Onnenkieli ja kilppari

Vihdoinkin se onnistui! Nimittäin kauan odottamani vierailu tamperelaiseen Onnenkieli-kouluun, jossa kotoutumiskoulutuksia pidetään suggestopedisesti. Vierailu oli sovittu jo keväälle, mutta sairasteluni takia jouduin perumaan sen. Onneksi koulussa suhtaudutaan vierailijoihin ystävällisesti ja aikataulun muuttuminen kävi joustavasti. 

Suggestopedia oli minulle ennestään tuttua, olinhan käynyt pari vuotta sitten neljä viikonloppua kestävän menetelmäkurssin, johon liittyi myös etätehtäviä. Siitä lähtien olen jokaisessa koulutuksessa käyttänyt menetelmää vähintään yhteen aihekokonaisuuteen ja tietysti ottanut paljon elementtejä muuhunkin opetukseen. Oli kuitenkin kiva nähdä, miten asiantuntijat toteuttavat menetelmää käytännössä. Sain muutamia hyviä muistutuksia siitä, miten voisin omaa opetustani elävöittää vielä paremmin suggestopedian hengessä. Yllättävän pienillä keinoilla voi saada aikaan melko suuren muutoksen.

Aloitetaan luokkatilasta. Luokassa ei ole pöytiä vaan nojatuolit, jotka on asetettu U:n muotoon. Paperiakin käytetään välillä ja kirjoittaminen onnistuu ihan hyvin sylissä olevan alustan päällä. Liikkeelle on helppo lähteä, kun nostaa vain peffansa tuolista. 

Liikkeellä oltiin paljon. Kun luettiin uutta tekstiä (aktiivikonsertti), kaikki nousivat ylös ja toistivat jokaisen lauseen opettajan perässä. Lähes jokaiseen sanaan liittyi jokin ele. Ensinnäkin verbeillä, substantiiveilla ja adjektiiveilla oli niitä kuvaavat eleet ja sen lisäksi sijapäätteillä oli jokaisella oma eleensä. Kun sanaan liittyy liike, se jää mieleen huomattavasti paremmin. Molemmat aivopuoliskot ovat käytössä ja liikemuisti auttaa sanan muistamisessa. Kun eleet tulevat koulutuksen edetessä tutuiksi, opiskelijat ymmärtävät pelkästä eleestä, mitä sana tarkoittaa tai miten se taipuu. Milloin tulee -ssa, milloin -lla, milloin partitiivi tai illatiivi. Imperfektille ja perfektille on omat eleensä. Termejä ei siis tarvitse erikseen opettaa vaan ne opitaan liikkeiden avulla. Opettaja näyttelee lauseet ensin, sitten opiskelijat toistavat perässä sekä lauseen että eleet. 

Onnenkielessä on kyllä normaalien opetustuntien lisäksi myös kielioppitunteja niille, jotka haluavat ja tarvitsevat systemaattista opetusta. Lisäksi pidetään läksykerhoa, johon opiskelijat voidaan velvoittaa osallistumaan henkilökohtaisen tarpeen mukaan. Normaali opetus on eloisaa ja liikkuvaista. Perinteistä kirjallista "puurtamista" on vähän. 

Olen tietysti pyrkinyt tällaiseen opetustapaan siitä lähtien kun olen käynyt suggestopedian menetelmäkurssin. Pikku hiljaa olen kehittänyt opetustani siihen suuntaan. Välillä tuntuu, että olen onnistunut ihan hyvin. Välillä taas tuntuu, ettei elävyyttä ja toiminnallisuutta ole ollenkaan tarpeeksi. Mielelläni ottaisin omaankin luokkaani tuollaisen nojatuolijärjestyksen. Ehkä kannattaa ehdottaa asiaa työnantajalle? Se helpottaisi liikkeelle lähtöä entisestään.  

Kun vierailun jälkeen opetin taas omaa ryhmääni, pohdin, mitä voisin muuttaa. Voisin esimerkiksi lisätä eleitä ja liikkumista sekä kuvien käyttöä. Onnenkielessä opiskelijoille näytettiin kuvia kaikesta mahdollisesta. Kun tekstissä tuli uusi sana tai verbi, siitä näytettiin kuva, sen lisäksi, että se elehdittiin. Opiskelijat eivät käyttäneet sanakirjoja tai puhelimia vaan sanoja selitettiin niin kauan, että kaikki ymmärsivät. 

