nyt levätä. Viisi päivää pitäisi olla tekemättä yhtään mitään, niin se virus lähtee pois sinun elimistöstä."
EIEIEIEIEIEI! En minä voi levätä. On niin paljon kaikkea. "Mutta minun pitää lähteä huomenna Turkuun koulutukseen. En mä voi jäädä kotiin."
Lääkäri kyselee, onko ollut muita oireita. No, välillä menee yöllä nenä tukkoon. "No niin, se on se virus. Pitääkö välillä rykiä paksua limaa kurkusta?" "No joo, välillä pitää rykiä." "Väsyttääkö?" "On kyllä viime aikoina väsyttänyt tosi paljon, mutta..." "Eli virus siellä on. Jos sitä ei hoideta pois, se menee poskionteloihin." Just joo. En mä voi nyt jäädä kotiin. Viimeiset viikot rauhassa oman ryhmän kanssa, kauan odotettu koulutus ja kaikkea.
Ei sen puoleen, ei mulla ole aikaa myöhemminkään sairastaa. Kohta alkaa toinen kurssi, sitten vasta kiirettä onkin. Milloinkas se pääsiäinen on, ehtisikö silloin levätä? Äh, se on vasta huhtikuun lopussa, ei auta tähän hätään.
"Sinun pitäisi nyt levätä viisi päivää, mä kirjoitan sulle sairauslomaa." "Ei kun en mä voi, mulla on niin paljon töitä." "No, se on sinun päätös. Jos et halua levätä, et paranekaan. Sinun pitäisi nyt itse päättää, haluatko parantua vai et. Pitää olla täydellisessä levossa. Jos liikut, se virus ei lähde pois. Se tarkoittaa, että et käy kaupassa, et tee ruokaa, et pese pyykkiä. Lepäät vaan ja nautit."
Tätä jatketaan aika pitkään. En suostu ottamaan sairauslomapaperia, enhän tunne itseäni kovin sairaaksi, mitä nyt vähän huimaa. Istun tuolilla ja tuijotan käsiäni. Ajattelen, että lääkäri näkee varmaan edessään tyypillisen ylitunnollisen keski-ikäisen naisen, joka luulee olevansa korvaamaton. Lääkäri sanoo, ettei pitäisi ajaa autolla ja varoittelee, miten pahaksi tilanne voi mennä, jos en hoida itseäni kuntoon. Varoittelee jopa sydänlihastulehduksella.
Ai niin, olin varannut illaksi jumpan. Kai se sitten pitää perua. Mitenkähän muuten olin kuvitellut pysyväni pystyssä Bodybalance-tunnilla, jolla tehdään tasapainoliikkeitä, kun minua huimaa jo kahdella jalalla seistessäkin?
Palasin kotiin, kun olin ensin käynyt ruokakaupassa ja kirppiksellä järjestelemässä myyntipöytäni. Aloin miettiä, oliko lääkärin sanoissa sittenkin perää. Itse asiassa olen tuntenut itseni todella väsyneeksi viime aikoina. Työpäivän jälkeen, ja viikonloppuisinkin, olen vain huokaillut, että miten voi aina vain väsyttää. Ajattelin, että se on vain kevätväsymystä. Tai ehkä se johtuu allergialääkkeistä, jotka tosin eivät ole ennen minua väsyttäneet.
Vai olisiko lääkäri sittenkin oikeassa? Jos se onkin virus, joka minua väsyttää.
Olin töissäkin ollut aina opetuspäivän jälkeen ihan poikki. Olin itsekin ihmetellyt käytöstäni. Istuin ja huokailin vain. En osannut keskittyä mihinkään. En saanut mitään aikaan. Tein koko ajan kauheasti, mutta perustyöt jäivät tekemättä. Kaikki aikani meni tulevan kevään pohtimiseen ja suunnitteluun. Miten selviän, kuka sijaistaa milloinkin, milloin annetaan etätehtäviä. Ihmettelin, miten voin saada kaikki iltapäivät kulumaan tähän palapeliin. Enkö muka todellakaan ehdi tehdä muuta? Monena päivänä minun piti kyllä kiitää pian tuntien jälkeen johonkin, milloin kokoukseen, milloin omiin menoihini.
Lomanjälkeiset viikot olivat menneet kaikkeen muuhun kuin oman ryhmäni opetuksen suunnitteluun. Tuntui todella stressaavalta, kun en ehtinyt pysähtyä kertaakaan miettimään ryhmän viimeisiä kuukausia, viimeistä suomen kielen moduulia. Tulevat kuukaudet olivat kuin iso möykky edessäni. Tiesin, että pitäisi ehtiä vielä vaikka mitä, mutta en yhtään tiennyt, mitä niistä ehtisimme.
Joka aamu tulin töihin mielessäni vain epämääräinen mielikuva siitä, mitä sinä päivänä tehtäisiin. Olin suurin piirtein selvillä siitä, mitä aihetta käsitellään, kun olin iltapäivällä kaivanut edellisen vuoden materiaalit kansiosta. Kopioin ensimmäisen tunnin materiaalit aamulla viime tipassa, juuri ennen tuntien alkua. Tai kesken tunnin, koska muuten olisin myöhästynyt tunnilta. Kaikki tauot käytin seuraavien tuntien suunnittelemiseen ja tehtävien kopioimiseen. (Tämä kaikki ei sinänsä ole mitään uutta, mutta yleensä ehdin edes muutaman päivän viikossa suunnitella etukäteen.) Hetkeksikään en ollut ehtinyt pysähtyä miettimään kokonaisuutta.
En silti jaksanut herätä aamuisin yhtään aikaisemmin. Alkuvuoden onnistuin pitämään kiinni uudenvuodenlupauksestani, etten torkuta vaan nousen heti kun puhelin ensimmäisen kerran hälyttää, mutta se aika oli jo kaukana takana. Syytin väsymyksestä sitä, että tyttäreni hiipii taas joka yö viereeni ja valvottaa minua. Vähintään yhtenä yönä viikossa hän valvoo keskellä yötä useamman tunnin ja niinä öinä minun uneni jäävät 2-4 tuntiin. Mutta sehän on ollut arkeani neljä viime vuotta, pari ensimmäistä vuotta vielä pahempaa. Se kyllä selittää osan väsymyksestä, mutta ei kokonaan. Ehkä virus oli sittenkin syypää?
Kun palasin kotiin lääkäristä, tein ruoan ja söin. Sitten menin sohvalle lepäämään. "Lääkäri sanoi, että mun pitää levätä." Levätessäni kuuntelin kehoani, kuten lääkäri oli kehottanut. Itse asiassa keuhkoissakin tuntui nyt kipeältä, niin kuin silloin, kun kärsii keuhkoputkentulehduksesta. Ehkä minussa todellakin on jokin tulehdus.
Kun sain luvan sairastaa, huomasin, että olen paljon sairaampi ja väsyneempi kuin olin suostunut myöntämään. Ajatuskin siitä, että seuraavana päivänä minun pitäisi ensin opettaa päivä, sitten lähteä junalla Turkuun, kuunnella ilta ja seuraava päivän englanninkielistä koulutusta, väsytti. En taida sittenkään jaksaa...
Taistelen vastaan. Olen odottanut koulutusta kaksi vuotta! En kerta kaikkiaan voi jättää sitä nyt väliin. Sitä paitsi ensi viikolla voisin olla rauhassa ryhmäni kanssa, enää pari viikkoa aikaa ennen kuin alkaa uusi kurssi.
Niin, uusi kurssi. Se menee kuusi viikkoa päällekkäin vanhan kanssa. Olen pari päivää viikossa vanhassa ryhmässä, pari uudessa. Ja vastuussa molemmista. Se tarkoittaa enemmän töitä, enemmän stressiä. Silloin en ainakaan voi sairastaa, se olisi ihan katastrofi. Ja kun nyt olen kuulostellut itseäni, alkaa tuntua siltä, että jos jatkan pysähtymättä koko kevään, edessä on paitsi virustaudin paheneminen, myös työuupumus. Jonakin päivänä olin jo itsekseni miettinyt, voiko kyse olla uupumuksesta, niin epätavalliselta tuntui oma väsymykseni, aikaansaamattomuuteni ja huokailuni.
