Kieltä arjen hyötykäyttöön

Aloittaessani blogiani eräs kollegani sanoi odottavansa, että pääsen kolmanteen moduuliin ja kerron, millaisia juttuja teemme siinä vaiheessa, kun opiskelijoiden kielitaito alkaa olla jo melko mukavassa vaiheessa. Sinä vuonna uupumiseni osui kuitenkin tuohon aikaan, joten kolmannen moduulin juttuja olen tainnut aika vähän täällä kertoa. Ajattelinkin kuvailla muutamia pikku projekteja, joita olemme viime aikoina tehneet. Osasta niistä olen tosin jo kertonut Facebook-sivustollani.

Kolmannessa moduulissa käytämme jo melko paljon tabletteja ja tietokoneita tiedonhakuun autenttisista lähteistä. Näin ollen opiskelijat siedättyvät autenttiseen kieleen ja ratkovat todellisia ongelmia aidossa kieliympäristössä.

Ennen lomaa teimme kaksi tiedonhakutehtävää sitä ajatellen, mitä lomalla voisi tehdä lähiseudulla tai koko Suomessa. Ensin jokainen valitsi yhden kohteen kotiseudultaan tai pääkaupunkiseudulta, etsi netistä tietoa ja teki Power point -esityksen siitä. Saimme paljon hyviä ideoita kesänviettoon!

Toisella kertaa etsimme netistä kesämökkejä vuokrattavaksi. Pienryhmät etsivät erilaisiin tarpeisiin sopivia mökkejä, jotka sitten esittelivät muille. Tämäkin on arjessa hyödyllinen tehtävä, joka rohkaisee ihmisiä liikkumaan ja lomailemaan Suomessa.

Asuntojahan olimme etsineet netistä jo aikaisemmin, sekä vuokra- että omistusasuntoja. Olen kehitellyt eteenpäin Mansikkalan asumisen ongelmiin liittyvää kokonaisuutta, jota tässä hieman kuvailin.

Kolmannessa tehtävässä piti valita suomalainen kaupunki ja selvittää, mitä maksaa matka sinne ja yöpyminen siellä. Lisäksi piti esitellä kaupungin turistikohteita ja tapahtumia. Sain jälleen itsekin uutta tietoa kaupungeista ja osa opiskelijoista innostui esityksistä niin paljon, että tekivät kesällä matkan esittelemäänsä kohteeseen. 

Samaan aikaan tutustuin Thinglink-sovellukseen, jonka avulla kaikki esitykset voi tallentaa samalle kartalle. Ensin esityksistä tehdään Youtube-video (yksinkertaiset ohjeet löytyvät googlaamalla) ja sitten tallennetaan kartalle. Ryhdyin hommaan liian myöhään enkä ehtinyt tehdä sitä yhdessä opiskelijoiden kanssa. Yksin tehtävä oli vähän liian työläs, joten homma jäi loman alla puolitiehen. Seuraavan ryhmän kanssa aion ottaa Thinglinkin heti koulutuksen alusta lähtien käyttöön ja soveltaa sitä myös Mansikkalassa, kuten olen kuullut joidenkin tekevän.

Alkusyksystä tutustuimme kansalaisopistojen ohjelmiin juuri ennen kuin ilmoittautuminen kursseille alkoi. Jokainen opiskelija tutustui oman kaupunkinsa opiston ohjelmaan ja selvitti, miten kursseille ilmoittaudutaan ja muuta tärkeää infoa. Ryhmässäni on opiskelijoita jopa seitsemästä eri kaupungista, joten oli järkevämpää etsiä tietoa omasta kaupungista, jolloin tilanne on todellisempi ja tehtävästä saatu hyöty suurempi, jos joku oikeasti haluaa aloittaa harrastuskurssin. Aikaisemmin olemme nimittäin tutustuneet vain yhden kaupungin opiston ohjelmaan paperiversiona. Netissä tehtävästä tulee astetta haastavampi myös opettajalle, koska asiat joudutaan oikeasti selvittämään erilaisilta nettisivuilta ja joka opistossa on hieman erilaiset käytänteet esim. ilmoittautumisessa. 

Hassua, että aikaisemmin olen teettänyt tämäntyyppiset tehtävät oppikirjan ulkopuolelta, mutta Oma suomi -kirjassa ne ovat kirjan tehtäviä. Olen antanut kotitehtäväksi mm. tutustua kotikaupungin kahviloihin ja ravintoloihin tai lähitulevaisuuden tapahtumiin. Niitä esiteltiin kaupunkikohtaisissa pienryhmissä, jotta vinkit saatiin jakoon. Kokosimme ideat myös yhteen tiedostoon, jotta kaikki tietävät tulevista tapahtumista. (Nyt tuli mieleeni, että tämänkin olisi voinut toteuttaa Padletilla.)

Videoita olemme tehneet mm. lomakuulumisista. Viimeksi teimme videon tasa-arvosta. Olimme käsitelleet aihetta autenttisten materiaalien avulla ja keskustelleet siitä. Lopuksi annoin opiskelijoille vapaat kädet suunnitella videon. Se saisi olla haastattelu, manifesti, dialogi tai mikä tahansa, kunhan teemana olisi tasa-arvo. Monenlaisia ja hauskoja videoita he keksivätkin, vaikka toteutukseen käytettiin vain noin 45 minuuttia aikaa.

Muutama pikavinkki näppärille ryhmille! :)

Oppimista tukeva projekti

Onpas syksy hurahtanut vauhdilla! On ollut niin paljon menoa ja meininkiä, että blogipostauksia näyttää syntyvän tasaiseen tahtiin joka toinen kuukausi. ;) Iloiten olen kuitenkin pannut merkille, että blogilla on edelleen päivittäin lukijoita, joten se toimii ehkä jonkinlaisena vinkkivarastona, mikä oli alun perin tarkoituksenikin. Malttakaa vain, kyllä mä aina silloin tällöin tänne jotain uuttakin raapustelen.

Olemme edenneet ryhmäni kanssa jo kolmannen moduulin alkuun. Ystävänkylä on ollut jossain määrin mukana, joskin vähemmän kuin olin ajatellut. Olemme käyneet Ystävänkylässä mm. ravintolassa, kirjastossa ja uimahallissa.

Toisen moduulin lopussa jätin moduulikokeen väliin ja korvasin sen projektityöllä. Osa opiskelijoista olisi halunnut mieluummin kokeen, mutta totesin, että tehdään nyt ensin tämä projekti ja katsotaan sen jälkeen, haluatteko vielä kokeen. He kun meinasivat, että projektista ei saa selville oman osaamisen tasoaan. Väittäisin asian olevan juuri päinvastoin ja jälkikäteen palaute olikin hyvää.

Keräsin projektia varten erilaisia autenttisia tekstejä teemoista, joita olimme kakkosmoduulissa käsitelleet. Kaikista Sukimon mukaisista teemoista minulla ei ollut yhtä hyviä tekstejä, joten tekstivalikoima painottui tällä kertaa terveyteen ja hyvinvointiin. 

Projekti toteutettiin pareittain tai kolmen ryhmissä. Parit olivat suurin piirtein samalla tasolla kielitaidoltaan ja he saivat itsekin vaikuttaa parin valintaan mm. kiinnostuksen kohteiden mukaan. Ennen tätä kertasimme kaikkien tilanteen Ystävänkylässä ja jaoimme aiheita vähän senkin mukaan, mikä ammatti tai harrastus heillä siellä on. Pystyin henkilökohtaistamaan projektia myös niin, että eri opiskelijat saivat vaikeudeltaan ja laajuudeltaan eri tasoisia tekstejä. 

Tekstien joukossa oli alkoholin vaikutuksista, allergioista ja sydänterveydestä kertovia opaslehtisiä, tyypin 2 diabetestä ja ruokavaliota käsittelevä infopaketti, jossa myös pari elämäntapatestiä, plastiikkakirurgiaklinikan esitevihkonen (älkää kysykö miksi, mutta se vain sattui olemaan saatavilla ja on kyllä joitakin opiskelijoita kiinnostava aihe), kirjaston infopaperi lainausehdoista ja maksuista, e-reseptin opaslehtinen, kutsu hammastarkastukseen ja suun terveydenhuollon esitietolomake sekä matkamainos, jonka pari tosin korvasi etsimällä itse netistä matkatoimiston sivuilta tietoa.

Olimme toisessa moduulissa lukeneet jo monenlaisia autenttisia tekstejä. Ennen kuin aloitimme projektin, harjoittelimme vielä olennaisen tiedon etsimistä tekstistä ja sen sietämistä, että tekstissä on myös ylimääräistä ainesta, jota ei tarvitse ymmärtää. Teimme tämän xy-kielisen tehtävän avulla, jonka olen tehnyt Suomi 2 -sarjan mallin mukaan. Samasta tekstistä on tehty kaksi versiota, joista toisessa tekstissä xy-kielellä on korvattu ymmärtämisen kannalta olennaiset sanat, toisessa tarpeettomammat. Molemmista teksteistä kysytään samat asiat. Toisen tekstin perusteella kysymyksiin on mahdotonta vastata, toisen perusteella se onnistuu mainiosti. Tämän harjoituksen avulla opiskelijat siis huomasivat, että kaikki sanat eivät ole tekstikokonaisuuden ymmärtämisen kannalta yhtä tärkeitä. Kun he asuvat Suomessa, he joutuvat joka tapauksessa lukemaan monenlaisia tekstejä ja on tärkeää, että he oppivat arvioimaan, mikä tekstissä on tärkeää ja mitä tietoja heidän pitää siitä löytää, että saavat asiansa hoidettua.

Projektin tehtävänanto oli kaikille sama ja annoin sen sekä suullisena että kirjallisena. Ensin piti silmäillä tekstin otsikoita ja kuvia ja päätellä sen perusteella, mistä tekstissä on kysymys. Seuraavaksi piti etsiä tekstistä avainsanoja ja lauseita, joiden avulla löytää keskeisen informaation. Sitten piti tehdä muistiinpanoja esim. mind mapin avulla, jotta pystyy myöhemmin esittelemään tekstin keskeisen sisällön muille. 