Kyseisessä ryhmässä avuksi oli tosin englannin kieli, koska melkein kaikki ymmärsivät sitä. Omassa ryhmässäni englanti ei auta kuin muutamaa, suurin osa ei sitä ymmärrä. Kun etsimme jonkin abstraktin sanan vastinetta Googlen kääntäjällä, joudun hakemaan sen aina yhdeksällä tai kymmenellä kielellä, jotta se selviää varmasti kaikille. (Eikä käännös suinkaan ole aina oikea!) Konkreettiset sanat pyrin toki selittämään muilla keinoin. Ongelmana vain tahtoo välillä olla, että opiskelijat keskittyvät enemmän räpläämään oman puhelimensa sanakirjaa eivätkä näe niitä solmuja, joille opettaja luokan edessä vääntyy sanaa selittäessään. Onnenkielessä tämä vältettiin jo sillä, että koko ryhmä seisoi luokan keskellä eikä olisi edes pystynyt pläräämään sanakirjaa samalla. He keskittyivät paremmin etsimään yhdessä selityksiä sanoille. 

Kokeilin tätä tänään uuden tekstin kanssa. Huomasin, että keino on tehokas. Niin opiskelijat kuin opettajakin keskittyvät paremmin joka sanaan. Muuten monta uutta sanaa ohitetaan, kun opiskelijat eivät jaksa tai kehtaa jokaista kysyä eikä opettaja aina hoksaa, että kaikki eivät ymmärrä. Lisäksi samalla tulee erittäin paljon ääntämisharjoitusta. Kun opiskelijat toistavat opettajan perässä, intonaatio on luonnollinen ja rytmi ja kestotkin osuvat paremmin kohdalleen. Tätä aion siis ehdottomasti käyttää jatkossa vaikka kaikkien tekstien kanssa. Toisto, toisto, toisto! Tätähän olen toki jo kokeillutkin edellisen ryhmän kanssa, mutta valitettavan vähän. (Kjellinin metodista mm. tässä.)

Suggestopedian oppien mukaan opiskelijoilla oli Onnenkielessä roolinimet, joilla opettaja heitä kutsui. (He eivät välttämättä edes tiedä tai muista toistensa oikeita nimiä.) Nimet vilahtelivat dialogeissa, joita tunneilla luettiin. Kaikki tekstit kertoivat paikalla olevista henkilöistä. Niissä myös yhdisteltiin kivasti henkilöitä aiemmin opittuihin fraaseihin. Esimerkiksi kuukaudet oli opeteltu ensin tietyn lorun avulla. Kun kerrattiin ihmisten syntymäpäiviä, opettaja luki jokaiseen liittyen jonkin hauskan pikku tarinan, jossa mainittiin paitsi se, että henkilö oli syntynyt siinä kuussa, myös sille kuukaudelle tyypillisiä asioita. Ja kaikki toistettiin ja elehdittiin yhdessä. Järjestyslukuja opiskeltiin niin, että sormilla piirrettiin sanan lopussa oleva s ilmaan. Kun sanottiin kolmas, liike tehtiin kolmella sormella jne. Tämänkin keinon otan ilman muuta käyttöön.

Havaintojeni mukaan opiskelijat olivat mukana aktiivisesti, toiset toki innokkaammin kuin toiset, mutta kaikki osallistuivat. Heille on kerrottu metodista ja sen tehokkuudesta koulutuksen alussa ja varmasti he ovat koulutuksen aikana itse huomanneet, miten hauskaa ja hyödyllistä opiskelu kyseisellä metodilla on.

Vaikka suggestopedinen opetus on tarkkaan aikataulutettua, on jokaiselle aktiviteetille varattu riittävästi aikaa, niin ettei hypätä kesken kaiken seuraavaan tehtävään. Kun harjoitellaan, harjoitellaan kunnolla! Ja kun aktiviteetit ovat toimivia ja toiminnallisia, eivät opiskelijat todellakaan ehdi tylsistyä. Opetus loppui perjantai-iltapäivänä ihanasti rentouttavaan passiivikonserttiin, joten kaikille jäi varmasti hyvä ja rento olo. 