Itse asiassa virushan on helppo vastaus tähän kaikkeen! Jos jään kotiin, ehdin samalla pysähtyä ja levätä, keskeyttää stressin kierteen, ennen kuin on myöhäistä. En siis usko, että kärsin vielä työuupumuksesta, mutta ehkä tämä on se hetki, jolloin se on vielä ehkäistävissä. Kehoni on antanut merkkejä, joita en ole kuunnellut, ennen kuin lääkäri pakotti minut siihen. Enpä muuten muistanut mainita hänelle, että on minulla viime aikoina ollut rytmihäiriöitäkin tavallista enemmän...
Mietin, miten kävi, kun edellisen kerran jäin viikoksi sairauslomalle. Silloinkaan en olisi halunnut, uusi koulutus oli juuri alkamassa ja ensimmäiselle viikolle jouduttiin hankkimaan sijainen. Olikohan se sama lääkäri, joka silloinkin määräsi pitkän sairausloman? Tarkistan työterveyden sivuilta. Ei se sama ollut. Kun tarkemmin mietin, sen jälkeen en olekaan sairastellut enää. Olen viimeinkin pystynyt liikkumaan säännöllisesti joka viikko yli vuoden ajan! Voisiko olla, että sairastelu loppui tuohon pitkään lepoon? Jos se oli sen ansiota, ehkä tälläkin kertaa kannattaa yrittää?
Pitkän sisäisen taistelun jälkeen (ja miehen muistutuksen, että opiskelijat eivät ehkä tuo kukkia haudalle) päätin siis jäädä kotiin. Seuraavana päivänä soitin lääkärille ja sanoin, että olit oikeassa, kirjoita se lappu. Peruin työt, peruin junaliput, hotellit ja koulutuksen. Itkien. Itku oli syyllisyyttä, harmitusta, helpotusta ja väsymystä. Ensin harmia siitä, että koulutus peruuntui. Mutta lopulta eniten väsymystä, jota en ollut antanut itseni aiemmin tuntea.
Mietin, mikä aiheuttaa eniten syyllisyyttä, miksi on niin vaikea jäädä kotiin sairastamaan. Suurin syy on se, etten haluaisi aiheuttaa työnantajalle ylimääräisiä kustannuksia ja työkavereille ylimääräistä vaivaa sijaisten hankinnassa. Lapsen sairastelun takia joudun samaan ikävään tilanteeseen joka kuukausi. Tavallaan se on kuin palkankorotus, jonka työnantaja joutuu maksamaan minulle tekemättömästä työstä. (Älkää kertoko tätä heille, etteivät peru vasta saamaani oikeaa palkankorotusta! ;))
Toiseksi suurin syy on ryhmä, joka aina kärsii jonkin verran opettajan poissaoloista. Vaikka sijainen olisi hyvä ja pystyisi hyvin korvaamaan oman opettajan (mikä ei suinkaan aina ole totta), joudumme yleensä antamaan ensimmäiseksi päiväksi etätehtäviä, jotka harvoin korvaavat opetusta, varsinkaan kun ne keksitään näin nopealla aikataululla.
Kolmanneksi syyllisyyttä aiheuttaa epämääräinen huonoudentunne. Että minun pitäisi jaksaa, vaikka olenkin vähän sairas. Muutkin jaksavat tehdä niin paljon enemmän töitä, muutkin tulevat sairaana töihin, muutkin tekevät uupumukseen saakka. Ja olenhan itsekin jaksanut silloin ja silloin tehdä niin ja niin paljon töitä. Miksi en nyt jaksaisi?
Silti en halua olla se marttyyri, joka tulee kuoleman kielissäkin töihin. Haluan huolehtia itsestäni ja terveydestäni. Eikö se ole hyväksyttävää ja järkevääkin?
Ajattelin vain tarkistuttaa, ettei korvissani ole tulehdusta, koska minulla on ollut ennenkin korvatulehduksia, jotka eivät ole oireilleet kivulla. Kerroin lääkärille, että minua on huimannut jo jonkin aikaa, ensimmäiset tuntemukset korvissa olivat reilut kolme viikkoa sitten. "Sinulla on virus tasapainoelimessä." Aha. No, viruksia tulee ja menee, ei kai siinä sen kummempaa. Ei siis ollut korvatulehdusta.
"Sinun pitäisi nyt levätä. Viisi päivää pitäisi olla tekemättä yhtään mitään, niin se virus lähtee pois sinun elimistöstä."
EIEIEIEIEIEI! En minä voi levätä. On niin paljon kaikkea. "Mutta minun pitää lähteä huomenna Turkuun koulutukseen. En mä voi jäädä kotiin."
Lääkäri kyselee, onko ollut muita oireita. No, välillä menee yöllä nenä tukkoon. "No niin, se on se virus. Pitääkö välillä rykiä paksua limaa kurkusta?" "No joo, välillä pitää rykiä." "Väsyttääkö?" "On kyllä viime aikoina väsyttänyt tosi paljon, mutta..." "Eli virus siellä on. Jos sitä ei hoideta pois, se menee poskionteloihin." Just joo. En mä voi nyt jäädä kotiin. Viimeiset viikot rauhassa oman ryhmän kanssa, kauan odotettu koulutus ja kaikkea.
Ei sen puoleen, ei mulla ole aikaa myöhemminkään sairastaa. Kohta alkaa toinen kurssi, sitten vasta kiirettä onkin. Milloinkas se pääsiäinen on, ehtisikö silloin levätä? Äh, se on vasta huhtikuun lopussa, ei auta tähän hätään.
"Sinun pitäisi nyt levätä viisi päivää, mä kirjoitan sulle sairauslomaa." "Ei kun en mä voi, mulla on niin paljon töitä." "No, se on sinun päätös. Jos et halua levätä, et paranekaan. Sinun pitäisi nyt itse päättää, haluatko parantua vai et. Pitää olla täydellisessä levossa. Jos liikut, se virus ei lähde pois. Se tarkoittaa, että et käy kaupassa, et tee ruokaa, et pese pyykkiä. Lepäät vaan ja nautit."
Tätä jatketaan aika pitkään. En suostu ottamaan sairauslomapaperia, enhän tunne itseäni kovin sairaaksi, mitä nyt vähän huimaa. Istun tuolilla ja tuijotan käsiäni. Ajattelen, että lääkäri näkee varmaan edessään tyypillisen ylitunnollisen keski-ikäisen naisen, joka luulee olevansa korvaamaton. Lääkäri sanoo, ettei pitäisi ajaa autolla ja varoittelee, miten pahaksi tilanne voi mennä, jos en hoida itseäni kuntoon. Varoittelee jopa sydänlihastulehduksella.
Ai niin, olin varannut illaksi jumpan. Kai se sitten pitää perua. Mitenkähän muuten olin kuvitellut pysyväni pystyssä Bodybalance-tunnilla, jolla tehdään tasapainoliikkeitä, kun minua huimaa jo kahdella jalalla seistessäkin?
Palasin kotiin, kun olin ensin käynyt ruokakaupassa ja kirppiksellä järjestelemässä myyntipöytäni. Aloin miettiä, oliko lääkärin sanoissa sittenkin perää. Itse asiassa olen tuntenut itseni todella väsyneeksi viime aikoina. Työpäivän jälkeen, ja viikonloppuisinkin, olen vain huokaillut, että miten voi aina vain väsyttää. Ajattelin, että se on vain kevätväsymystä. Tai ehkä se johtuu allergialääkkeistä, jotka tosin eivät ole ennen minua väsyttäneet.