Parin piti myös miettiä, missä tilanteessa he voisivat tarvita tekstin sanastoa ja tietoa sekä suunnitella jonkinlainen dialogi sen pohjalta. Tähän asti he pääsivät ensimmäisen päivän aikana. Toisena päivänä he hioivat ja videoivat dialogin sekä latasivat sen Youtubeen omalle kanavallemme. Sen jälkeen he valmistelivat muille pidettävää esitystä. Kolmantena päivänä katsoimme yhdessä jokaisen videon ja jokainen pari esitteli vuorollaan oman aiheensa muille. 

Opiskelijoilla oli koko projektin ajan käytössään tietokoneluokka, tavallinen luokka sekä tabletit. He saivat siis käyttää kaikkia apuvälineitä. Opettajan tehtävänä oli vain ohjata projektin etenemistä tarvittaessa ja tarkentaa tavoitetta, jos joku pari ei ollut heti kaikkea ymmärtänyt. Parien työskentely oli erilaista ja niin olivat tuotoksetkin. 

Videot sinänsä eivät olleet tehtävän varsinainen tavoite ja melkein kaikki lukivatkin ne paperilta. Tähän saattoi johtaa osaltaan se, että he pyysivät minua tarkistamaan dialogien oikeakielisyyden ja saattoivat ottaa siitä paineita. Ehkä olisin voinut siis jättää korjaukset tekemättä ja kehottaa heitä mieluummin harjoittelemaan dialogia niin kauan, että se olisi ollut luonteva ilman lunttilappua. 

Videot olivat kuitenkin oikein onnistuneita. Asiointidialogeja oli tehty esim. hammashoitolasta, matkatoimistosta ja kirjastosta. Osa ryhmistä taas teki dialogin, jossa he keskustelivat Ystävänkylän rooleissa ystävänsä tai sukulaisensa kanssa esim. elämäntavoista, alkoholiongelmasta jne. Toisen päivän iltapäivällä, kun heillä oli aikaa katsoa toistensa videot omilta koneiltaan, koko luokka nauroi vedet silmissä.

Aiheiden esittely muille kuvasti hyvin sitä, miten parit olivat saaneet aiheen haltuun ja miten syvällistä ymmärtäminen oli. Eri ryhmien välillä oli isot erot siinä, miten sujuvasti he pystyivät tutuksi tulleesta aiheesta omin sanoin puhumaan. Osa opiskelijoista on selvästi saavuttanut jo B-tason, osa on edelleen A2.1-tasolla, eli toden totta, kakkosmoduulissa erot ovat kasvaneet. Se on tietysti luonnollista, kun ryhmässä on parikymmentä opiskelijaa, joiden kieli- ja koulutustaustat sekä elämäntilanteet vaihtelevat. Olin itse jopa hieman yllättynyt, miten hyvin he selvisivät tehtävästä. He hoitivat projektin hyvin itsenäisesti, minulle jäi todellakin vain sivustaseuraajan ja ohjaajan rooli. 

Jokaisen parin työskentelystä ja esityksestä toinen pari antoi palautetta vertaisarviointiin tehdyn lomakkeen avulla. Neljännen päivän aamupäivänä teimme vielä kielitaidon itsearviointia erilaisten lomakkeiden avulla. Mietimme sitä, mitä kielen oppiminen ylipäätään on ja mikä siinä on tärkeää. Jokainen arvioi itse, mitä osaa nyt ja mitä pitäisi vielä harjoitella. Vasta liian myöhään tajusin, että olisi pitänyt laatia jonkinlainen lomake myös projektityöskentelyn itsearviointiin eli prosessin arviointiin.

Pyysin myös sähköisellä lomakkeella palautetta sekä projektista että koko moduulista. Palautteet olivat enimmäkseen erittäin hyviä. Opiskelijat kokivat oppineensa projektista paljon. Parhaat palautteet olivat sentyyppisiä, että "oli hyvä, kun jouduimme tekemään enemmän töitä ja käyttämään omia aivoja". Nämä palautteet viimeistään vakuuttivat minut siitä, että projekti oli myös opiskelijoiden mielestä onnistunut ja hyödyllinen.

Omat havaintoni ja opiskelijoiden palautteet vahvistivat käsitystäni, että tämäntyyppinen projekti kehittää monenlaisia taitoja. Se laittaa opiskelijat työskentelemään itseohjautuvasti ja yhteistyössä parin kanssa. Sen avulla he oppivat kieltä, niin sanastoa, tekstinlukustrategioita kuin puhumistakin. Se myös parantaa ryhmän yhteishenkeä ja ilmapiiriä. Videoiden suunnittelu, kuvaus ja katselu olivat erityisen hauskoja hetkiä, mutta tärkeintä mielestäni oli se, että opiskelijat saivat itseohjautuvasti käyttää projektissa kaikkea tähän asti oppimaansa. Uskon, että he oppivat tästä paljon enemmän kuin olisivat oppineet perinteisestä moduulin loppukokeesta. 

Olen ennenkin teettänyt pienimuotoisia projekteja erilaisten aiheiden käsittelyn lopuksi. Tästä sain lisää puhtia niiden kehittämiseen ja myös tällaisten isompien projektien tekemiseen. Tästä on hyvä jatkaa. 

Digiajassa - hypessä vai jälkijunassa?

Suomen koulujen siirtymisestä digiaikaan on viime aikoina käyty keskustelua eri yhteyksissä, mm. Opettaja-lehdessä. Lukemistani artikkeleista ja mielipiteistä päätellen vallalla on (jälleen kerran!) varsin mustavalkoinen ajattelu. Joko ollaan sitä mieltä, että Suomi on jäänyt jälkeen ja koko koulu pitäisi kiireen vilkkaa muuttaa digitaaliseksi tai sitten digi ja some nähdään peikkoina, joista innostuneet leimataan digiuskovaisiksi.

Pyrin itse tässä, kuten monissa muissakin asioissa pysyttelemään kultaisella keskitiellä. Haluan pysyä kehityksessä mukana ja ottaa nykyajan välineet ja keinot käyttöön siinä, missä niistä on hyötyä opetuksessa, opiskelussa ja oppimisessa. En kuitenkaan halua tehdä välineistä itse tarkoitusta. On ajanhukkaa vääntää digimuotoon tehtävää, joka toimii paperilla yhtä hyvin. Toisaalta joidenkin digimuotoisten tehtävien avulla voi säästää aikaa ja paperia, vaikka ne eivät rakenteeltaan ihmeemmin eroaisi paperitehtävistä.

Siispä miettimään, miten välineitä voisi hyödyntää. Oppilaitoksessamme on viime aikoina panostettu tähän kouluttamalla meitä kouluttajia ja hankkimalla tarvittavaa välineistöä. Pikku hiljaa jokainen ottaa välineet käyttöön omassa opetuksessaan, sen mukaan mikä kenestäkin omaan opetukseen sopivalta tuntuu. Tiedän, etten itse ole mikään eturivin kehittäjäopettaja tälläkään saralla. Kunpahan kopioin ja tuon esiin muutamia tavallisen opettajan helposti käyttöön otettavia ideoita.

Olen uuden ryhmäni kanssa kokeillut mm. seuraavanlaisia juttuja digimaailmassa.

Omat videot. Koulutuksen alussa sain idean tähän kollegaltani. Kuvasin omalla puhelimellani videoita, joilla puhuin itse ja jätin opiskelijalle vastausaikaa. Tein videoita esim. tutustumisesta ja peruskysymyksistä puhekielellä. Latasin videot oppilaitoksen omalle oppimisalustalle, mutta avasin ryhmälle myös oman Gmail- ja Youtube-tilin, jolle videoita on helppoa ladata. Opiskelijoiden piti kotona harjoitella videon kanssa keskustelua. 

Ideana oli harjoitella reagoimista kysymyksiin ja oppia ymmärtämään perusfraaseja kohtalaisen nopeallakin puhekielellä. Videotahan voi kelata edestakaisin niin monta kertaa, että ymmärtää kysymyksen. Tarkoituksena oli myös opettaa luonnollista intonaatiota kysymyksissä.

Näitähän voisi tehdä eri aiheista niin paljon kuin ehtii. Tai niin paljon kuin sietää katsella omaa naamaansa videolla. Aika kiusallista tällaisesta ei-linssiluteesta, mutta kyllä siihenkin tottuu. Itseäni minuuttitolkulla tuijottaessani havaitsin, että minulla on kauniit silmät, mutta kamalat silmänaluset. Jälkimmäisen olin kyllä tiennyt jo ennestäänkin. ;) 

Opiskelijoiden tekemät videot. Ensimmäistä moduulia oli kulunut noin kuukausi, kun opiskelijat saivat tehtäväkseen ensimmäisen videoprojektin iPadeilla. Sen ohjeistin niin, että he ovat tulossa uudelle kurssille ja tutustuvat toisiin opiskelijoihin. Ideana oli siis kerrata itsensä esittelyä ja tutustumista. Sekä tietysti harjoitella yhteistyötä pienryhmässä ja neuvottelua (josta osa tietenkin tapahtuu tuossa vaiheessa englanniksi tai venäjäksi).

Ryhmissä oli neljä tai viisi opiskelijaa ja melkein jokainen oli myös kameran edessä ja äänessä. Ryhmien tuotokset olivat tietysti eri tasoisia ja pituisia, mutta oikein kivoja kaikki, osa suorastaan loistavia. Ensimmäiset videot katsoimme luokassa yhdessä videotykin kautta, mutta ongelmaksi osoittautui äänen laatu. Emme olleet ottaneet sitä huomioon kuvausvaiheessa eikä puheesta tahtonut saada selvää.

Tänään teimme toisen videoprojektin, jonka tarkoituksena oli kerrata ensimmäisessä moduulissa opittuja asioita. Opiskelijat tekivät koko homman täysin itsenäisesti sillä aikaa, kun pidin osalle henkilökohtaisia ohjauskeskusteluja. Miten ihanaa, kun ryhmä on taitava ja itseohjautuva! Osaavimmat tietysti auttavat niitä, joilta ohjelmien käyttö ei suju yhtä näpsäkästi.

