lauantai 26. huhtikuuta 2014

Uupumus III eli perfektionismin ansa

Joitakin asioita on vaikea tunnustaa. Edes itselle, saati muille. Minulta meni kaksi viikkoa, ennen kuin tunnistin ja tunnustin, että kyllä, tämä todellakin on työuupumusta. Mistä sen tunnistin? 

Ensinnäkin siitä, että joka kerta, kun aloin puhua työstä ja töihinpaluusta, aloin itkeä. Riippumatta siitä, oliko luurin toisessa päässä ystävä, työkaveri, lapsen hoitaja vai työterveyshuollon vaihteenhoitaja. Reaktio oli minulle niin omituinen, etten tahtonut millään uskoa sitä todeksi. Minähän rakastan työtäni! Miten se voi itkettää minua? Itku tuli jostain niin syvältä, etten hahmottanut sen syytä pitkään aikaan.

Viimeistään siinä vaiheessa syy oli kuitenkin pakko myöntää, kun kirjoitin työsähköpostilla ilmoituksia sairauslomasta ja ohjeita sijaiselle ja rintaa alkoi puristaa. Siis ahdistaa, ihan fyysisesti, kuin vanne olisi puristanut minua kasaan.

Lopulta, kun tajusin asian, sain kerralla kahden viikon sairausloman. Vasta silloin pystyin päästämään irti työvastuusta ja -huolesta. Niin pitkäksi ajaksi sijaiselle ei voi enää antaa yksityiskohtaisia ohjeita, vaan sanoa vain että opiskelkaa kirjaa eteenpäin. Ja sitten yrittää unohtaa työasiat, tehdä kaikkea muuta, jotain sellaista, josta nauttii, lääkärin ohjeen mukaan. Helposti tällainen perustunnollinen ihminen syyllistyy moisesta, mutta kun itse on vihdoin myöntänyt itselleen, että tämä johtuu (myös) työstä, kenties vuosien aikana kertyneestä kuormituksesta, pystyy antamaan itselleen luvan hetken hengähtää.

Alussa tein myös sen virheen, että vertasin omaa uupumistani netin tarinoihin loppuunpalamisesta. Nehän kertovat yleensä ihmisistä, jotka ovat tehneet kolme vuotta putkeen 70 tuntia viikossa töitä ilman yhtään lomapäivää. Sen rinnallahan minulla ei olisi mitään syytä uupua. On kuitenkin hyväksyttävä se tosiasia, että me olemme erilaisia ja jokaisella ihmisellä on oma kestokykynsä. Minun täytyy oppia tuntemaan omat rajani ja lakata vertaamasta itseäni ja omaa työmäärääni muihin. Ei kannata muistella sitäkään, mitä olen ennen jaksanut. Elämässä on niin monenlaisia asioita, jotka vaikuttavat jaksamiseen, kuten nyt tuo unenpuute.

Viime viikolla fyysiset oireet olivat helpottuneet niin, että pääsin kävelylenkkien lisäksi kuukauden tauon jälkeen jumppaamaan. Ah, mikä nautinto! Ensimmäisessä jumpassa jouduin kerran vetäytymään lattialle, kun huimaus yllätti jooga-asennossa, mutta toisessa jumpassa ei ollut enää mitään ongelmia. Tällä viikolla minun piti palata töihin, mutta pääsiäisen aikaan sairastuimme tyttöni kanssa niin pahaan flunssaan, että töihinpaluu ei tullut kysymykseenkään.

Olen tässä kotona ollessani lueskellut muutamia kirjoja aiheesta, että pystyisin paremmin ymmärtämään itseäni ja osaisin töihin palattuani muuttaa asioita niin, että tilanne ei toistu. Onneksi tajusin tilanteen sen verran aikaisessa vaiheessa, etten päässyt ihan romahtamispisteeseen. Täydellisestä loppuunpalamisesta toipumiseen menisikin paljon pitempi aika. 

Lainatessani kirjastosta teosta Opi sanomaan Minä, opi sanomaan Ei, mietin, että kyllähän minä osaan sanoa ei. Viimeksi päivää ennen sairauslomalle jääntiäni kieltäydyin eräästä tehtävästä. Lukiessani kirjaa tunnistin kuitenkin itseni hyvin perfektionistin määritelmästä. Moni perfektionistin tapa tuntui erittäin tutulta. Esimerkiksi liiallinen kontrolloinnin tarve (tehtävien/sähköpostin/blogitekstin "hiominen" lähes loputtomiin), epärealistinen vastuunottaminen (kaiken toimimisesta työpaikalla, vrt. loistotyypin diplomi), pyrkimys suorittaa "täytymisiä" (minun täytyy tehdä aina parhaani), vaikeudet luottaa muihin ja liiallinen tarve oikaista muita (vrt. sijaisten ohjeistaminen), jatkuva valmistautuneena oleminen (hyvissä ajoin valmiit kurssi- ja tuntisuunnitelmat), vahvistuksen hakeminen muilta (tarve saada hyvää palautetta, riman nostaminen jatkuvasti) ja kyvyttömyys lopettaa (ei pääse koskaan lähtemään ajoissa töistä kotiin). Muutamia edellä mainituista asioista olen toki jo lapsensaannin jälkeen onnistunut korjaamaan, mutta vieläkin rennommin voisi ottaa. 