Vai olisiko lääkäri sittenkin oikeassa? Jos se onkin virus, joka minua väsyttää.
Olin töissäkin ollut aina opetuspäivän jälkeen ihan poikki. Olin itsekin ihmetellyt käytöstäni. Istuin ja huokailin vain. En osannut keskittyä mihinkään. En saanut mitään aikaan. Tein koko ajan kauheasti, mutta perustyöt jäivät tekemättä. Kaikki aikani meni tulevan kevään pohtimiseen ja suunnitteluun. Miten selviän, kuka sijaistaa milloinkin, milloin annetaan etätehtäviä. Ihmettelin, miten voin saada kaikki iltapäivät kulumaan tähän palapeliin. Enkö muka todellakaan ehdi tehdä muuta? Monena päivänä minun piti kyllä kiitää pian tuntien jälkeen johonkin, milloin kokoukseen, milloin omiin menoihini.
Lomanjälkeiset viikot olivat menneet kaikkeen muuhun kuin oman ryhmäni opetuksen suunnitteluun. Tuntui todella stressaavalta, kun en ehtinyt pysähtyä kertaakaan miettimään ryhmän viimeisiä kuukausia, viimeistä suomen kielen moduulia. Tulevat kuukaudet olivat kuin iso möykky edessäni. Tiesin, että pitäisi ehtiä vielä vaikka mitä, mutta en yhtään tiennyt, mitä niistä ehtisimme.
Joka aamu tulin töihin mielessäni vain epämääräinen mielikuva siitä, mitä sinä päivänä tehtäisiin. Olin suurin piirtein selvillä siitä, mitä aihetta käsitellään, kun olin iltapäivällä kaivanut edellisen vuoden materiaalit kansiosta. Kopioin ensimmäisen tunnin materiaalit aamulla viime tipassa, juuri ennen tuntien alkua. Tai kesken tunnin, koska muuten olisin myöhästynyt tunnilta. Kaikki tauot käytin seuraavien tuntien suunnittelemiseen ja tehtävien kopioimiseen. (Tämä kaikki ei sinänsä ole mitään uutta, mutta yleensä ehdin edes muutaman päivän viikossa suunnitella etukäteen.) Hetkeksikään en ollut ehtinyt pysähtyä miettimään kokonaisuutta.
En silti jaksanut herätä aamuisin yhtään aikaisemmin. Alkuvuoden onnistuin pitämään kiinni uudenvuodenlupauksestani, etten torkuta vaan nousen heti kun puhelin ensimmäisen kerran hälyttää, mutta se aika oli jo kaukana takana. Syytin väsymyksestä sitä, että tyttäreni hiipii taas joka yö viereeni ja valvottaa minua. Vähintään yhtenä yönä viikossa hän valvoo keskellä yötä useamman tunnin ja niinä öinä minun uneni jäävät 2-4 tuntiin. Mutta sehän on ollut arkeani neljä viime vuotta, pari ensimmäistä vuotta vielä pahempaa. Se kyllä selittää osan väsymyksestä, mutta ei kokonaan. Ehkä virus oli sittenkin syypää?
Kun palasin kotiin lääkäristä, tein ruoan ja söin. Sitten menin sohvalle lepäämään. "Lääkäri sanoi, että mun pitää levätä." Levätessäni kuuntelin kehoani, kuten lääkäri oli kehottanut. Itse asiassa keuhkoissakin tuntui nyt kipeältä, niin kuin silloin, kun kärsii keuhkoputkentulehduksesta. Ehkä minussa todellakin on jokin tulehdus.
Kun sain luvan sairastaa, huomasin, että olen paljon sairaampi ja väsyneempi kuin olin suostunut myöntämään. Ajatuskin siitä, että seuraavana päivänä minun pitäisi ensin opettaa päivä, sitten lähteä junalla Turkuun, kuunnella ilta ja seuraava päivän englanninkielistä koulutusta, väsytti. En taida sittenkään jaksaa...
Taistelen vastaan. Olen odottanut koulutusta kaksi vuotta! En kerta kaikkiaan voi jättää sitä nyt väliin. Sitä paitsi ensi viikolla voisin olla rauhassa ryhmäni kanssa, enää pari viikkoa aikaa ennen kuin alkaa uusi kurssi.
Niin, uusi kurssi. Se menee kuusi viikkoa päällekkäin vanhan kanssa. Olen pari päivää viikossa vanhassa ryhmässä, pari uudessa. Ja vastuussa molemmista. Se tarkoittaa enemmän töitä, enemmän stressiä. Silloin en ainakaan voi sairastaa, se olisi ihan katastrofi. Ja kun nyt olen kuulostellut itseäni, alkaa tuntua siltä, että jos jatkan pysähtymättä koko kevään, edessä on paitsi virustaudin paheneminen, myös työuupumus. Jonakin päivänä olin jo itsekseni miettinyt, voiko kyse olla uupumuksesta, niin epätavalliselta tuntui oma väsymykseni, aikaansaamattomuuteni ja huokailuni.
Itse asiassa virushan on helppo vastaus tähän kaikkeen! Jos jään kotiin, ehdin samalla pysähtyä ja levätä, keskeyttää stressin kierteen, ennen kuin on myöhäistä. En siis usko, että kärsin vielä työuupumuksesta, mutta ehkä tämä on se hetki, jolloin se on vielä ehkäistävissä. Kehoni on antanut merkkejä, joita en ole kuunnellut, ennen kuin lääkäri pakotti minut siihen. Enpä muuten muistanut mainita hänelle, että on minulla viime aikoina ollut rytmihäiriöitäkin tavallista enemmän...
Mietin, miten kävi, kun edellisen kerran jäin viikoksi sairauslomalle. Silloinkaan en olisi halunnut, uusi koulutus oli juuri alkamassa ja ensimmäiselle viikolle jouduttiin hankkimaan sijainen. Olikohan se sama lääkäri, joka silloinkin määräsi pitkän sairausloman? Tarkistan työterveyden sivuilta. Ei se sama ollut. Kun tarkemmin mietin, sen jälkeen en olekaan sairastellut enää. Olen viimeinkin pystynyt liikkumaan säännöllisesti joka viikko yli vuoden ajan! Voisiko olla, että sairastelu loppui tuohon pitkään lepoon? Jos se oli sen ansiota, ehkä tälläkin kertaa kannattaa yrittää?
Pitkän sisäisen taistelun jälkeen (ja miehen muistutuksen, että opiskelijat eivät ehkä tuo kukkia haudalle) päätin siis jäädä kotiin. Seuraavana päivänä soitin lääkärille ja sanoin, että olit oikeassa, kirjoita se lappu. Peruin työt, peruin junaliput, hotellit ja koulutuksen. Itkien. Itku oli syyllisyyttä, harmitusta, helpotusta ja väsymystä. Ensin harmia siitä, että koulutus peruuntui. Mutta lopulta eniten väsymystä, jota en ollut antanut itseni aiemmin tuntea.
Mietin, mikä aiheuttaa eniten syyllisyyttä, miksi on niin vaikea jäädä kotiin sairastamaan. Suurin syy on se, etten haluaisi aiheuttaa työnantajalle ylimääräisiä kustannuksia ja työkavereille ylimääräistä vaivaa sijaisten hankinnassa. Lapsen sairastelun takia joudun samaan ikävään tilanteeseen joka kuukausi. Tavallaan se on kuin palkankorotus, jonka työnantaja joutuu maksamaan minulle tekemättömästä työstä. (Älkää kertoko tätä heille, etteivät peru vasta saamaani oikeaa palkankorotusta! ;))
Toiseksi suurin syy on ryhmä, joka aina kärsii jonkin verran opettajan poissaoloista. Vaikka sijainen olisi hyvä ja pystyisi hyvin korvaamaan oman opettajan (mikä ei suinkaan aina ole totta), joudumme yleensä antamaan ensimmäiseksi päiväksi etätehtäviä, jotka harvoin korvaavat opetusta, varsinkaan kun ne keksitään näin nopealla aikataululla.