Annoin opiskelijoille listan teemoista ja ohjeistin heitä jakautumaan neljän hengen ryhmiin. Teemat olin ottanut Sukimosta, joka pohjautuu opetussuunnitelmaan. Ryhmät valitsivat yhden teeman, josta he suunnittelivat dialogin, kuvasivat videon ja latasivat sen Youtubeen. Sen jälkeen jokainen katsoi kaikkien ryhmien videot ja sai kommentoida niitä. En antanut sen tarkempia ohjeita, sanoin vain, että heillä on muutama tunti aikaa ja saavat valita kuvauspaikan itse.

Olin tyytyväinen iltapäivällä videoita katsellessani. Jokainen oli omalla tavallaan hyvä. Kaikki ryhmät olivat suunnitelleet videot huolella. Äänen laatu oli parempi kuin viimeksi, koska joukossa on opiskelija, joka osasi antaa kaikille vinkkejä sen parantamiseen. Joku oli vähän editoinutkin videotaan, lisännyt taustalle ääniä jne. Osalla oli hyviä tilannedialogeja, osa piti pienen puhe-esityksen aiheesta. En puuttunut toteuttamistapoihin, vaan annoin heille melko vapaat kädet. Tärkeintä oli harjoitella puhumista suomeksi. Upein tuotos oli mielestäni vapaa-ajan harrastuksista kertova filmi, jolla thaimaalainen opiskelija veti kavereilleen joogaa. He todella laittoivat itsensä likoon yli 11-minuuttisella videollaan. Nauroin vedet silmissä! 

Muita ohjelmia tableteilla en ole ehtinyt vielä kovin paljon kokeilla. Teimme yhden Padletin, johon kokosimme kotiin liittyviä sanoja mind map -tyylillä. Jokainen ryhmä keräsi yhteen huoneeseen tai taloon liittyviä sanoja. Padlet tallennettiin verkko-oppimisalustalle, josta jokainen voi tallentaa sen itselleen tai katsoa sitä jälkeenpäin. Näitä aion teettää lisääkin koulutuksen edetessä. Ihan toimiva ja hyödyllinen paperinsäästämiskeino.

Olen luonut verkko-oppimisalustalle jokaiselle opiskelijalle oman sivun, jolle he voivat alkaa kirjoitella omia juttujaan. Ensimmäisen tehtävän teetin viime viikolla, kun pyysin heitä raportoimaan sinne lukemistaan tosi helpoista selkouutisista. Jatkossa aion kerätä sinne erilaisia kirjoitustehtäviä, kuten oppimispäiväkirjaa.

Otin tänään myös moduulipalautteen ensimmäistä kertaa digitaalisesti omalla verkko-oppimisalustallamme. Paljon kätevämpää kuin paperilla! Miksi en ole aiemmin sitä tehnyt? - Ei mitään hajua. Tietotekniikkaa voisi käyttää paljon nykyistä enemmän, jos vain ehtisi paneutua siihen enemmän.

Kollegani samassa työhuoneessa on aktiivisempi tablettien käytössä, häneltä olen saanut monta hyvää ideaa. Hän on tutkinut aktiivisesti esim. Twitterin ja muun some-maailman antia. Itselläni ei tähän riitä energia tässä elämäntilanteessa, mutta kopioin mielelläni muilta saamiani ideoita. Kiitos niistä!
 
Mitä sinä olet tehnyt tableteilla? Millaisia ideoita olet toteuttanut tietotekniikan tai somen avulla? Kommentoi!

Puhu minulle suomea!

Olen viime aikoina parissakin eri kontekstissa työn ulkopuolella pohtinut kielen oppimista ja opettamista. Oppimista mietin omasta näkökulmastani, kun olin lomalla Italiassa ja yritin käyttää pientä italian kielen taitoani. Olen toki opiskellut italiaa yliopiston kielikeskuksessa lukion lyhyen oppimäärän verran, eli perussanasto ja -kielioppi on käyty läpi ja aikoinani ne ihan hyvin hallitsinkin. Harmi vain, etten ole päässyt käyttämään kieltä, koska lomamatkamme ovat sen jälkeen suuntautuneet toisiin maihin.

Kun nyt kuitenkin olimme vihdoin Italiassa, päätin yrittää. Otin mukaan pienen kirjasen, josta kertailin turistin tarvitsemia fraaseja. Hauska yksityiskohta sinänsä, että kirja oli saksa-italia-yhdistelmällä, olin ostanut sen aikoinaan Saksasta jo vuosia ennen kuin aloin opiskella italiaa. No, alkeiden opiskelussa minulle on saksanopettajana se ja sama, onko lähtökieli suomi vai saksa.

Kun sitten asioin kaupassa tai rinneravintolassa, rohkaisin mieleni ja yritin käyttää niitä tilanteisiin sopivia sanoja ja fraaseja, jotka kulloinkin mieleeni tulivat. Kuten kahvin ja jäätelön tilaaminen, hinnan kyseleminen, lasin pyytäminen tai muu yksinkertainen asia. Pettymyksekseni tiskin toiselta puolelta vastattiin usein englanniksi. Olisi ollut helppoa tyytyä ajattelemaan, että okei, en mä osaa vielä tarpeeksi hyvin, paljon helpommalla pääsen, kun käyn nämäkin pikku keskustelut englanniksi. Mutta sitkeästi puhuin silti italiaa aina, kun se vain suinkin luonnistui. Sillä eihän sitä kieltä koskaan opi paremmin, jos ei suostu lähtemään alkeista liikkeelle! 

Varmemmin italiaa pääsisi harjoittelemaan jossakin pikkukylässä, jossa kukaan ei puhu englantia. Turvallista se on tuollaisessa turistikohteessa, jossa voi tiukan paikan tullen vaihtaa englanniksi. On helppoa lykätä väliin jokin englannin sana, kun tietää, että toinen ymmärtää senkin.

Väkisin tuli kuitenkin mieleen se, miten meidän opiskelijamme pärjäävät. Missä he voivat harjoitella suomen kieltä, siis luokan ulkopuolella? Suomalaisetkin tuntuvat olevan hanakoita vaihtamaan kielen englanniksi, kun huomaavat, että toisen suomi vielä vähän tökkii. On niin hauskaa treenata omaa englannintaitoa ja tuntuu varmaan jopa avuliaalta eleeltä, että kyllä me voidaan hei englantiakin puhua, niin ei ole niin hankalaa tämä kommunikointi. Mutta jos kukaan ei keskustele suomeksi, ei sitä suomea voi ikinä oppia kunnolla!

Tältä sivustolta löytyy hyviä kertomuksia siitä, miten mitä tahansa kieltä parhaiten opitaan.

Vajaat kymmenen vuotta sitten pääkaupunkiseudulle perustettiin yhdistys nimeltä Puhu minulle suomea. Sen tarkoitus oli lisätä kantasuomalaisten tietoisuutta siitä, että maahanmuuttajien kielitaidon kehittymisen kannalta on tärkeää, että puhumme heidän kanssaan suomea joka tilanteessa. Yhdistys on sittemmin kuopattu, mutta meidän opettajien sanoma on edelleen sama: puhu maahanmuuttajalle suomea!

Opettamiseen liittyviä ajatuksia taas herätti Sami Hedbergin stand up -keikka, jolla kävin reilu viikko sitten. Keikan jälkeen keskustelimme siitä, miten ammattitaitoinen esiintyjä Hedberg on kymmenen vuoden keikkailun jälkeen. Mitä enemmän analysoin sitä, miten hänen ammattitaitonsa näkyy, sitä enemmän havaitsin yhtäläisyyksiä opettajan työhön.

Ensinnäkin itsevarmuus, jonka kokemus tuo. Kokenut koomikko saa näyttämään hauskalta vaikka sen, miten juo vettä. Hän on läsnä, tekee kaiken tietoisesti ja saa jokaisen tilanteen näyttämään siltä, kuin se kuuluisi esitykseen, vaikka se olisi oikeasti tullut mieleen siinä hetkessä tai tapahtunut vahingossa. 

Samalla tavalla etenee oppituntikin usein. On olemassa suunnitelma, mutta siitä poiketaan, välillä tarkoituksella, välillä vahingossa. Kokenut opettaja saa kuitenkin kaiken vaikuttamaan siltä, että näin sen piti mennäkin. Sillä aikaa, kun hän juo vettä ja pohtii kuumeisesti, mitä seuraavaksi tehtäisiin, opiskelijat odottavat rauhassa ohjeita ja kuvittelevat käsikirjoituksen olevan koko ajan selvillä. Paniikkiratkaisut saattavat toisinaan olla jopa parempia kuin tarkasti etukäteen suunnitellut käänteet. (Toki aina ei.)

Toisekseen työnkuville yhteistä on oman persoonan laittaminen likoon, jopa itseironia. Kun koomikko paljastaa itsestään jotain, korostaa omaa inhimillisyyttään ja nauraa heikkouksilleen (kuten Hedberg vartalolleen), hän saa yleisön sympatian puolelleen. Välillä esitys voi mennä vähän överiksi ja senkin voi myöntää. Ylimielistä koomikkoa ei kukaan jaksa kauan kuunnella. 

Kun opettaja avaa hiukan oman persoonansa ja elämänsä verhoa, uskaltavat opiskelijatkin kertoa itsestään. Mitäpä kielten tunneilla muuten voisi puhua, jos ei voisi kertoa omasta perheestään, kodistaan, arkipäivästään ja mielipiteistään. Toki roolien käyttö antaa toisenlaisenkin mahdollisuuden tilanteissa, joissa todellisen minän paljastaminen olisi liian kiusallista. 

Myös virheiden tekeminen tulee sallitummaksi, kun opettaja myöntää omat virheensä ja erehdyksensä, pyytää tarvittaessa anteeksikin. Maahanmuuttajaopiskelijoita saattaa joskus hämmentää opettajan asettuminen samalle tasolle tai kritiikin kohteeksi. Se on kuitenkin osa suomalaiseen yhteiskuntaan ja työelämän matalaan hierarkiaan kasvattamista.