Työterveyshuoltooni kuuluu onneksi myös mahdollisuus päästä työpsykologin vastaanotolle. Hänen kanssaan pääsin jo alkuun näiden ajatusten purkamisessa. Jälkikäteen mietin, mistä tämä perfektionismi juontuu. Vastaus löytyy, niin kuin varmasti useimmilla kaltaisillani, omasta äidistä. Äitini oli suuresta lapsimäärästään huolimatta hyvin työorientoitunut. Hän teki paljon ylitöitä, kantoi vastuuta enemmän kuin olisi tarvinnut, toi töitä kotiin, laittoi aina muiden tarpeet omiensa edelle. - Ja menehtyi lopulta syöpään ennen kuin pääsi eläkkeelle. 

Kotitöissä en ole perfektionisti ja varsinkin lapsensaannin jälkeen olen antanut itselleni armoa siisteysvaatimuksissa (välillä liiaksikin). Eikä muuten ollut äitinikään. Kodissani vallitsee enimmäkseen samanlainen epäjärjestys kuin lapsuudenkodissani aikanaan. Sen voi helposti perustella sillä, että panostaa mieluummin työhön, josta tykkää. Kotityöt kun eivät minua palkitse. Vaikka pohjimmiltani olen toki ihminen, joka tykkäisi järjestyksestä myös kotona. En kuitenkaan niin paljon, että uhraisin siivoamiseen kaiken vapaa-aikani.

En vaadi itseltäni täydellisyyttä kaikilla muillakaan elämänalueilla. En yritäkään saada pihastani yhtä upeaa kukkatarhaa kuin naapurilla. Viherpeukaloni on keskellä kämmentä ja koska en erityisemmin välitä puutarhatöistä, teen siellä vain sen verran kuin sattuu kulloinkin huvittamaan. Kotiani sisustan sen verran, että se miellyttää minun silmääni, en yritäkään pysyä viimeisten trendien perässä ja saada kotiani sisustuslehtiin sopivaksi. Ruoanlaitossa tavoitteeni on, että ruoka kelpaa perheelleni. Toki käytän paljon luomua ja mietin eettisyyttä ja terveellisyyttä, mutta en vaadi itseltäni jokaisen ruoan laittamista itse alusta loppuun. Lasta en vie ulos joka päivä kolme kertaa, "koska niin kuuluu tehdä". Olen tietoisesti pyrkinyt eroon ulkoa asetetuista normeista, en halua olla oman elämäni ajopuu.

Miksi oikeastaan pyrin täydellisyyteen työssäni? Eihän kukaan tykkää ihmisestä, joka on täydellinen. On todella vaikeaa olla ihmisen kanssa, joka on aina paras ja täydellinen. Miksi sitten haluan olla paras? Ehkä en osaa muuta, koska olen tottunut siihen rooliin lapsesta asti. Opin 4-vuotiaana lukemaan ja olin koulussa aina joko luokkani paras tai toiseksi paras oppilas (terveisiä vaan Kirsille!). Se oli minun roolini, itsestäänselvyys. Varmasti tuttu kuvio monelle teistä.

Ammatillisissa ja yliopisto-opinnoissa annoin itselleni jo sen verran armoa, etten vaatinut itseltäni parasta arvosanaa niissä aineissa, joista en pitänyt. Niitä oli vähän. Graduakin yritin tehdä sillä periaatteella, että kunhan saan kohtuullisessa ajassa valmiiksi, mutta koska ohjaajani näki minussa potentiaalia, hän piiskasi minut laudaturin suoritukseen. Onhan se jollain tavalla palkitsevaa olla hyvä ja saada siitä kehuja ja kiitosta. Se vain osoittautuu ansaksi nykyajan työelämässä, kuten Helsingin Sanomatkin pari päivää sitten kirjoitti. Tunnollinen ei enää pärjää, pitäisi saada enemmän aikaan, nopeammin.

Toinen ansa on kiltteys, kiltin tytön rooli. Olin rauhallinen ja helppo lapsi ja sain siitä tietysti kiitosta ja palautetta. Toisaalta minussa on aina ollut jotain, joka ärsyttää opettajia ja joitakin ihmisiä. Olen liian suorasanainen. Joidenkin mielestä voin olla myös omahyväinen ja ylimielinen. Huomasitte varmaan, ettei vaatimattomuuskaan ole hyveeni. Opettajilla yleinen piirre besserwisseriys ei sekään ole kaukana minusta. (Luokassa pyrin kyllä myöntämään virheeni auliisti, haluan näyttää esimerkkiä, että virheet on ok.) 

Läheiseni ovat varmasti kärsineet näistä piirteistäni. Myönnän siis, että en ole täydellinen. Älkää pitäkö minua sellaisena! Älkääkä odottako minulta sellaista! 