Kolmanneksi syyllisyyttä aiheuttaa epämääräinen huonoudentunne. Että minun pitäisi jaksaa, vaikka olenkin vähän sairas. Muutkin jaksavat tehdä niin paljon enemmän töitä, muutkin tulevat sairaana töihin, muutkin tekevät uupumukseen saakka. Ja olenhan itsekin jaksanut silloin ja silloin tehdä niin ja niin paljon töitä. Miksi en nyt jaksaisi?
Silti en halua olla se marttyyri, joka tulee kuoleman kielissäkin töihin. Haluan huolehtia itsestäni ja terveydestäni. Eikö se ole hyväksyttävää ja järkevääkin?
perjantai 7. maaliskuuta 2014
Ihanaiset opiskelijani
Aina ei fiilikset ole yhtä korkealla. Tämä(kin) viikko meni oikeastaan suunnittelematta, kun tuli muka kaikenlaista muuta kiireellisempää. Tällainen "päivä ja hetki kerrallaan" -tyyli alkaa pitemmän päälle tuntua ikävältä. Koko ajan pitää miettiä, mitä tehdään seuraavaksi. Käydä hakemassa ja monistelemassa unohtuneita tehtäviä kesken tunnin.
Toki ne viimevuotiset matskut ja suunnitelmat toimii ja välillä keksii jotain uuttakin sinne väliin, mutta tässä huomaa rutiinien ikävyyden. En jaksaisi tehdä tätä työtä rutiinilla, vuodesta toiseen samalla tavalla. Minulla on sisäinen pakko uudistua ja uudistaa koko ajan, muuten kuolen itse pystyyn. Opettamisesta häviää herkkyys, jos vain tekee niin kuin on ennenkin tehnyt. Unohtelee ihan perusasioita.
Tunsin itseni epäonnistuneeksi myös, koska menin taas kerran vaatimaan opiskelijoilta liikoja. Kirjassa esiintyvien transitiivisten ja intransitiivisten verbien lisäksi annoin heille turhan paljon ja turhan vaikeita lisätehtäviä aiheesta. Osa tietysti osasi ne hienosti, mutta heikoimmat taisivat masentua, kun eivät kerta kaikkiaan saaneet vastauksia oikein. Miksi ihmeessä en anna noita ylimääräisiä tehtäviä vain vahvemmille lisätehtäviksi? Plääh.
Yritän ottaa opiksi tästä ja miettiä loppukurssin ajan tarkkaan, mistä lisätehtävistä on hyötyä kaikille, mistä vain vahvimmille. Sehän olisi hyvää eriyttämistä, joka ei muuten ole koskaan ollut minun vahvuuteni. Samalla säästän aikaa, sillä tiedän jo nyt, että kiire tulee, kuten aina. (On se kumma, ettei koskaan ehdi vuodessa opettaa koko suomen kieltä! ;))
Silti, kun mietin viikkoa taaksepäin, on tässä monta asiaa taas opittu. Luonto- ja mökkiteema on käsitelty loppuun ja siinä sivussa harjoiteltu erilaisten apuverbien käyttöä. Tässä käytin hyväksi kollegan tämän postaukseni pohjalta tekemiä ja toisen kollegan kansiosta löytämiäni tehtäviä.
Nämä verbit, kuten osata, voida, pystyä, kannattaa, uskaltaa, saada jne. ovat tärkeitä, koska niitä käytetään jokapäiväisessä puheessa paljon. Muunkielisten on kuitenkin joskus vaikea ymmärtää niiden merkitystä tarkasti mm. siksi, että niiden merkityskenttä voi olla erilainen heidän omassa äidinkielessään. Tai sitten koko verbiä ei ole muissa kielissä olemassakaan. Tällaisia ovat esimerkiksi viitsiä ja jaksaa. Suomalaiset lienevät harvinaisen laiskoja, kun tarvitsevat tällaisia verbejä. ;)
Tarvitaan siis riittävästi havainnollisia esimerkkejä, missä yhteyksissä kyseisiä verbejä käytetään. Kun ensin on täydennetty sopiva verbi eri lauseisiin, pitää myös tuottaa itse useita lauseita, joissa näitä verbejä käytetään. Niitä luetaan paitsi pareittain, myös yhdessä, jotta saadaan oikea ymmärrys varmistettua. Onneksi kirjassakin näitä verbejä esiintyy useammassa yhteydessä, tulee vielä kerrattua lisää. Käytin verbejä yhtenä aamuna myös parin etsimiseen. Yöllä valvoessani ja työasioita vatvoessani keksin lauseita, jotka tarkoittavat samaa, aamulla naputtelin ne koneelle ja laitoin opiskelijat etsimään uuden parin.
Näissä tilanteissa samankielisistä opiskelijakavereista on hyötyä. Jos yksi ymmärtää verbin merkityksen, hän voi kääntää ja selittää sen muille. Annan opiskelijoiden siis puhua tunneilla sen verran omaa kieltään, että he voivat konsultoida toisiaan tämäntyyppisissä asioissa. Minulta menisi paljon enemmän aikaa kaiken selittämiseen suomeksi niin, että kaikki ymmärtäisivät.
Kun kerran olimme perehtyneet maaseutuun, oli mielestäni tarpeen opiskella myös kaupunkiympäristön sanastoa. Tähän olen joskus käyttänyt Aamu-kirjan kuvia sekä Oikeesti aikuisten -materiaalia. Tällä kertaa taisimme käyttää vain itse koostamaani materiaalia keskeisistä sanoista. Lisäksi laajensimme sanavarastoa vaaratilannekuvilla, joista piti etsiä tiettyjä asioita. Tutustuimme myös tärkeimpiin liikennemerkkeihin ja keskustelimme muutamista liikennesäännöistä.
Kalevalan henkilöihin ja tarinoihin tutustuimme hieman jälkijunassa tämän viihteellisen artikkelin avulla. Lisäksi luin heille vähän alkua, kuuntelimme kalevalaista laulua ja katsoimme Pohjolan häistä kertovan pätkän Rauta-aika-elokuvasta. Esiin nousi myös se, miten monet suomalaiset firmat on nimetty Kalevalan mukaan ja miten monelle kielelle teos on käännetty. Että ei jäänyt ihan hoitamatta tämä suomen kielen opettajan velvollisuus. ;)
Valitettavasti tänä vuonna laskiaistiistaina ei ollut sen vertaa lunta, että olisimme voineet mennä pulkkamäkeen. (Viime talvena meillä oli oikein hauska ulkoilupäivä.) Koska olimme leiponeet itse pullia jo aikaisemmin, ostin tällä kertaa kaupasta valmiit pakastepullat, jotka paistoin ruokatunnilla. Toiseksi viimeinen pellillinen jäi uuniin, kun menin takaisin luokkaan ja ajattelin käydä ottamassa sen uunista "ihan kohta". Jokainen opettajan työtä tehnyt tietää varmaan, miten luokkatyö vie mukanaan ja kaikki muu unohtuu... Puolen tunnin päästä pälkähti päähäni: "Ai niin ne pullat!" No, onneksi olin varannut muutaman ylimääräisen, joten jokainen halukas pääsi täyttämään itse pullansa ja joimme yhdessä laskiaispullakahvit. Kuuntelimme laskiaisen kunniaksi myös Jänöjussin mäenlasku -laulun, josta ovat tehneet Jakomäen koulun neljäsluokkalaiset hienon animaation!
Tutustuimme Oikeesti aikuisten -materiaalin avulla sanojen johtamiseen. Asia on esitetty todella havainnollisesti, niin että opiskelijoille tulee ihan ahaa-elämys. He tajuavat, miten helppoa suomen kielessä on tehdä uusia sanoja ja miten helposti voi ymmärtää suuren joukon sanoja, kun vain tietää muutaman perusasian johtamisesta. Esimerkiksi, että paikan päätteenä voi olla -la tai -mo, ihmistä tarkoittavassa sanassa -ja tai -ri jne. Toki näitä on havainnoitu aiemminkin, mutta tuossa materiaalissa asia on koottu hienosti yhteen.