Kolmas yhteinen taito on yleisön ottaminen. Koomikko heittää välillä kysymyksiä yleisölle, poimii vastauksista esitykseensä sopivasti uusia aineksia. Näin hän saa kohdistettua esityksen läsnä olevalle yleisölle, luo ikään kuin illuusion, että illan jutut olisi tehty vain tälle yleisölle. Joihinkin välihuutoihinkin hän voi tarttua, mutta hänen täytyy osata salamannopeasti päättää, lähteekö kuljettamaan tarinaa siitä eteenpäin vai jättääkö kommentin täysin huomiotta. 

Samalla tavalla opettajan täytyy aina tasapainoilla sen välillä, vastaako oppilailta tuleviin kysymyksiin tässä ja nyt, lähteekö viemään oppituntia aavistuksen tai peräti kokonaan toiseen suuntaan kuin alun perin meinasi. Onko nyt oikea hetki paneutua juuri tähän asiaan? Onko tarkoituksenmukaista selittää asia heti, edistääkö se oppimista vai haittaako se sitä? Vai sanoako vain, että tästä asiasta puhumme vähän myöhemmin, kun on sen aika? Toisaalta, jos opiskelijalla on jokin akuutti kysymys, joka ei liity lainkaan oppitunnin aiheeseen, pitääkö keskittyä siihen vai sanoako, että puhutaan tästä tunnin jälkeen. Mitkä asiat käsitellään koko luokan kanssa, mitkä kahden kesken?

Vuosien varrella näitä tilanteita tulee eteen ja niissä oppii toimimaan intuitiivisesti. Joskus menee harhaan ja huomaa jälkikäteen, että ei olisi pitänyt lähteä nyt tähän ollenkaan. Tai että olisi ollut parempi antaa käsikirjoituksen olla ja keskittyä päivänpolttaviin kysymyksiin.

Koomikon ja opettajan työn vaatimusten samankaltaisuudesta huolimatta olen sitä mieltä, että oppitunnit eivät ole mitään opettajan performansseja, joiden jälkeen voisi analysoida, miten hyvin esitys meni. Opetus (niin kuin toki jossain määrin myös stand up) on aina kommunikaatiota, johon vaikuttavat kaikki siihen kullakin hetkellä osallistuvat henkilöt. Keskiössä on oppiminen. Mitä ammattitaitoisempi opettaja, sitä enemmän hän osaa keskittyä siihen, mikä on oppimisen ja opiskelijan kannalta tärkeintä. Mikä tukee oppimista? Mikä tukee sopeutumista tähän yhteiskuntaan? Mikä vie opiskelijaa elämässään eteenpäin?

Kaiken lisäksi plussaa on, jos opettaja hallitsee tilannekomiikan ja saa opiskelijat silloin tällöin hörähtämään. Usein ryhmälle muodostuu yhteinen huumori, jota hyvässä ilmapiirissä viljellään. Mitä enemmän tunteita oppimiseen liittyy, sitä tehokkaampaa on oppiminen. Nauru on paras oppimisalusta.

P.S. Olen saanut ihanan innokkaan ja taitavan uuden ryhmän, joten jatkossa saatan taas vähän useammin kertoa tekemisistämme. Tiedossa ainakin kokeiluja uusilla iPadeillä. :)

Ulos luokasta!

Viime lauantaina osallistuin S2-opettajayhdistyksen 20-vuotisjuhlaseminaariin. Oikein kiva tilaisuus, jossa oli noin sata osallistujaa. Konkreettisia ideoitakin jäi käteen.

Oikeastaan niin kauan kuin olen ollut alalla, on puhuttu siitä, miten toisen kielen opiskelua ja oppimista voisi laajentaa luokkahuoneen ulkopuolelle, siihen luonnolliseen ympäristöön, jossa opiskeltavaa kieltä oikeasti puhutaan. 

Jyväskylän ja Tampereen yliopiston yhteistyöprojektista kertoivat Niina Lilja ja Johanna Saario. He olivat osallisina useamman valtion yhteistyössä, jossa on kehitetty keinoja luonnollisten asioimistilanteiden harjoitteluun. Jyväskylän yliopiston Kielikeskuksen suomen kielen kurssilla oli erästä keinoa kokeiltu käytännössä. 

Ensin oli luotu yhteistyösuhteita oikeisiin asiointipaikkoihin, tässä tapauksessa yliopiston kahvilaan ja kaupungin matkailutoimistoon. Sitten keskustelukurssin opiskelijapareille annettiin tehtäväksi valita, kummassa paikassa he asioivat. Heidän piti miettiä etukäteen, mitä sanovat asiointitilanteessa ja esittää jokin lisäkysymys asiakaspalvelijalle. Toinen opiskelija asioi, toinen videoi tilanteen. Jälkikäteen videota katsottiin tunnilla pienryhmissä ja siitä keskusteltiin. Miten asiointi onnistui, mitä tilanteesta voi oppia jne. Tehtävä osoittautui oikein hauskaksi ja mieleiseksi opiskelijoille. Yllättäviäkin asioita nousi esiin, kun keskusteluja ja videoita tarkasteltiin. Yhdessä opiskelijat oppivat keskusteluista lisää.

Vaikka seminaarissa osa osallistujista oli sitä mieltä, että idea ei ole toteuttamiskelpoinen kaikkien ryhmien ja opiskelijoiden kanssa, itse innostuin ajatuksesta. Tätähän voisi joskus oikeasti kokeilla! Lähes kaikilla opiskelijoilla on älypuhelimet, joilla videointi onnistuu. Olemmehan käyttäneet niitä koulussakin esimerkiksi radiohaastattelujen äänittämiseen. Tietenkään hitaiden ryhmien atk-taidot eivät ole sillä tasolla, että heiltä voisi edellyttää nauhojen linkittämistä verkko-oppimisalustalle, mutta opettajan (tai erityisesti näppärien opiskelijoiden) pienellä avustuksella materiaali saataisiin kyllä näytettyä kaikille.

Toisesta Liljan ja Saarion esittelemästä tavasta harjoitella oikeaa asiointia luokkahuoneen ulkopuolella olin kuullut aikaisemminkin. Sitä on käytetty Ruotsissa Språkskap-nimisessä projektissa. Menetelmästä on tehty kirjakin, joka näytti olevan Akateemisessa myynnissä. Kerron tässä lyhyesti tärkeimmät pointit, jotka itselleni jäivät mieleen ja joita voisi käytännössä kokeilla.

Opiskelijoille on kehitetty passi, johon kerätään merkintöjä asiointitilanteista. Tilanteet voivat kuulua kurssin sisältöihin. Kurssin aikana pitäisi selviytyä tietystä määrästä asiointitilanteita. Opiskelijat siis hoitavat oikeasti omia asioitaan ja saavat asiakaspalvelijalta leiman ja kenties kirjallista palautetta siitä, miten tilanne on sujunut. Passiin kerätään myös sanoja, joita tilanteessa tulee esiin tai jotka aiheuttavat ymmärtämisongelmia. Asiakaspalvelija kirjoittaa sanat passiin, jotta opiskelija voi selvittää ne itselleen ja muille opiskelijoille.

Piilotavoitteena näillä projekteilla on tietysti myös se, että pikku hiljaa saisimme myös kantasuomalaiset ymmärtämään, miten he voisivat auttaa maahanmuuttajia kielenoppimisessa. He voisivat tulla kielenoppijoita puolitiehen vastaan yrittämällä puhua selkokieltä ja selittämällä vaikeat sanat. Sen sijaan että vaihtavat kielen heti englanniksi, kun ensimmäinen ymmärtämisongelma ilmaantuu. Suomea kun oppii vain käyttämällä suomea!

Pitänee tutustua näihin projekteihin tarkemmin, haluan ilman muuta kokeilla niitä jossain vaiheessa! Mikäs sen konkreettisempi ja hyödyllisempi tavoite kotoutumiskoulutuksellakin kuin oppia hoitamaan omat asiansa suomeksi. Työllistymisen ohessa tietenkin. 

Hyvä ope, paha ope. Pari sanaa auktoriteetista ja ilmapiiristä.

Kun olin yläasteella, sanoin että yläasteen ope on viimeinen ammatti, johon haluaisin. Rakkaat ikätoverit olivat sen verran kauhistuttavia tapauksia, että opettajan ammatti ylipäätään oli hyvin pitkään poissuljettu. Mietteet muuttuivat vasta yhtä ammattia ja uraa myöhemmin, kun vähän alle kolmekymppisenä opiskelin yliopistossa. 

Opintojeni alussa kaavailin itselleni kääntäjän uraa, mutta saatuani (onneksi!) opettajilta todenmukaisia kuvauksia uran hankaluudesta ja palkan pienuudesta päädyin lopulta kuitenkin opettajankoulutukseen. Valintakokeessa mainitsin kyllä yläasteaikaisesta kammostani, mutta valitsivat minut kuitenkin.

Opettajanopinnoissa tajusin, että totta tosiaan, minähän voin yrittää päästä aikuisopetukseen. Siihen tähtäsin alusta asti. Harjoittelut suoritin yläkoulussa ja lukiossa, joista jälkimmäistä olisin voinut harkita työpaikakseni. Satunnaiset sijaisuudet yläkoulussa opintojen aikana vakuuttivat minut lopullisesti siitä, että yläkoulu ei ole minun paikkani.

Tiedän, että on olemassa ihmisiä, jotka haluavat yläkoulun opettajiksi. Ihan totta, haluavat! Mutta se on eri ihmislaji se. Koin, että minulla ei ollut minkäänlaista auktoriteettia niissä apinalaumoissa, joita yritin sivistää. Ja kas kun suhtautumiseni oli tämä, ei tietenkään ollut. Tajusin, että teini-ikäisten kanssa pärjää vain, jos osaa suhtautua heihin oikein. Minusta sellaista suhtautumista ei irronnut millään. Minun käsitykseni sen ikäisistä oli, että he ovat aivan hirvittäviä riiviöitä (karkeasti yleistäen), jotka yrittävät keinolla millä hyvänsä häväistä ja nöyryyttää opettajaansa. Sitä paitsi olin aivan liian miellyttämishaluinen, että olisin kyennyt pitämään heille rajoja. Siispä ei sinne.