Edelliseen kirjoitukseeni liittyen tein yhden havainnon. Opiskelijoita tuli myöhässä ja kävi vessassa kesken tunnin. Heihin ei kiinnitetty mitään huomiota eivätkä he häirinneet opetusta millään tavalla. Tapoja on kuulema jouduttu opettamaan hitaalle ryhmälle tuollakin, mutta tuossa suhteessa ovat kaiketi samoilla linjoilla minun kanssani.

Kuten jo etukäteen arvelin, Onnenkieli vaikutti juuri niin kivalta työpaikalta, että haluaisin sinne töihin. Upeita ihmisiä, hienoa opetustyötä hyvässä ilmapiirissä! Haaveeksi se tietysti edelleen jää, niin kauan kun kotini sijaitsee parinsadan kilometrin päässä. ;) 

Paluu otsikkoon. Muuta yhteistähän noilla otsikon asioilla ei ole kuin se, että viimekeväisen uupumiseni syyksi todettiin lopulta kilpirauhasen vajaatoiminta. Jo moneen otteeseen kehumani työterveyslääkäri oli niin kokenut ja viisas, että kun valitin töihin palattuani edelleen väsymystä, hän määräsi kilpirauhaskokeet. Arvot olivat jonkin verran pielessä, joten kilpirauhanen ultrattiin ja kun mitään rakenteellista poikkeavuutta ei näkynyt, aloitettiin lääkitys pienellä annoksella, joka myöhemmin tuplattiin. Nyt kun diagnoosista on kulunut kolmisen kuukautta, arvoni ovat normalisoituneet ja olokin kohentunut. Kerron tämän tässä yhteydessä ihan vain siksi, että jos jollakulla on samantyyppistä oireilua, osaa epäillä tällaistakin vaivaa.

Uupumus III eli perfektionismin ansa

Joitakin asioita on vaikea tunnustaa. Edes itselle, saati muille. Minulta meni kaksi viikkoa, ennen kuin tunnistin ja tunnustin, että kyllä, tämä todellakin on työuupumusta. Mistä sen tunnistin? 

Ensinnäkin siitä, että joka kerta, kun aloin puhua työstä ja töihinpaluusta, aloin itkeä. Riippumatta siitä, oliko luurin toisessa päässä ystävä, työkaveri, lapsen hoitaja vai työterveyshuollon vaihteenhoitaja. Reaktio oli minulle niin omituinen, etten tahtonut millään uskoa sitä todeksi. Minähän rakastan työtäni! Miten se voi itkettää minua? Itku tuli jostain niin syvältä, etten hahmottanut sen syytä pitkään aikaan.

Viimeistään siinä vaiheessa syy oli kuitenkin pakko myöntää, kun kirjoitin työsähköpostilla ilmoituksia sairauslomasta ja ohjeita sijaiselle ja rintaa alkoi puristaa. Siis ahdistaa, ihan fyysisesti, kuin vanne olisi puristanut minua kasaan.

Lopulta, kun tajusin asian, sain kerralla kahden viikon sairausloman. Vasta silloin pystyin päästämään irti työvastuusta ja -huolesta. Niin pitkäksi ajaksi sijaiselle ei voi enää antaa yksityiskohtaisia ohjeita, vaan sanoa vain että opiskelkaa kirjaa eteenpäin. Ja sitten yrittää unohtaa työasiat, tehdä kaikkea muuta, jotain sellaista, josta nauttii, lääkärin ohjeen mukaan. Helposti tällainen perustunnollinen ihminen syyllistyy moisesta, mutta kun itse on vihdoin myöntänyt itselleen, että tämä johtuu (myös) työstä, kenties vuosien aikana kertyneestä kuormituksesta, pystyy antamaan itselleen luvan hetken hengähtää.