Loppuviikosta etenimme Suomen mestari 2 -kirjan neljänteen kappaleeseen, jossa aiheena on vapaa-ajan vietto ja harrastukset. Kirjan lisäksi opiskelimme harrastuksia myös ClipArtista koottujen kuvien avulla. Pelasimme myös peliä, jossa piti yhdistää harrastuksen kuva ja nimi. Perjantai-iltapäivän päätteeksi olikin sitten mukava pelata pantomiimia harrastussanoilla. :)
Opiskelimme perjantaina vielä sitä, miten verbistä tehdään -minen-substantiivi. Asia on erittäin hankala, koska kaksi muotoa menee todella helposti sekaisin. Rakastan uimista. Pidän uimisesta. Jokainen näitä asioita opettanut tietää, että puolet ryhmästä sekoittaa ne vielä seuraavalla viikolla (ja seuraavana vuonnakin), vaikka niitä jauhaisi kuinka paljon. Yritin kuitenkin parhaani teettämällä taas kirjan keskusteluharjoituksen niin, että he kyselivät luokan keskellä mahdollisimman monelta: Inhoatko sinä vessan pesemistä? Nautitko sinä tanssimisesta? jne.
Kiireisen, alavireisen ja huonosti nukutun viikkoni pelastivat ihanat opiskelijat. Perjantaiaamuna he jakelivat ruusuja kaikille toimipisteemme naisille. Huomisen naistenpäivän kunniaksi tietenkin, venäläisille se on tärkeä päivä. Minulle he eivät antaneet yhtä ruusua, sillä luokassa minua odotti valtava ruusupuska sekä iso suklaarasia. Kortissa luki: "Parhaalle opettajalle!" Vaikka tällä viikolla en ole ollenkaan tuntenut itseäni sellaiseksi, mieltäni lämmitti opiskelijoiden tyytyväisyys ja kiitollisuus.
Päivän lopussa eräs venäläinen nainen kysyi, voiko opettajalle sanoa lähtiessä: "Heippa!", kun Venäjällä ei voisi. Sanoin, että tietysti voi, Suomessa opettajakin on ihminen. ;)
Hyvää naistenpäivää, rakkaat lukijani! :)
Toki ne viimevuotiset matskut ja suunnitelmat toimii ja välillä keksii jotain uuttakin sinne väliin, mutta tässä huomaa rutiinien ikävyyden. En jaksaisi tehdä tätä työtä rutiinilla, vuodesta toiseen samalla tavalla. Minulla on sisäinen pakko uudistua ja uudistaa koko ajan, muuten kuolen itse pystyyn. Opettamisesta häviää herkkyys, jos vain tekee niin kuin on ennenkin tehnyt. Unohtelee ihan perusasioita.
Tunsin itseni epäonnistuneeksi myös, koska menin taas kerran vaatimaan opiskelijoilta liikoja. Kirjassa esiintyvien transitiivisten ja intransitiivisten verbien lisäksi annoin heille turhan paljon ja turhan vaikeita lisätehtäviä aiheesta. Osa tietysti osasi ne hienosti, mutta heikoimmat taisivat masentua, kun eivät kerta kaikkiaan saaneet vastauksia oikein. Miksi ihmeessä en anna noita ylimääräisiä tehtäviä vain vahvemmille lisätehtäviksi? Plääh.
Yritän ottaa opiksi tästä ja miettiä loppukurssin ajan tarkkaan, mistä lisätehtävistä on hyötyä kaikille, mistä vain vahvimmille. Sehän olisi hyvää eriyttämistä, joka ei muuten ole koskaan ollut minun vahvuuteni. Samalla säästän aikaa, sillä tiedän jo nyt, että kiire tulee, kuten aina. (On se kumma, ettei koskaan ehdi vuodessa opettaa koko suomen kieltä! ;))
Silti, kun mietin viikkoa taaksepäin, on tässä monta asiaa taas opittu. Luonto- ja mökkiteema on käsitelty loppuun ja siinä sivussa harjoiteltu erilaisten apuverbien käyttöä. Tässä käytin hyväksi kollegan tämän postaukseni pohjalta tekemiä ja toisen kollegan kansiosta löytämiäni tehtäviä.
Nämä verbit, kuten osata, voida, pystyä, kannattaa, uskaltaa, saada jne. ovat tärkeitä, koska niitä käytetään jokapäiväisessä puheessa paljon. Muunkielisten on kuitenkin joskus vaikea ymmärtää niiden merkitystä tarkasti mm. siksi, että niiden merkityskenttä voi olla erilainen heidän omassa äidinkielessään. Tai sitten koko verbiä ei ole muissa kielissä olemassakaan. Tällaisia ovat esimerkiksi viitsiä ja jaksaa. Suomalaiset lienevät harvinaisen laiskoja, kun tarvitsevat tällaisia verbejä. ;)
Tarvitaan siis riittävästi havainnollisia esimerkkejä, missä yhteyksissä kyseisiä verbejä käytetään. Kun ensin on täydennetty sopiva verbi eri lauseisiin, pitää myös tuottaa itse useita lauseita, joissa näitä verbejä käytetään. Niitä luetaan paitsi pareittain, myös yhdessä, jotta saadaan oikea ymmärrys varmistettua. Onneksi kirjassakin näitä verbejä esiintyy useammassa yhteydessä, tulee vielä kerrattua lisää. Käytin verbejä yhtenä aamuna myös parin etsimiseen. Yöllä valvoessani ja työasioita vatvoessani keksin lauseita, jotka tarkoittavat samaa, aamulla naputtelin ne koneelle ja laitoin opiskelijat etsimään uuden parin.
Näissä tilanteissa samankielisistä opiskelijakavereista on hyötyä. Jos yksi ymmärtää verbin merkityksen, hän voi kääntää ja selittää sen muille. Annan opiskelijoiden siis puhua tunneilla sen verran omaa kieltään, että he voivat konsultoida toisiaan tämäntyyppisissä asioissa. Minulta menisi paljon enemmän aikaa kaiken selittämiseen suomeksi niin, että kaikki ymmärtäisivät.
Kun kerran olimme perehtyneet maaseutuun, oli mielestäni tarpeen opiskella myös kaupunkiympäristön sanastoa. Tähän olen joskus käyttänyt Aamu-kirjan kuvia sekä Oikeesti aikuisten -materiaalia. Tällä kertaa taisimme käyttää vain itse koostamaani materiaalia keskeisistä sanoista. Lisäksi laajensimme sanavarastoa vaaratilannekuvilla, joista piti etsiä tiettyjä asioita. Tutustuimme myös tärkeimpiin liikennemerkkeihin ja keskustelimme muutamista liikennesäännöistä.
Kalevalan henkilöihin ja tarinoihin tutustuimme hieman jälkijunassa tämän viihteellisen artikkelin avulla. Lisäksi luin heille vähän alkua, kuuntelimme kalevalaista laulua ja katsoimme Pohjolan häistä kertovan pätkän Rauta-aika-elokuvasta. Esiin nousi myös se, miten monet suomalaiset firmat on nimetty Kalevalan mukaan ja miten monelle kielelle teos on käännetty. Että ei jäänyt ihan hoitamatta tämä suomen kielen opettajan velvollisuus. ;)
Valitettavasti tänä vuonna laskiaistiistaina ei ollut sen vertaa lunta, että olisimme voineet mennä pulkkamäkeen. (Viime talvena meillä oli oikein hauska ulkoilupäivä.) Koska olimme leiponeet itse pullia jo aikaisemmin, ostin tällä kertaa kaupasta valmiit pakastepullat, jotka paistoin ruokatunnilla. Toiseksi viimeinen pellillinen jäi uuniin, kun menin takaisin luokkaan ja ajattelin käydä ottamassa sen uunista "ihan kohta". Jokainen opettajan työtä tehnyt tietää varmaan, miten luokkatyö vie mukanaan ja kaikki muu unohtuu... Puolen tunnin päästä pälkähti päähäni: "Ai niin ne pullat!" No, onneksi olin varannut muutaman ylimääräisen, joten jokainen halukas pääsi täyttämään itse pullansa ja joimme yhdessä laskiaispullakahvit. Kuuntelimme laskiaisen kunniaksi myös Jänöjussin mäenlasku -laulun, josta ovat tehneet Jakomäen koulun neljäsluokkalaiset hienon animaation!