Onneksi sainkin heti valmistuttuani töitä aikuiskoulutuksesta. Pari saksan kurssia vedin myös nuorisopuolella, muuten olen ollut koko urani samassa oppilaitoksessa suomenopena. Ja rakastanut työtä alusta asti! 

Nautin siitä, että saan keskittyä opettamiseen sen sijaan, että minun pitäisi vahtia haukkana, kuka yrittää vetää röökiä ikkunan vieressä, kenellä on pipo päässä ja kuka on tehnyt kotitehtävät. Haluan, että opiskelijat pystyvät keskittymään opiskeluun ja opettaja opettamiseen. Sanalla sanoen, en halunnut kasvattajaksi vaan opettajaksi.

Tämän vuoden aikana olen joutunut miettimään taas, mitä on aikuisten opettaminen. Kerroinkin jo aiemmin, että nyt opettamiseen keskittyminen on vähän niin ja näin, kun hitaalle ryhmälle joutuu pitämään kuriakin. Kaikenlaista häiriötä on ollut ja opettajien auktoriteettikin hieman koetuksella.

Toimipisteemme maahanmuuttajien kouluttajat ovat kaikki naisia, eikä miehiä muutenkaan arjessa näy kovin paljon. Erään ikävän välikohtauksen jälkeen sijaisenani ollut opettaja sanoi, että pitäisi pyytää joku miesopettaja sanomaan opiskelijoille, missä kaappi seisoo. 

Olin eri mieltä. Minun mielestäni Suomessa naisella on, täytyy olla, sama auktoriteetti kuin miehellä. Olkoonkin, että kyseiset opiskelijat ovat kotoisin kulttuurista, jossa naisilla ei juuri ole sananvaltaa eikä auktoriteettia. Heidän on aika tajuta, että Suomessa on. 

Olen ottanut käyttööni kovimmat keinot, mitä minulla on. Tein opiskelijalle hyvin selväksi, että nyt olen oikeasti vihainen ja nyt tämä oli viimeinen kerta, kun teit tällaisia hölmöyksiä. Että jos yksikin opiskelija vielä kerran tekee jotain tällaista, hän joutuu pois kurssilta. En huutanut, mutta tein asian hyvin selväksi. Varmuuden vuoksi kysyin vielä vitsillä, että pitääkö minun soittaa sinun äidillesi vai vaimollesi, että asia tulee selväksi. Ei tarvinnut. Mies lupasi, ettei teko enää toistu. Eikä ole toistunut.

Opettajankoulutuksessa ei mielestäni saa kovin kummoisia keinoja kurinpitämiseen ja auktoriteetin kehittämiseen. Jos sitä ei ole ns. luonnostaan, asiaa joutuu harjoittelemaan. Muutaman hyvän keinon opin kuitenkin. Jos tilanne on paha, pitää mennä oppilaan lähelle, hänen nenänsä eteen puhumaan. Opettajanpöydän takana istuvalla opettajalla ei ole samanlaista auktoriteettia kuin sillä, joka menee opiskelijan eteen ja näyttää tälle, että nyt puhun sinulle ja nyt sinä olet hiljaa. 

(Lapsen kasvattaminen lienee antanut minulle jonkin verran lisää eväitä tähän. Nyt tiedän, miten tärkeää on pitää säännöistä kiinni. Olen lempeä, mutta tiukka. Pidän rajat, mutta ennen kaikkea rakastan.)

Tähän liittyy taannoinen postaus toisessa blogissa, johon tuli runsaasti myös kommentteja:

"Vähän aikaa sitten juttelin bussissa erään toisen suomen kielen opettajan kanssa, joka myös opettaa aikuisia maahanmuuttajia ---. Puhuimme muistaakseni jotain säännöistä luokassa, ja sanoin, etteivät opiskelijoiden pipot ja kahvikupit haittaa minua, koska aikuisiahan me kuitenkin kaikki siellä ollaan. Tähän arvon kollega totesi lempeästi naurahtaen, että vaikka maahanmuuttajat on kyllä oikeastaan vähän niinku lapsia. 

Jaha. Mitäpä tuohon sanomaan."

Tämä asia on jollain lailla kiusannut minua jo pidemmän aikaa, joten uskaltaudun viimein kirjoittamaan siitä. Olen huomannut, että suhtaudun kurinpitoon hieman eri tavalla kuin osa kollegoistani. En tietenkään voi sanoa, mikä olisi oikea tapa. Jokaisella opettajalla olkoon oikeus omaan käsitykseensä asiasta ja jokaisella saa myös olla oma tapansa toimia. Kerron vain, mikä minun kokemukseni mukaan toimii hyvin.

Osa kollegoistani nimittäin suhtautuu maahanmuuttajiin (tai kenties opiskelijoihin yleensä) niin, että he ovat vähän niinku lapsia eli heitä pitää kasvattaa. Itse olen aina pitänyt opiskelijoitani aikuisina ja suhtautunut heihin sen mukaan. En halua kasvattaa heitä enkä pyri kasvattamaan heitä. He ovat aikuisia ja osaavat kyllä itse ajatella omilla aivoillaan. 

Toki erilaisista kulttuureista Suomeen muuttaneille voi ja pitääkin opettaa suomalaisia tapoja. Heille pitää nimenomaan kertoa siitä, millainen työkulttuuri Suomessa on. Että meillä on matala hierarkia ja että työntekijän pitää itse olla oma-aloitteinen eikä voi odottaa yksityiskohtaisia ohjeita esimieheltä jne. Olen itse käyttänyt näiden asioiden opettamiseen erinomaista  verkostakin löytyvää oppimateriaalia nimeltä Erilaisuus sallittu. 

Luulen, että tällä opettajan suhtautumisella on luokan arkeen melko suuri vaikutus. Omasta mielestäni (ja suggestopedian periaatteiden mukaan) oppimisen mahdollistava lähtökohta on hyvä ja turvallinen ilmapiiri. Siihen pyrin ja sen olen mielestäni jokaisen ryhmän kanssa saavuttanutkin. 

En siis nipota turhista. Yläasteella en edes huomaisi, jos jollakulla olisi lippis päässä, joten miten se voisi häiritä minua? Omassa aikuisryhmässäni saan onneksi pitää sellaiset säännöt kuin haluan eikä kukaan käske minua nipottamaan turhasta.

Otetaan esimerkiksi myöhästyminen tunnilta.

Jos opettaja pitää luokan oven lukossa sen takia, että myöhästyjät varmasti huomataan ja he joutuvat varmasti pyytämään anteeksi ja olemaan pahoillaan tuon kamalan tekonsa vuoksi, onko vaikutus ilmapiiriin hyvä vai huono? Jos kyseessä on kenties huonoja koulukokemuksia mukanaan kantava hidas oppija, onko hyvä, että hän aamulla juoksee sydän kurkussa luokan ovelle, paniikissa, häveten, anteeksipyydellen? Minusta se ei ole paras mahdollinen lähtökohta päivän uusien haasteiden vastaanottamiseen. Päinvastoin, pelko ja häpeä on suurin oppimisen este.

Minunkin tunneiltani aina joku myöhästyy. Ovi on auki (ei levällään, koska mielestäni avoimesta ovesta tunnelma karkaa, mutta ei lukossa) ja opiskelija livahtaa sisään mahdollisimman huomaamatta. Joskus vilkaisen häntä, joskus tervehdin, joskus jätän hänet täysin huomiotta. Joskus näytän harmistunutta naamaa. Yleensä pyrin siihen, että myöhästymisestä on mahdollisimman vähän häiriötä. Jos jokaisen myöhästymisen takia laitetaan show pystyyn, se häiritsee tuntia paljon enemmän kuin se, että joku hiipii vähin äänin paikalleen.

Kurssin alussa anteeksipyytämistä tietysti harjoitellaan ja painotetaan, että Suomessa pitää tulla ajoissa. Ennen työharjoittelua aiheesta pidetään muutama painokas luento ja varoitellaan, että kukaan ei ota töihin sellaista, joka tulee joka päivä myöhässä. Että Suomessa täsmällisyys on TÄRKEÄÄ. 

Jos ryhmässä on joku erityisen piintynyt myöhästelijä, häntä puhutan kahden kesken. Yleensä se riittää. Jos taas ryhmässä aletaan yleisesti lipsua aikatauluista, pidän koko ryhmälle puhuttelun siitä, millainen verkostoitumistilanne tämä koulutus on ja mitä siitä seuraa. Että kun joku työnantaja tai toisen koulun opettaja soittaa minulle (minähän tunnen heitä tosi paljon!) ja kysyy, että millainen tämä opiskelija oli, kerron hänelle, että "hän oli muuten ihan hyvä, mutta oli aina myöhässä" - eikä sellaista tyyppiä kukaan halua ottaa töihin. Voi käydä myös niin, että kun joku opiskelijoista menee töihin jonnekin ja sinne tarvitaan lisää työntekijöitä, niin hänelle tulee mieleen, että siellä suomen kurssillahan oli sopiva tyyppi. Mitä luulette, suositteleeko hän sitä, joka oli aina ajoissa ja teki tehtävät ajallaan vai sitä, joka lintsasi aina tilaisuuden tullen?

Uskon, että aikuisilla ihmisillä on sen verran järkeä päässä, että heihin tehoaa tällainen puhe. Nöyryytykset jätän suosiolla pois, niistä on vain haittaa jokaiselle yksilölle ja ne huonontavat luokan ilmapiiriä. Aikuinen ihminen tietää kyllä, milloin on tehnyt tyhmyyksiä. Hän osaa hävetä ja miettiä itse tekosiaan, ei minun tarvitse sitä hänelle enää opettaa eikä koko ryhmän edessä nolata. Olen sitä paitsi huomannut, että vaikutus on sama, oli tiukka tai lempeä. Aina joku on myöhässä. Olen itsekin joskus myöhässä, olenhan ihminen (ja aamu-uninen sellainen ;)).