Kun sanoin, että haluan olla paras, en kuitenkaan tarkoita, että haluaisin paistatella jossain menestyksen huipulla ylhäisessä yksinäisyydessäni. En esimerkiksi kirjoita tätä blogia osoittaakseni muille, miten hyvä olen. Kuten Kinuskikissa-blogin pitäjä mainitsi uusimmassa Kodin kuvalehdessä, "blogin tarkoitus ei ole, että muut saisivat ihailla minua". 

Vaikka mieltäni lämmittää erityisesti opiskelijoiden antama palaute, tietysti tiedostan, että varmasti suurin osa (aikuis)opettajista on joskus saanut opiskelijoiltaan maailman parhaan opettajan tittelin. En siis kuvittele olevani se ainoa ja paras eikä se ole tavoitteenikaan.

Mihin sitten pyrin tällä blogilla ja sillä, että työpaikallani jaan kaikki tekemäni tehtävät kollegoilleni ja neuvon ja autan heitä mielelläni? Haluan, että me kaikki olemme yhdessä hyviä. Minulla on jo jonkin verran työkokemusta ja olen oppinut paljon hyviä juttuja erilaisissa koulutuksissa. Haluan jakaa sitä hyvää. Parhaat ideani olen saanut muilta, enkä ole ollenkaan niin luova kuin tästä blogista voisi kenties päätellä.

Tähän asti olen ajatellut, että en menetä siinä itse mitään, jos jaan omaa osaamistani. Nyt on pakko ajatella uudestaan. Menetänhän minä jotain, nimittäin aikaani ja energiaani. Olen huomannut, että minä annan ja annan ja annan ja annan. Mitä saan takaisin? En juuri mitään. 

En syytä ketään, sillä eihän kaikkien ole pakko jakaa hengentuotoksiaan yhtä auliisti kuin minä teen, mutta välillä olisi kiva saadakin jotain. Siksi olen yrittänyt kinuta niitä kommentteja tänne blogiinkin. Tunnen tekeväni turhaa työtä, kun en tiedä, onko tästä kenellekään mitään hyötyä. (Kiitos kuitenkin kaikille, jotka ovat kommentoineet, erityisesti aktiiviselle Ninnille!) Käytän paljon aikaa tämän kirjoittamiseen ja useimmiten tekstini ovat sellaisia, etten varsinaisesti saa niistä itse mitään. (Asia erikseen ovat tällaiset terapeuttiset kirjoitukset.)

Ajatukseni niin tämän blogin kirjoittamisessa kuin työssänikin on, että kun me laitamme viisaat päät yhteen ja jaamme osaamistamme ja ideoitamme puolin ja toisin, lopputulos on parempi. En kuvittele osaavani itse kaikkea. En kuvittele, että minussa asuu viisaus ja minä tiedän parhaan tavan tehdä asioita. Yhdessä osaamme enemmän. Ongelmana on, että olen nykyisin töissä niin pienessä toimipisteessä, etten voi osallistua ideoiden ja tehtävien päivittäiseen jakamiseen ja kommentointiin samalla tavalla kuin aikaisemmin. Ehkä se on syönyt jaksamistani? 

Nyt kun mietin, mitä voin elämästäni karsia jaksaakseni jatkossa paremmin, olen päätynyt siihen, että tämä blogi jää tauolle. Ehkä olen liian tunnollisesti pyrkinyt kuvaamaan tänne kotokoulutuksen koko prosessin. Omasta mielestäni postaukset ovat olleet vähän liian pitkiä, mitä te ajattelette? Ehkä voin jatkossa kirjoittaa lyhyesti vain uusia ideoitani ja onnistuneita (miksei epäonnistuneitakin?) kokeiluja. Mutta viikottaista stressiä en halua tästä enää ottaa. Jos en aseta tavoitetta niin korkealle, voin kenties olla tyytyväinen vähempään?

Maanantaina palaan töihin (jos Luoja suo, on pakko sanoa!). Olen kaivannut opiskelijoitani ja hekin kuulemma minua. Totta kai harmittaa, että heidän koulutukseensa tuli tällainen epämääräinen jakso eri sijaisten hoitamana. Ehkä he saivat siitä jotain enemmän, ehkä jäivät jälkeen. Sille en voi mitään, teen parhaani (ups, sen mitä ehdin) loppuaikana. 

Minut on opetettu uskonnollisessa kodissani siihen, että kaikki työ pitää tehdä "niin kuin itse Jumalalle". Tästä opista on nyt pakko pyristellä irti. Ei kaikkea voi tehdä niin hyvin. Teen työtäni ennen kaikkea opiskelijoille. Opettelemista on siinä, että todella annan heille vastuun oppimisesta enkä ota sitä vastuuta omille harteilleni.

Luulenpa, etten malta sittenkään pitää näppejäni erossa tästä blogista, mutta muutan vähän suuntaa. En raportoi niin paljon, vaan pohdiskelen. Ehkä se herättää teissä lukijoissakin enemmän ajatuksia, joita voitte kommentoida tuohon alle. (Kaikki esteet kommentoimiseen on poistettu, ei tarvitse kirjautua mihinkään eikä edes laittaa niitä "osoita, että olet ihminen" -juttuja.)

Millaisia ajatuksia tämä pohdinta herätti teissä?