Tutustuimme Oikeesti aikuisten -materiaalin avulla sanojen johtamiseen. Asia on esitetty todella havainnollisesti, niin että opiskelijoille tulee ihan ahaa-elämys. He tajuavat, miten helppoa suomen kielessä on tehdä uusia sanoja ja miten helposti voi ymmärtää suuren joukon sanoja, kun vain tietää muutaman perusasian johtamisesta. Esimerkiksi, että paikan päätteenä voi olla -la tai -mo, ihmistä tarkoittavassa sanassa -ja tai -ri jne. Toki näitä on havainnoitu aiemminkin, mutta tuossa materiaalissa asia on koottu hienosti yhteen.
Loppuviikosta etenimme Suomen mestari 2 -kirjan neljänteen kappaleeseen, jossa aiheena on vapaa-ajan vietto ja harrastukset. Kirjan lisäksi opiskelimme harrastuksia myös ClipArtista koottujen kuvien avulla. Pelasimme myös peliä, jossa piti yhdistää harrastuksen kuva ja nimi. Perjantai-iltapäivän päätteeksi olikin sitten mukava pelata pantomiimia harrastussanoilla. :)
Opiskelimme perjantaina vielä sitä, miten verbistä tehdään -minen-substantiivi. Asia on erittäin hankala, koska kaksi muotoa menee todella helposti sekaisin. Rakastan uimista. Pidän uimisesta. Jokainen näitä asioita opettanut tietää, että puolet ryhmästä sekoittaa ne vielä seuraavalla viikolla (ja seuraavana vuonnakin), vaikka niitä jauhaisi kuinka paljon. Yritin kuitenkin parhaani teettämällä taas kirjan keskusteluharjoituksen niin, että he kyselivät luokan keskellä mahdollisimman monelta: Inhoatko sinä vessan pesemistä? Nautitko sinä tanssimisesta? jne.
Kiireisen, alavireisen ja huonosti nukutun viikkoni pelastivat ihanat opiskelijat. Perjantaiaamuna he jakelivat ruusuja kaikille toimipisteemme naisille. Huomisen naistenpäivän kunniaksi tietenkin, venäläisille se on tärkeä päivä. Minulle he eivät antaneet yhtä ruusua, sillä luokassa minua odotti valtava ruusupuska sekä iso suklaarasia. Kortissa luki: "Parhaalle opettajalle!" Vaikka tällä viikolla en ole ollenkaan tuntenut itseäni sellaiseksi, mieltäni lämmitti opiskelijoiden tyytyväisyys ja kiitollisuus.
Päivän lopussa eräs venäläinen nainen kysyi, voiko opettajalle sanoa lähtiessä: "Heippa!", kun Venäjällä ei voisi. Sanoin, että tietysti voi, Suomessa opettajakin on ihminen. ;)
Hyvää naistenpäivää, rakkaat lukijani! :)
lauantai 1. maaliskuuta 2014
Eläimellistä menoa
Menipä sukkelaan pari viikkoa loman jälkeen. Yhtään päivää en ehtinyt oikeastaan suunnitella, kunhan tein aina kiireisimmät hommat alta pois. Onneksi oli edellisen vuoden matskut kansiossa hyvässä järjestyksessä. Tuntisuunnitelmia en ollut silloinkaan ehtinyt kirjoitella, mutta aika hyvin on onneksi ulkomuistissakin noita tehtäviä.
Maanantaina alkoi kolmas moduuli eli kolme viimeistä kuukautta suomen kieleen painottuvaa opetusta. Äkkiä se aika menee, kohta on jo ero tästäkin ryhmästä edessä. Olin itse maanantain testaushommissa ja työelämäopettaja opetti ryhmää. Tiistaina aloitimme uuden moduulin arvioimalla omaa osaamista sekä katsomalla hieman tulevaisuuteen: mitä pitäisi osata tämän moduulin lopussa. Lisäksi pohdimme omaa oppimistyyliä sekä uskomuksia kielenoppimisesta. Samalla pyysin välipalautetta koulutuksesta. Tähän kaikkeen käytimme Helsingin aikuisopiston tekemää materiaalia teoksesta Matkalla Suomessa. Maahanmuuttanut ohjauksella kotoutumaan.
Kokeilimme myös yhtä niistä toiminnallisista harjoituksista, joita edellisen viikon koulutuksessa opin. Neljä tai kuusi opiskelijaa sai etusormiensa päälle muoviputken, joka heidän piti laskea lattialle. Yllättävän vaikea ja hauska yhteistyöharjoitus, jossa porukka ehtii jo ottaa roolit.
Kertasimme vielä terveysteemaa parilla toiminnallisella harjoituksella. Annoin joka toiselle kouraan vaivan, laitoin musiikin soimaan ja kun musiikki pysähtyi, "potilaiden" piti etsiä lääkäri ja kysyä neuvoa vaivan hoitoon. Vaivat olin suurentanut, laminoinut ja leikannut Hyvin menee 2 -opettajan oppaan pelistä.
Viime viikolla päivänä, jolloin opetin kahta ryhmää, kiskaisin yhdellä tauolla Meidän perhe -lehdestä aiheeseen sopivan, sivun mittaisen artikkelin vitamiineista. (Tuon työpaikalle leikeltäväksi ja luettavaksi kaikki aikakauslehdet kotoa.) Keksin siihen muutaman sisältökysymyksen ja annoin kotitehtäväksi. Tuli mieleeni, että sama ei olisi ollut hitaalla ryhmällä mitenkään mahdollista. Oma ryhmäni selvisi tehtävästä loistavasti. Vaikka he eivät ymmärtäneet artikkelista joka sanaa (mikä ei ole tarkoituskaan), he osasivat vallan hyvin vastata kysymyksiin, kuten "Mitkä vitamiinit parantavat vastustuskykyä?" tai "Mitä vitamiinia lapselle pitää antaa tablettina?". Opiskelijat itse huomauttivat, että voi sitä D-vitamiinia antaa tippoinakin, mutta kiireessä käytin selvyyden vuoksi tuota sanaa.
Samalla kun purimme tehtävän, keskustelimme D-vitamiinin tarpeellisuudesta ja terveellisesti ruokavaliosta. Kaikki eivät välttämättä tiedä, että erityisesti tummaihoiset tarvitsevat Suomessa D-vitamiinia purkista ympäri vuoden, myös aikuiset.
Edellisellä viikolla olin teettänyt heillä Terveystalon meille lähettämästä influenssatiedotteesta tehtävän niin päin, että heidän piti itse keksiä viisi kysymystä tekstistä. Tällaista opettajan työn ulkoistamista voisin harrastaa useamminkin: pääsen itse helpommalla ja opiskelijat oppivat enemmän. Work smart, not hard! ;) Kaiken lisäksi he voivat tarkistaa tehtävän parin kanssa kysymällä kysymykset toisiltaan. Lopuksi kokoamme yhdessä jokaiselta esimerkkikysymyksen tiedostoon, jonka talletan verkko-oppimisalustalle.
Opiskelimme tällä viikolla myös mökki- ja luontoteemaa. Suomen mestari 2 -kirjassa sitä käsitellään kolmannessa kappaleessa ja siihen löytyy kivoja harjoituksia muualtakin. Aihe oli tuttu jo lomaviikkoni itsenäisestä tehtävästä ja sijaisen käsittelemistä jokamiehenoikeuksista.