Olen opettajana mukava, mutta vaativa. Tarpeen tullen myös tiukka. En halua olla natsi, en halua nöyryyttää ketään. Siitä ei ole kenellekään hyötyä. Minun ei tarvitse korostaa asemaani turhalla kukkoilulla, mutta jos tilanne vaatii, asetan rajat. Minulla on tukenani koulun järjestyssäännöt, joihin voin tarpeen tullen vedota. En tarvitse miestä sanomaan puolestani, mitä saa tehdä ja mitä ei, sillä mielestäni samalla vedän maton omien jalkojeni alta ja osoitan, että minun auktoriteettini ei riitä.

Kun me olimme yliopistossa, ei meitä kukaan vahtinut. Jos tulin luennolle myöhässä tai lähdin kesken luennon vessaan, ei kukaan siitä minulle saarnannut. Miksi minun pitäisi saarnata aikuisille ihmisille siitä, miten he käyttäytyvät? He tietävät, miten heidän pitää käyttäytyä, se kyllä kerrotaan koulutuksen alussa. Jos heidän käyttäytymisensä häiritsee minua, huomautan siitä. Mutta jos joku huomaamatta lähtee vessaan saatuaan tehtävän valmiiksi, ketä se häiritsee? Ei luokka toki silti mikään juna ole, jossa ihmisiä jatkuvasti tulee ja menee. Paitsi joskus suggestopedisessa opetuksessa ;).

Oppimisen kannalta on ensiarvoisen tärkeää , että luokassa on hyvä ilmapiiri. Sen jokainen opettaja rakentaa omilla tavoillaan. 

Suomalaista työelämää

Pari viikkoa töitä takana. Voisin sanoa, että samaan tapaan jatkuu. Selviän töistäni kyllä, mutta vielä en ole keksinyt mitään ihmekonstia, jolla osaisin työarkeni paremmin järjestää. Aina tulee yllätyksiä, jotka vievät iltapäivän kaksi tuntia, jotka minulle opetuksen jälkeen jää. Olen yrittänyt tauottaa työtäni ja käydä heti opetuksen päätteeksi kahvilla. Vaihtelevalla menestyksellä. Jos avaan koneen ja luen sähköpostit, ne imaisevat minut mukaansa erilaisilla hoidettavilla asioilla. Kohta huomaan, että eihän tässä ole kuin puoli tuntia tehokasta peliaikaa jäljellä - turha sitä on enää kahvinkeittoon ja -juontiin käyttää. Suunnitteluun ei ole edelleenkään jäänyt aikaa. 

Yritän toki järjestää väljyyttä kalenteriini ottamalla huomioon realiteetit ainakin niissä tilanteissa, joissa ennen olen vetänyt itseni liian tiukille. Esimerkiksi varaamalla kokeiden korjaamiseen ja arviointiin aikaa kalenteristani. Etukäteen tiedossa olevat tiukat paikat pitäisi ainakin pystyä välttämään. Yllätyksiäkin tulee aina riittämiin.

Mitä ihmettä nämä yllätykset sitten ovat? Mitä milloinkin. Aina kuvittelen, että tämä nyt on vain ohimenevä vaihe, kohta tämä on ohi, sitten helpottaa. Mutta ennen kuin huomaankaan, ilmaantuu jokin uusi yllätys.

Tällä kertaa minua on työllistänyt mm. se, että työparini on ollut lomalla ja sairauslomalla. Kun ryhmällä alkaa kuukauden päästä työharjoittelu, pakkohan minun on ottaa hoitaakseni sitä koskevat asiat. Piti mm. tarkistaa ja lähettää eteenpäin viiden opiskelijan CV:t. Ei ihan pikku homma, kun jokainen oli tehty eri tyylillä, seassa oli milloin englantia, milloin viroa, kieliasua oli korjattava ja ihan aluksi tietysti selvitettävä, mitä he tarkoittavat milläkin. En yksinkertaisesti voi lähettää eteenpäin CV:tä, jota en itsekään ymmärrä. Mitä työnantaja siitä kostuisi? 

Suomalaisten työnantajien luotettavuus joutui tällä viikolla koetukselle. Oli sovittu harjoittelupaikkaa hakevien opiskelijoiden tapaaminen erääseen firmaan. Yritys sijaitsee korvessa, jonne kulkee kai yksi bussi tunnissa. No, tuosta bussista opiskelijat olivat myöhästyneet ja kävelleet neljä kilometriä yritykseen, vesisateessa tietenkin. Kun he pääsivät perille, heitä ei odottanutkaan henkilö, joka oli luvannut olla heitä vastassa. Sen sijaan heitä kehotettiin lähettämään yritykselle CV:nsä. Parin minuutin vierailun jälkeen miehet siis marssivat samat neljä kilometriä vesisateessa takaisin. Kaiken lisäksi heille kerrottiin, että yritys voi ottaa mahdollisesti yhden tai korkeintaan kaksi harjoittelijaa. Viidestä miehestä neljälle reissu oli siis joka tapauksessa turha. :(

Tänään menimme koko ryhmän kanssa sovitulle vierailulle toiseen yritykseen. Opiskelijat vitsailivat mennessä, että käydään ovella ja tullaan takaisin. Totta vieköön - kun kysyin henkilöä, jonka kanssa tapaaminen oli sovittu, ilmoitettiin, että hän on talon ulkopuolella. Tilalle kyllä yritettiin saada joku muu, mutta lopulta sovittiin, että yritetään toisen kerran uudestaan. Näiden kokemusten jälkeen saattaa olla hankalaa vakuuttaa opiskelijat siitä, että suomalaiset ovat luotettavia ja täsmällisiä ihmisiä, jotka pitävät sovituista asioista kiinni. 

Ryhmäni itseohjautuvuus on taas noussut arvoon arvaamattomaan. Sairauslomien takia parina päivänä on käynyt niin, ettei ryhmälle ole otettu sijaista. Luokassa on käynyt ammattiopettajia kertomassa alkavista koulutuksista ja lisäksi suomen kielen opettaja on antanut heille itsenäisiä tehtäviä. Heillä on onneksi tietokoneluokka käytössä, joten nettiharjoitusten ja tiedonhakutehtävien tekeminen on onnistunut helposti. 

Ensimmäisessä tiedonhakutehtävässä opettaja antoi heille tunnettujen suomalaisten nimiä. Joukossa oli eri alojen edustajia Minna Canthista Matti Nykäseen, Kirsti Paakkasesta Urho Kekkoseen. Opiskelijat hakivat tietoa internetistä ja tekivät Power Point -esitykset henkilöistä. Esitykset olivat hyviä ja varmasti mielenkiintoisempia kuin opettajan luennointi samoista tyypeistä olisi ollut. 

Toisena päivänä annoin opiskelijoille ohjeet hankkia tietoa erilaisista kesätapahtumista, retkikohteista tai harrastuksista. Tavoitteena on tiedonhaun harjoittelun lisäksi tutustua lähiympäristöön ja laajemminkin Suomeen, niin että jokaisella olisi tietoa siitä, mitä esimerkiksi kesälomalla voisi puuhata. Mitä mikäkin maksaa, miten kohteeseen pääsee, mitä näkemistä siellä on jne. Listasin niin Helsingin kuin lähiympäristönkin kohteita kuten Linnanmäki, Suomenlinna ja Luonnontieteellinen museo sekä tapahtumia kuten Puistoblues, Ruisrock ja Pori Jazz. Lisäksi annoin vaihtoehdoksi hankkia tietoa lasten kesäharrastuksista tai leireistä, siirtolapuutarhoista jne. Jokainen sai valita itseään kiinnostavan kohteen tai kertoa omasta mielenkiinnonkohteestaan listan ulkopuolelta. 

Yhdeksi etäpäiväksi opiskelijat saivat työelämäopettajalta tehtävän, jossa piti hankkia tietoa jostain ammatista ja siihen vaadittavasta koulutuksesta. Seuraavalla viikolla he taas esittelevät näitä toisilleen.

Koko koulutuksen aikana opiskelijani ovat siis laatineet ja pitäneet jo ainakin puolen tusinaa esitystä. Kieliasua en tarkista etukäteen enkä puutu siihen muuten kuin häiritsevän väärien tulkintojen kohdalla. Ensimmäisistä esityksistä opiskelijat saavat kirjallista palautetta toisiltaan ja opettajalta. Silloin painotan sitä, että ei saa käyttää pelkästään Googlen kääntäjää ja pitää itse ymmärtää, mitä kertoo. Tärkeintä ei siis mielestäni ole täydellinen kieliasu vaan esiintymiskokemus suomen kielellä. Että uskaltaa esiintyä ja uskaltaa tehdä sen suomeksi. Jokaisen esityksen ei tarvitse olla yhtä pitkä ja perusteellinen, kunhan on edes yrittänyt ja tehnyt esityksensä itse. 

Usein yllätyn siitä, miten loistavia esitykset ovat. Opin niistä aina itsekin uutta ja saan pienen lepohetken opetuksesta. Opiskelijoillekin on varmasti kivaa vaihtelua kuunnella välillä toisiaan ja kuulla toisten mielenkiinnon kohteista. Itse netistä esiin kaivettu tieto jää varmasti paremmin päähän kuin opettajan esitys samasta aiheesta. Esitysten tekeminen on tietenkin vaivalloisempaa kuin valmiin lukeminen tai kuuntelu, mutta uskon, että pitemmän päälle tämä työtapa palkitsee. 

Koska en ole ehtinyt pitkään aikaan keskustella opiskelijoiden kanssa rauhassa kahden kesken, lähetin tänään jokaiselle sähköpostia, jossa kyselin kuulumisia. Kotitehtävänä on siis vastata tähän meiliin, kertoa kuulumisistaan, toivomuksistaan ja tulevaisuudensuunnitelmistaan.