Alussa tein myös sen virheen, että vertasin omaa uupumistani netin tarinoihin loppuunpalamisesta. Nehän kertovat yleensä ihmisistä, jotka ovat tehneet kolme vuotta putkeen 70 tuntia viikossa töitä ilman yhtään lomapäivää. Sen rinnallahan minulla ei olisi mitään syytä uupua. On kuitenkin hyväksyttävä se tosiasia, että me olemme erilaisia ja jokaisella ihmisellä on oma kestokykynsä. Minun täytyy oppia tuntemaan omat rajani ja lakata vertaamasta itseäni ja omaa työmäärääni muihin. Ei kannata muistella sitäkään, mitä olen ennen jaksanut. Elämässä on niin monenlaisia asioita, jotka vaikuttavat jaksamiseen, kuten nyt tuo unenpuute.

Viime viikolla fyysiset oireet olivat helpottuneet niin, että pääsin kävelylenkkien lisäksi kuukauden tauon jälkeen jumppaamaan. Ah, mikä nautinto! Ensimmäisessä jumpassa jouduin kerran vetäytymään lattialle, kun huimaus yllätti jooga-asennossa, mutta toisessa jumpassa ei ollut enää mitään ongelmia. Tällä viikolla minun piti palata töihin, mutta pääsiäisen aikaan sairastuimme tyttöni kanssa niin pahaan flunssaan, että töihinpaluu ei tullut kysymykseenkään.

Olen tässä kotona ollessani lueskellut muutamia kirjoja aiheesta, että pystyisin paremmin ymmärtämään itseäni ja osaisin töihin palattuani muuttaa asioita niin, että tilanne ei toistu. Onneksi tajusin tilanteen sen verran aikaisessa vaiheessa, etten päässyt ihan romahtamispisteeseen. Täydellisestä loppuunpalamisesta toipumiseen menisikin paljon pitempi aika. 

Lainatessani kirjastosta teosta Opi sanomaan Minä, opi sanomaan Ei, mietin, että kyllähän minä osaan sanoa ei. Viimeksi päivää ennen sairauslomalle jääntiäni kieltäydyin eräästä tehtävästä. Lukiessani kirjaa tunnistin kuitenkin itseni hyvin perfektionistin määritelmästä. Moni perfektionistin tapa tuntui erittäin tutulta. Esimerkiksi liiallinen kontrolloinnin tarve (tehtävien/sähköpostin/blogitekstin "hiominen" lähes loputtomiin), epärealistinen vastuunottaminen (kaiken toimimisesta työpaikalla, vrt. loistotyypin diplomi), pyrkimys suorittaa "täytymisiä" (minun täytyy tehdä aina parhaani), vaikeudet luottaa muihin ja liiallinen tarve oikaista muita (vrt. sijaisten ohjeistaminen), jatkuva valmistautuneena oleminen (hyvissä ajoin valmiit kurssi- ja tuntisuunnitelmat), vahvistuksen hakeminen muilta (tarve saada hyvää palautetta, riman nostaminen jatkuvasti) ja kyvyttömyys lopettaa (ei pääse koskaan lähtemään ajoissa töistä kotiin). Muutamia edellä mainituista asioista olen toki jo lapsensaannin jälkeen onnistunut korjaamaan, mutta vieläkin rennommin voisi ottaa. 

Työterveyshuoltooni kuuluu onneksi myös mahdollisuus päästä työpsykologin vastaanotolle. Hänen kanssaan pääsin jo alkuun näiden ajatusten purkamisessa. Jälkikäteen mietin, mistä tämä perfektionismi juontuu. Vastaus löytyy, niin kuin varmasti useimmilla kaltaisillani, omasta äidistä. Äitini oli suuresta lapsimäärästään huolimatta hyvin työorientoitunut. Hän teki paljon ylitöitä, kantoi vastuuta enemmän kuin olisi tarvinnut, toi töitä kotiin, laittoi aina muiden tarpeet omiensa edelle. - Ja menehtyi lopulta syöpään ennen kuin pääsi eläkkeelle. 