Opiskelimme eläimiä kirjan lisäksi sinisen Aamun monisteiden avulla. Ensin opiskelijat kirjoittivat kuvien alle kaikki eläinten nimet, jotka muistivat, sitten katsoimme ne yhdessä. Kuuntelimme välipaloina hassuja Aamun lauluja eläimistä. Harjoittelimme eläimiä lisäksi korteilla, jotka olen kopioinut Aamun kirjan kuvista värillisinä, laminoinut ja leikannut. Olen jättänyt nimet näkyviin, mutta ne voi peittää toisella kortilla ja yrittää parin kanssa muistaa ulkoa. Taukojumppana leikimme Fröbelin palikoiden laulun Eläimellinen uimakoulu. Joskus olemme pelanneet eläimillä myös aliasta, mutta tällä kertaa pelasimme sitä mökkisanoilla viikon lopulla.
Luontosanoja opiskelimme lisää perjantaina, jolloin kertasimme kirjassa olleet sanat ja juttelimme samalla Suomen geografiasta. Opiskelimme myös Aamun monisteilta joitakin sanoja. Olin monistanut pareille erilaiset värikuvan tästä vaaratilannemateriaalista. Kuvissa on paljon erilaisia tilanteita ulkona luonnossa. Sen avulla tulee kätevästi laajennettua sanavarastoa. Olen myös ottanut itse mökin lähistöltä luontokuvia, joista järjestin pienen kilpailun. Näytin kuvat ja jokaisen piti kirjoittaa niistä niin monta sanaa kuin keksi. Paras muisti 25 sanaa, aika hienosti! No niin, hän saa lähteä syömään, muut jäävät harjoittelemaan! (Vitsivitsi! ;))
Oppikirjan kappaleista tässä on panostettu erityisen paljon tekstin käsittelyyn monella eri tavalla. Siinä on onnistuttu mielestäni aika kivasti. Sisältökysymysten lisäksi pitää mm. ilmaista tekstin lauseita eri tavoilla ja kertoa tekstistä kuvien avulla. Kerrankin tekstin sisältöä pyöritellään usealta kantilta, ei pelkästään viittä eri kielioppiasiaa, jotka siihen on ympätty. Toki niitäkin tästä löytyy: 3. infinitiivi, transitiivi- ja intransitiiviverbit, verbityyppi 6 ja konjunktioita. Tällä viikolla opiskelimme näistä kahta ensin mainittua.
Kolmas infinitiivi tulee kohtalaisen myöhäisessä vaiheessa ja se omaksutaankin aika helposti, kun siihen on törmätty jo monta kertaa. Harjoittelimme sitä toiminnallisesti esim. niin, että annoin opiskelijoille pitkän listan erilaisia paikkoja ja verbejä, esim. Vaasa - tavata sukulaisia, metsä - kerätä marjoja. Tehtävän voisi tehdä pareittain, mutta tällä kertaa teimme sen luokan keskellä. Toiset saivat vihreän paperin, toiset keltaisen. Laitoin musiikin soimaan ja kun se taukosi, he törmäsivät tuttuunsa kaupungilla, moikkasivat ja kysyivät: Mistä sä oot tulossa? Mihin sä oot menossa? Kun musiikki jatkui, he sanoivat: Sori, nyt mun täytyy mennä.
Seuraavana päivänä kertasimme asiaa samantyyppisellä harjoituksella, jossa jokainen sai käteensä kaksi lappua (käydä tori - ostaa vihanneksia; mennä kuntosali - nostella puntteja), musiikki soimaan, kysy mihin olet menossa ja mistä tulossa ja vaihda lappuja. Sen jälkeen etsimme parit eläinten kuvilla ja sanoilla. Jokaisen piti äännellä niin kuin eläin ääntelee ja etsiä uusi parinsa.
Mökkiteemaan sopi hyvin myös Opettajan idearepun kuva kesämökiltä, josta opiskelijoiden piti parin kanssa keskustella: Mitä he ovat tekemässä? Mitä he menevät tekemään? Mitä he tulevat tekemästä? Samalla perehdyimme hieman verbijohdoksiin kuten uiskennella, soudella, juoksennella jne. Sopivasti somessa levisi samaan aikaan kuva suomen kielen johtamisen hienoudesta, jonka näytin heille. Kiva kevennys! :)
Kirjan ulkopuolelta opiskelimme lisää verbejä, joiden kanssa käytetään 3. infinitiiviä, kuten suostua, oppia tai päästä tekemään jotakin. Tutustuimme myös 3. infinitiivin adessiiviin eli millä tavalla asioita tehdään. Suomea oppii puhumalla. Samalla saimme kätevästi koottua oivia tapoja oppia kieltä tai etsiä töitä.
Viikon lopulla tutustuimme vielä transitiivisiin ja intransitiivisiin verbeihin (kaataa-kaatua, sammuttaa-sammua, pestä-peseytyä). Suomen kielessähän näitä verbipareja on tosi paljon ja perehtymällä niille tyypillisiin piirteisiin voidaan kenties helpottaa ymmärtämistä.
Tällä viikolla soittelin liikkumistehtävien taustalla vaihteeksi jazzia. Se loikin kivaa tunnelmaa, osa innostui jopa jammailemaan sen tahdissa. Kirjallisten tehtävien taustalla käytän enimmäkseen pianomusiikkia, mutta kitarakin on kivaa vaihtelua. Musiikki on tietenkin instrumentaalista, jotta se parantaa keskittymistä eikä häiritse sitä. Tästä muuten uskonvahvistusta sekä liikkeen että musiikin käyttöön opetuksessa. Eipä minun koulutuksessani nykyään oikeastaan opiskella päivääkään ilman musiikkia ja liikettä. Tästä sainkin hyvää palautetta opiskelijoilta, joiden mielestä kurssilla on kivaa, kun tehdään erilaisia harjoituksia. :)
Lopetin viikon tähän uskomattoman upeaan, uuteen sovitukseen laulusta Olen suomalainen. Itsellä meinasi itku tulla silmään, mutta kyllä opiskelijatkin taisivat tykätä laulusta.
Maanantaina alkoi kolmas moduuli eli kolme viimeistä kuukautta suomen kieleen painottuvaa opetusta. Äkkiä se aika menee, kohta on jo ero tästäkin ryhmästä edessä. Olin itse maanantain testaushommissa ja työelämäopettaja opetti ryhmää. Tiistaina aloitimme uuden moduulin arvioimalla omaa osaamista sekä katsomalla hieman tulevaisuuteen: mitä pitäisi osata tämän moduulin lopussa. Lisäksi pohdimme omaa oppimistyyliä sekä uskomuksia kielenoppimisesta. Samalla pyysin välipalautetta koulutuksesta. Tähän kaikkeen käytimme Helsingin aikuisopiston tekemää materiaalia teoksesta Matkalla Suomessa. Maahanmuuttanut ohjauksella kotoutumaan.
Kokeilimme myös yhtä niistä toiminnallisista harjoituksista, joita edellisen viikon koulutuksessa opin. Neljä tai kuusi opiskelijaa sai etusormiensa päälle muoviputken, joka heidän piti laskea lattialle. Yllättävän vaikea ja hauska yhteistyöharjoitus, jossa porukka ehtii jo ottaa roolit.
Kertasimme vielä terveysteemaa parilla toiminnallisella harjoituksella. Annoin joka toiselle kouraan vaivan, laitoin musiikin soimaan ja kun musiikki pysähtyi, "potilaiden" piti etsiä lääkäri ja kysyä neuvoa vaivan hoitoon. Vaivat olin suurentanut, laminoinut ja leikannut Hyvin menee 2 -opettajan oppaan pelistä.