Suomen kielen päiviä ei ole enää kovin paljon jäljellä. Itsellä on joka kerta tässä vaiheessa sama tunne, että olisi pitänyt ehtiä niin paljon enemmän. Varsinkin nyt, kun osa asioista jäi sairauslomani takia käsittelemättä. Mutta kuten kollegat ovat lohduttaneet, opiskelijat ovat kuitenkin lopulta itse vastuussa oppimisestaan. Heillä on runsaasti muitakin mahdollisuuksia oppia kuin opettajan johdolla. Toivottavasti he ovat saaneet tästä koulutuksesta intoa ja eväitä elämänmittaiseen kielenopiskeluun.

Paikallisradiosta, päivää!

Illan piristykseksi pari radiohaastattelua, jotka opiskelijoiden luvalla julkaisen. Kuulin vasta pari viikkoa sitten, että Oikeesti aikuisten -materiaalista on tullut kolmaskin osa, jossa on suullisia harjoituksia. Otinpa heti kokeiluun hauskan tehtävän, jossa oli kerrottu alkutilanne ja lopputilanne. Opiskelijoiden piti sitten keksiä, mitä siinä välissä tapahtui.

Harjoittelimme tehtävää ensin yhdessä ja mietimme mitä oli tapahtunut, kun alkutilanne oli tämä: Ali kokeili uusia kenkiä kenkäosastolla ja lopputilanne tämä: Kun Ali tulee kotiin, kassissa on naisten korkokengät. Vaihtoehtoja oli monia, mutta päädyimme siihen, että myyjä oli valehdellut Alille, että on uusi trendi, että miehet käyttävät naisten korkokenkiä.

Annoin jokaiselle parille ensin yhden tapauksen, johon heidän piti keksiä, mitä tapahtui. Ensin tarinoista meinasi tulla ihan lyhyitä. Sitten sanoin heille, että heidän pitäisi tehdä tilanteesta radiohaastattelu. Annoin heille myös toisen tilanteen ja nyt molempien piti esittää, että tapaus oli sattunut heille itselleen. Toinen oli siis radiohaastattelija ja toinen kuuntelija, jolle oli sattunut hassu tapaus. Vähän samaan tyyliin, kun oikeiden radiokanavien aamu-showssa kerrotaan kaikenlaisia hassuja sattumuksia. 

Jopas alkoi lyyti kirjoittaa! Tehtävä otettiin heti enemmän tosissaan ja kun käsikirjoitus oli saatu valmiiksi, opiskelijat etsivät jonkin rauhallisen sopen, jossa nauhoittivat haastattelut puhelimillaan.

Tässä pari ensimmäistä haastattelua tilanteineen.

Ensimmäisen lähtötilanne: Anna menee kampaajalle ja lopputilanne: Kaikki hymyilivät Annalle.

Toisen lähtötilanne: Henkilö ei ehtinyt sovittaa uutta paitaa ja lopputilanne: Ravintolassa kaikki tuijottavat häntä.

Kolmannen lähtötilanne: Ystävä soitti Alexille ja lopputilanne: Alexin täytyi lähteä poliisiasemalle.

Neljännen lähtötilanne: Leila halusi ostaa uuden lelun lapselleen ja lopputilanne: Seuraavana päivänä naapurin poika soittaa Leilan ovikelloa.

Tarkkakorvaiset ehkä huomasivat, että olin antanut heille joitakin fraaseja malliksi aloitukseen ja lopetukseen. Sen lisäksi olimme juuri harjoitelleet, miten sanotaan, miltä tämä tuntuu, maistuu, kuulostaa jne. 

Lopputulos kuulostaa varsin hauskalta! :D

Lisää haastatteluja on toivottavasti vielä tulossa, kunhan saan nauhat muilta opiskelijoilta.

Eläimellistä menoa

Menipä sukkelaan pari viikkoa loman jälkeen. Yhtään päivää en ehtinyt oikeastaan suunnitella, kunhan tein aina kiireisimmät hommat alta pois. Onneksi oli edellisen vuoden matskut kansiossa hyvässä järjestyksessä. Tuntisuunnitelmia en ollut silloinkaan ehtinyt kirjoitella, mutta aika hyvin on onneksi ulkomuistissakin noita tehtäviä. 

Maanantaina alkoi kolmas moduuli eli kolme viimeistä kuukautta suomen kieleen painottuvaa opetusta. Äkkiä se aika menee, kohta on jo ero tästäkin ryhmästä edessä. Olin itse maanantain  testaushommissa ja työelämäopettaja opetti ryhmää. Tiistaina aloitimme uuden moduulin arvioimalla omaa osaamista sekä katsomalla hieman tulevaisuuteen: mitä pitäisi osata tämän moduulin lopussa. Lisäksi pohdimme omaa oppimistyyliä sekä uskomuksia kielenoppimisesta. Samalla pyysin välipalautetta koulutuksesta. Tähän kaikkeen käytimme Helsingin aikuisopiston tekemää materiaalia teoksesta Matkalla Suomessa. Maahanmuuttanut ohjauksella kotoutumaan. 

Kokeilimme myös yhtä niistä toiminnallisista harjoituksista, joita edellisen viikon koulutuksessa opin. Neljä tai kuusi opiskelijaa sai etusormiensa päälle muoviputken, joka heidän piti laskea lattialle. Yllättävän vaikea ja hauska yhteistyöharjoitus, jossa porukka ehtii jo ottaa roolit. 

Kertasimme vielä terveysteemaa parilla toiminnallisella harjoituksella. Annoin joka toiselle kouraan vaivan, laitoin musiikin soimaan ja kun musiikki pysähtyi, "potilaiden" piti etsiä lääkäri ja kysyä neuvoa vaivan hoitoon. Vaivat olin suurentanut, laminoinut ja leikannut Hyvin menee 2 -opettajan oppaan pelistä. 

Viime viikolla päivänä, jolloin opetin kahta ryhmää, kiskaisin yhdellä tauolla Meidän perhe -lehdestä aiheeseen sopivan, sivun mittaisen artikkelin vitamiineista. (Tuon työpaikalle leikeltäväksi ja luettavaksi kaikki aikakauslehdet kotoa.) Keksin siihen muutaman sisältökysymyksen ja annoin kotitehtäväksi. Tuli mieleeni, että sama ei olisi ollut hitaalla ryhmällä mitenkään mahdollista. Oma ryhmäni selvisi tehtävästä loistavasti. Vaikka he eivät ymmärtäneet artikkelista joka sanaa (mikä ei ole tarkoituskaan), he osasivat vallan hyvin vastata kysymyksiin, kuten "Mitkä vitamiinit parantavat vastustuskykyä?" tai "Mitä vitamiinia lapselle pitää antaa tablettina?". Opiskelijat itse huomauttivat, että voi sitä D-vitamiinia antaa tippoinakin, mutta kiireessä käytin selvyyden vuoksi tuota sanaa. 

Samalla kun purimme tehtävän, keskustelimme D-vitamiinin tarpeellisuudesta ja terveellisesti ruokavaliosta. Kaikki eivät välttämättä tiedä, että erityisesti tummaihoiset tarvitsevat Suomessa D-vitamiinia purkista ympäri vuoden, myös aikuiset.

Edellisellä viikolla olin teettänyt heillä Terveystalon meille lähettämästä influenssatiedotteesta tehtävän niin päin, että heidän piti itse keksiä viisi kysymystä tekstistä. Tällaista opettajan työn ulkoistamista voisin harrastaa useamminkin: pääsen itse helpommalla ja opiskelijat oppivat enemmän. Work smart, not hard! ;)  Kaiken lisäksi he voivat tarkistaa tehtävän parin kanssa kysymällä kysymykset toisiltaan. Lopuksi kokoamme yhdessä jokaiselta esimerkkikysymyksen tiedostoon, jonka talletan verkko-oppimisalustalle.

Opiskelimme tällä viikolla myös mökki- ja luontoteemaa. Suomen mestari 2 -kirjassa sitä käsitellään kolmannessa kappaleessa ja siihen löytyy kivoja harjoituksia muualtakin. Aihe oli tuttu jo lomaviikkoni itsenäisestä tehtävästä ja sijaisen käsittelemistä jokamiehenoikeuksista. 

Opiskelimme eläimiä kirjan lisäksi sinisen Aamun monisteiden avulla. Ensin opiskelijat kirjoittivat kuvien alle kaikki eläinten nimet, jotka muistivat, sitten katsoimme ne yhdessä. Kuuntelimme välipaloina hassuja Aamun lauluja eläimistä. Harjoittelimme eläimiä lisäksi korteilla, jotka olen kopioinut Aamun kirjan kuvista värillisinä, laminoinut ja leikannut. Olen jättänyt nimet näkyviin, mutta ne voi peittää toisella kortilla ja yrittää parin kanssa muistaa ulkoa. Taukojumppana leikimme Fröbelin palikoiden laulun Eläimellinen uimakoulu. Joskus olemme pelanneet eläimillä myös aliasta, mutta tällä kertaa pelasimme sitä mökkisanoilla viikon lopulla. 

Luontosanoja opiskelimme lisää perjantaina, jolloin kertasimme kirjassa olleet sanat ja juttelimme samalla Suomen geografiasta. Opiskelimme myös Aamun monisteilta joitakin sanoja. Olin monistanut pareille erilaiset värikuvan tästä vaaratilannemateriaalista. Kuvissa on paljon erilaisia tilanteita ulkona luonnossa. Sen avulla tulee kätevästi laajennettua sanavarastoa. Olen myös ottanut itse mökin lähistöltä luontokuvia, joista järjestin pienen kilpailun. Näytin kuvat ja jokaisen piti kirjoittaa niistä niin monta sanaa kuin keksi. Paras muisti 25 sanaa, aika hienosti! No niin, hän saa lähteä syömään, muut jäävät harjoittelemaan! (Vitsivitsi! ;))

Oppikirjan kappaleista tässä on panostettu erityisen paljon tekstin käsittelyyn monella eri tavalla. Siinä on onnistuttu mielestäni aika kivasti. Sisältökysymysten lisäksi pitää mm. ilmaista tekstin lauseita eri tavoilla ja kertoa tekstistä kuvien avulla. Kerrankin tekstin sisältöä pyöritellään usealta kantilta, ei pelkästään viittä eri kielioppiasiaa, jotka siihen on ympätty. Toki niitäkin tästä löytyy: 3. infinitiivi, transitiivi- ja intransitiiviverbit, verbityyppi 6 ja konjunktioita. Tällä viikolla opiskelimme näistä kahta ensin mainittua.

Kolmas infinitiivi tulee kohtalaisen myöhäisessä vaiheessa ja se omaksutaankin aika helposti, kun siihen on törmätty jo monta kertaa. Harjoittelimme sitä toiminnallisesti esim. niin, että annoin opiskelijoille pitkän listan erilaisia paikkoja ja verbejä, esim. Vaasa - tavata sukulaisia, metsä - kerätä marjoja. Tehtävän voisi tehdä pareittain, mutta tällä kertaa teimme sen luokan keskellä. Toiset saivat vihreän paperin, toiset keltaisen. Laitoin musiikin soimaan ja kun se taukosi, he törmäsivät tuttuunsa kaupungilla, moikkasivat ja kysyivät: Mistä sä oot tulossa? Mihin sä oot menossa? Kun musiikki jatkui, he sanoivat: Sori, nyt mun täytyy mennä. 

Seuraavana päivänä kertasimme asiaa samantyyppisellä harjoituksella, jossa jokainen sai käteensä kaksi lappua (käydä tori - ostaa vihanneksia; mennä kuntosali - nostella puntteja), musiikki soimaan, kysy mihin olet menossa ja mistä tulossa ja vaihda lappuja. Sen jälkeen etsimme parit eläinten kuvilla ja sanoilla. Jokaisen piti äännellä niin kuin eläin ääntelee ja etsiä uusi parinsa.

Mökkiteemaan sopi hyvin myös Opettajan idearepun kuva kesämökiltä, josta opiskelijoiden piti parin kanssa keskustella: Mitä he ovat tekemässä? Mitä he menevät tekemään? Mitä he tulevat tekemästä? Samalla perehdyimme hieman verbijohdoksiin kuten uiskennella, soudella, juoksennella jne. Sopivasti somessa levisi samaan aikaan kuva suomen kielen johtamisen hienoudesta, jonka näytin heille. Kiva kevennys! :)

Kirjan ulkopuolelta opiskelimme lisää verbejä, joiden kanssa käytetään 3. infinitiiviä, kuten suostua, oppia tai päästä tekemään jotakin. Tutustuimme myös 3. infinitiivin adessiiviin eli millä tavalla asioita tehdään. Suomea oppii puhumalla. Samalla saimme kätevästi koottua oivia tapoja oppia kieltä tai etsiä töitä.

Viikon lopulla tutustuimme vielä transitiivisiin ja intransitiivisiin verbeihin (kaataa-kaatua, sammuttaa-sammua, pestä-peseytyä). Suomen kielessähän näitä verbipareja on tosi paljon ja perehtymällä niille tyypillisiin piirteisiin voidaan kenties helpottaa ymmärtämistä.

Tällä viikolla soittelin liikkumistehtävien taustalla vaihteeksi jazzia. Se loikin kivaa tunnelmaa, osa innostui jopa jammailemaan sen tahdissa. Kirjallisten tehtävien taustalla käytän enimmäkseen pianomusiikkia, mutta kitarakin on kivaa vaihtelua. Musiikki on tietenkin instrumentaalista, jotta se parantaa keskittymistä eikä häiritse sitä. Tästä muuten uskonvahvistusta sekä liikkeen että musiikin käyttöön opetuksessa. Eipä minun koulutuksessani nykyään oikeastaan opiskella päivääkään ilman musiikkia ja liikettä. Tästä sainkin hyvää palautetta opiskelijoilta, joiden mielestä kurssilla on kivaa, kun tehdään erilaisia harjoituksia. :)

Lopetin viikon tähän uskomattoman upeaan, uuteen sovitukseen laulusta Olen suomalainen. Itsellä meinasi itku tulla silmään, mutta kyllä opiskelijatkin taisivat tykätä laulusta.

Hitsut ja persut

Influenssakausi aiheutti muutoksia minunkin arkeeni, vaikka itse olen ottanut rokotuksen eikä pöpö ole ainakaan toistaiseksi saanut minua kynsiinsä. Jouduin kuitenkin yhtenä päivänä opettamaan kahta ryhmää. Päivä sujui yllättävän vaivattomasti, kun olin sattumoisin varannut omalle ryhmälleni atk-luokan. 

Lomaviikkoni aikana opiskelijat olivat tehneet atk-luokassa esitelmät luontoaiheista. Jokainen valitsi yhden eläimen tai kasvin, josta sai etsiä tietoa mm. Selkouutisten sivuilta ja laati siitä pienen Power Point -esityksen. Näin he tutustuivat omatoimisesti seuraavana ohjelmassa olevaan luontoteemaan.

Niinpä tuona aamuna, kun minulla oli kaksi ryhmää, ajattelin päästä itse helpolla ja laitoin opiskelijani pitämään esityksensä molemmille ryhmille. Se lisäsi tietysti hieman heidän jännitystään, joskaan sitä ei esityksistä juuri huomannut. Suurin osa on korkeasti koulutettuja ja tottuneita esiintymään omalla kielellään. Suomen kielelläkin on jo ehditty pitää pari esitystä omalle ryhmälle, joten sekään ei ollut ihan uutta. 

Esitykset olivat loistavia! Toki suurin osa oli kopioinut tekstit suoraan suomenkielisiltä sivuilta, mutta kieli oli sellaista, että jokainen ymmärsi sen. Lisäksi esityksissä oli kiva kuvitus ja jokainen osasi täydentää dioja myös omin sanoin, niin että esitykset olivat konkreettisia ja mielenkiintoisia. Varmasti kaikki saivat uutta tietoa karhusta, kyystä, ahvenesta ja muista Suomessa elävistä eläimistä ja jopa ratsastusterapiasta, josta yhdellä opiskelijalla oli omakohtaista kokemusta yliopisto-opinnoistaan. Olin niin ylpeä ryhmästäni!

Loppupäiväksi laitoin omalle ryhmälleni Supisuomea-videon pyörimään ja annoin ohjeet, millä sivustoilla he voivat harjoitella viime aikoina opiskeltua terveysteemaa. He ovat niin itseohjautuvia, että pärjäsivät vallan hyvin keskenään loppupäivän. 

Itse saatoin siis keskittyä toisen, hitaasti etenevän ryhmän (hitsu) opettamiseen. Heiltä samanlainen itseohjautuvuus puuttuu, joten he tarvitsivat minua enemmän. Perehdyimme samoihin työpaikkailmoituksiin, joita olin oman ryhmäni kanssa lukenut muutamaa viikkoa aikaisemmin. 

Mutta voi ihmettä! Oman perusnopeudella etenevän (persu) ryhmäni kanssa käytimme ensimmäiseen tekstilajitehtävään ehkä 30-45 minuuttia, mutta toisen ryhmän kanssa siihen meni pari tuntia. Tiesinhän minä, että hidas ryhmä on hitaampi, mutta olin kieltämättä yllättynyt ryhmien erilaisuudesta. 

Oma ryhmäni on paitsi omatoiminen, myös päättelykykyinen. Jos he eivät ymmärrä jotain, he etsivät ensin itse ratkaisua ja kysyvät vasta sitten opettajalta. Joskus se on tietysti ärsyttävääkin, kun he näpyttelevät puhelimiensa (meni muuten hetki, ennen kuin keksin tämän sanan oikean muodon, meinasin sanoa puhelimentensa ;)) käännössovelluksia. Ne ovat toki hyvä apuväline, mutta joskus olisi hyödyllisempää katsoa, kun opettaja yrittää juuri samaan aikaan selittää sanaa paitsi sanallisesti, myös piirtämällä, elehtimällä ja kuvilla.

No joo, eksyin sivupolulle. Omat opiskelijani käyttävät apuna paitsi sanakirjojaan, myös vieruskaveriaan. He myös pyrkivät ymmärtämään sanoja kontekstin avulla eli lukemalla koko lauseen yksittäisten sanojen sijaan. Tällaisia oppimisstrategioita käyttävät aktiivisesti etenkin useampia kieliä osaavat ja pyrin niitä myös opettamaan alusta lähtien. Kaikki eivät osaa ottaa niitä käyttöön, mutta perusnopeudella etenevässä ryhmässä melkein kaikki ovat kuitenkin itse aktiivisia ongelmien selvittämisessä.

Mutta kun hitaan ryhmän opiskelija ei ymmärrä, hän jää istumaan ja tuijottamaan eteensä. Jämähtää siihen paikkaan eikä pääse eteenpäin. Odottaa, että opettaja tulee kohdalle ja huomaa, että hän ei ymmärrä, ja kertoo, mikä on oikea vastaus. Pienintäkään häivähdystä mistään päättelyntapaisesta en useimpien kohdalla havainnut...

Saan itse loppukeväästä hitaasti etenevän ryhmän. Pelottaa. Miten osaan asennoitua tähän passiivisuuteen ja opiskelutaitojen puuttumiseen? Miten saan heidät oppimaan niitä? Ehkä siihen tottuu, kun opettaa ryhmää alusta alkaen... 

Ihmisinähän näiden ryhmien opiskelijat ovat aivan ihania, herttaisia ja sydämellisiä. Äärettömän kiitollisia kaikesta. Sikäli heitä on kiitollista opettaa, mutta jotenkin myös turhauttavaa, kun tulokset ovat auttamatta heikompia kuin perusryhmillä.

Ehkä minullekin tekee hyvää vaihtaa välillä raidetta. Saan toden teolla kohdata uusia haasteita, kun ryhmä ei ole puolillaan niitä nopeita opiskelijoita, jotka oppivat opettajasta huolimatta. Kun opettaa vuodesta toiseen tällaisia ryhmiä, on helppoa kuvitella olevansa hyväkin opettaja. ;)

Muina päivinä jatkoimme vielä terveysteeman opiskelua. 

Perjantaina meillä olikin tiimipäivä, jossa saimme mm. koulutusta ryhmäyttämiseen. Hauskaa ja hyödyllistä! Sain taas uusia vinkkejä toiminnallisiin harjoituksiin.