Viime viikolla päivänä, jolloin opetin kahta ryhmää, kiskaisin yhdellä tauolla Meidän perhe -lehdestä aiheeseen sopivan, sivun mittaisen artikkelin vitamiineista. (Tuon työpaikalle leikeltäväksi ja luettavaksi kaikki aikakauslehdet kotoa.) Keksin siihen muutaman sisältökysymyksen ja annoin kotitehtäväksi. Tuli mieleeni, että sama ei olisi ollut hitaalla ryhmällä mitenkään mahdollista. Oma ryhmäni selvisi tehtävästä loistavasti. Vaikka he eivät ymmärtäneet artikkelista joka sanaa (mikä ei ole tarkoituskaan), he osasivat vallan hyvin vastata kysymyksiin, kuten "Mitkä vitamiinit parantavat vastustuskykyä?" tai "Mitä vitamiinia lapselle pitää antaa tablettina?". Opiskelijat itse huomauttivat, että voi sitä D-vitamiinia antaa tippoinakin, mutta kiireessä käytin selvyyden vuoksi tuota sanaa.
Samalla kun purimme tehtävän, keskustelimme D-vitamiinin tarpeellisuudesta ja terveellisesti ruokavaliosta. Kaikki eivät välttämättä tiedä, että erityisesti tummaihoiset tarvitsevat Suomessa D-vitamiinia purkista ympäri vuoden, myös aikuiset.
Edellisellä viikolla olin teettänyt heillä Terveystalon meille lähettämästä influenssatiedotteesta tehtävän niin päin, että heidän piti itse keksiä viisi kysymystä tekstistä. Tällaista opettajan työn ulkoistamista voisin harrastaa useamminkin: pääsen itse helpommalla ja opiskelijat oppivat enemmän. Work smart, not hard! ;) Kaiken lisäksi he voivat tarkistaa tehtävän parin kanssa kysymällä kysymykset toisiltaan. Lopuksi kokoamme yhdessä jokaiselta esimerkkikysymyksen tiedostoon, jonka talletan verkko-oppimisalustalle.
Opiskelimme tällä viikolla myös mökki- ja luontoteemaa. Suomen mestari 2 -kirjassa sitä käsitellään kolmannessa kappaleessa ja siihen löytyy kivoja harjoituksia muualtakin. Aihe oli tuttu jo lomaviikkoni itsenäisestä tehtävästä ja sijaisen käsittelemistä jokamiehenoikeuksista.
Opiskelimme eläimiä kirjan lisäksi sinisen Aamun monisteiden avulla. Ensin opiskelijat kirjoittivat kuvien alle kaikki eläinten nimet, jotka muistivat, sitten katsoimme ne yhdessä. Kuuntelimme välipaloina hassuja Aamun lauluja eläimistä. Harjoittelimme eläimiä lisäksi korteilla, jotka olen kopioinut Aamun kirjan kuvista värillisinä, laminoinut ja leikannut. Olen jättänyt nimet näkyviin, mutta ne voi peittää toisella kortilla ja yrittää parin kanssa muistaa ulkoa. Taukojumppana leikimme Fröbelin palikoiden laulun Eläimellinen uimakoulu. Joskus olemme pelanneet eläimillä myös aliasta, mutta tällä kertaa pelasimme sitä mökkisanoilla viikon lopulla.
Luontosanoja opiskelimme lisää perjantaina, jolloin kertasimme kirjassa olleet sanat ja juttelimme samalla Suomen geografiasta. Opiskelimme myös Aamun monisteilta joitakin sanoja. Olin monistanut pareille erilaiset värikuvan tästä vaaratilannemateriaalista. Kuvissa on paljon erilaisia tilanteita ulkona luonnossa. Sen avulla tulee kätevästi laajennettua sanavarastoa. Olen myös ottanut itse mökin lähistöltä luontokuvia, joista järjestin pienen kilpailun. Näytin kuvat ja jokaisen piti kirjoittaa niistä niin monta sanaa kuin keksi. Paras muisti 25 sanaa, aika hienosti! No niin, hän saa lähteä syömään, muut jäävät harjoittelemaan! (Vitsivitsi! ;))
Oppikirjan kappaleista tässä on panostettu erityisen paljon tekstin käsittelyyn monella eri tavalla. Siinä on onnistuttu mielestäni aika kivasti. Sisältökysymysten lisäksi pitää mm. ilmaista tekstin lauseita eri tavoilla ja kertoa tekstistä kuvien avulla. Kerrankin tekstin sisältöä pyöritellään usealta kantilta, ei pelkästään viittä eri kielioppiasiaa, jotka siihen on ympätty. Toki niitäkin tästä löytyy: 3. infinitiivi, transitiivi- ja intransitiiviverbit, verbityyppi 6 ja konjunktioita. Tällä viikolla opiskelimme näistä kahta ensin mainittua.
Kolmas infinitiivi tulee kohtalaisen myöhäisessä vaiheessa ja se omaksutaankin aika helposti, kun siihen on törmätty jo monta kertaa. Harjoittelimme sitä toiminnallisesti esim. niin, että annoin opiskelijoille pitkän listan erilaisia paikkoja ja verbejä, esim. Vaasa - tavata sukulaisia, metsä - kerätä marjoja. Tehtävän voisi tehdä pareittain, mutta tällä kertaa teimme sen luokan keskellä. Toiset saivat vihreän paperin, toiset keltaisen. Laitoin musiikin soimaan ja kun se taukosi, he törmäsivät tuttuunsa kaupungilla, moikkasivat ja kysyivät: Mistä sä oot tulossa? Mihin sä oot menossa? Kun musiikki jatkui, he sanoivat: Sori, nyt mun täytyy mennä.
Seuraavana päivänä kertasimme asiaa samantyyppisellä harjoituksella, jossa jokainen sai käteensä kaksi lappua (käydä tori - ostaa vihanneksia; mennä kuntosali - nostella puntteja), musiikki soimaan, kysy mihin olet menossa ja mistä tulossa ja vaihda lappuja. Sen jälkeen etsimme parit eläinten kuvilla ja sanoilla. Jokaisen piti äännellä niin kuin eläin ääntelee ja etsiä uusi parinsa.
Kirjan ulkopuolelta opiskelimme lisää verbejä, joiden kanssa käytetään 3. infinitiiviä, kuten suostua, oppia tai päästä tekemään jotakin. Tutustuimme myös 3. infinitiivin adessiiviin eli millä tavalla asioita tehdään. Suomea oppii puhumalla. Samalla saimme kätevästi koottua oivia tapoja oppia kieltä tai etsiä töitä.
Viikon lopulla tutustuimme vielä transitiivisiin ja intransitiivisiin verbeihin (kaataa-kaatua, sammuttaa-sammua, pestä-peseytyä). Suomen kielessähän näitä verbipareja on tosi paljon ja perehtymällä niille tyypillisiin piirteisiin voidaan kenties helpottaa ymmärtämistä.
Tällä viikolla soittelin liikkumistehtävien taustalla vaihteeksi jazzia. Se loikin kivaa tunnelmaa, osa innostui jopa jammailemaan sen tahdissa. Kirjallisten tehtävien taustalla käytän enimmäkseen pianomusiikkia, mutta kitarakin on kivaa vaihtelua. Musiikki on tietenkin instrumentaalista, jotta se parantaa keskittymistä eikä häiritse sitä. Tästä muuten uskonvahvistusta sekä liikkeen että musiikin käyttöön opetuksessa. Eipä minun koulutuksessani nykyään oikeastaan opiskella päivääkään ilman musiikkia ja liikettä. Tästä sainkin hyvää palautetta opiskelijoilta, joiden mielestä kurssilla on kivaa, kun tehdään erilaisia harjoituksia. :)
Lopetin viikon tähän uskomattoman upeaan, uuteen sovitukseen laulusta Olen suomalainen. Itsellä meinasi itku tulla silmään, mutta kyllä opiskelijatkin taisivat tykätä laulusta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)