Kotitöissä en ole perfektionisti ja varsinkin lapsensaannin jälkeen olen antanut itselleni armoa siisteysvaatimuksissa (välillä liiaksikin). Eikä muuten ollut äitinikään. Kodissani vallitsee enimmäkseen samanlainen epäjärjestys kuin lapsuudenkodissani aikanaan. Sen voi helposti perustella sillä, että panostaa mieluummin työhön, josta tykkää. Kotityöt kun eivät minua palkitse. Vaikka pohjimmiltani olen toki ihminen, joka tykkäisi järjestyksestä myös kotona. En kuitenkaan niin paljon, että uhraisin siivoamiseen kaiken vapaa-aikani.

En vaadi itseltäni täydellisyyttä kaikilla muillakaan elämänalueilla. En yritäkään saada pihastani yhtä upeaa kukkatarhaa kuin naapurilla. Viherpeukaloni on keskellä kämmentä ja koska en erityisemmin välitä puutarhatöistä, teen siellä vain sen verran kuin sattuu kulloinkin huvittamaan. Kotiani sisustan sen verran, että se miellyttää minun silmääni, en yritäkään pysyä viimeisten trendien perässä ja saada kotiani sisustuslehtiin sopivaksi. Ruoanlaitossa tavoitteeni on, että ruoka kelpaa perheelleni. Toki käytän paljon luomua ja mietin eettisyyttä ja terveellisyyttä, mutta en vaadi itseltäni jokaisen ruoan laittamista itse alusta loppuun. Lasta en vie ulos joka päivä kolme kertaa, "koska niin kuuluu tehdä". Olen tietoisesti pyrkinyt eroon ulkoa asetetuista normeista, en halua olla oman elämäni ajopuu.

Miksi oikeastaan pyrin täydellisyyteen työssäni? Eihän kukaan tykkää ihmisestä, joka on täydellinen. On todella vaikeaa olla ihmisen kanssa, joka on aina paras ja täydellinen. Miksi sitten haluan olla paras? Ehkä en osaa muuta, koska olen tottunut siihen rooliin lapsesta asti. Opin 4-vuotiaana lukemaan ja olin koulussa aina joko luokkani paras tai toiseksi paras oppilas (terveisiä vaan Kirsille!). Se oli minun roolini, itsestäänselvyys. Varmasti tuttu kuvio monelle teistä.

Ammatillisissa ja yliopisto-opinnoissa annoin itselleni jo sen verran armoa, etten vaatinut itseltäni parasta arvosanaa niissä aineissa, joista en pitänyt. Niitä oli vähän. Graduakin yritin tehdä sillä periaatteella, että kunhan saan kohtuullisessa ajassa valmiiksi, mutta koska ohjaajani näki minussa potentiaalia, hän piiskasi minut laudaturin suoritukseen. Onhan se jollain tavalla palkitsevaa olla hyvä ja saada siitä kehuja ja kiitosta. Se vain osoittautuu ansaksi nykyajan työelämässä, kuten Helsingin Sanomatkin pari päivää sitten kirjoitti. Tunnollinen ei enää pärjää, pitäisi saada enemmän aikaan, nopeammin.

Toinen ansa on kiltteys, kiltin tytön rooli. Olin rauhallinen ja helppo lapsi ja sain siitä tietysti kiitosta ja palautetta. Toisaalta minussa on aina ollut jotain, joka ärsyttää opettajia ja joitakin ihmisiä. Olen liian suorasanainen. Joidenkin mielestä voin olla myös omahyväinen ja ylimielinen. Huomasitte varmaan, ettei vaatimattomuuskaan ole hyveeni. Opettajilla yleinen piirre besserwisseriys ei sekään ole kaukana minusta. (Luokassa pyrin kyllä myöntämään virheeni auliisti, haluan näyttää esimerkkiä, että virheet on ok.) 

Läheiseni ovat varmasti kärsineet näistä piirteistäni. Myönnän siis, että en ole täydellinen. Älkää pitäkö minua sellaisena! Älkääkä odottako minulta sellaista! 

Kun sanoin, että haluan olla paras, en kuitenkaan tarkoita, että haluaisin paistatella jossain menestyksen huipulla ylhäisessä yksinäisyydessäni. En esimerkiksi kirjoita tätä blogia osoittaakseni muille, miten hyvä olen. Kuten Kinuskikissa-blogin pitäjä mainitsi uusimmassa Kodin kuvalehdessä, "blogin tarkoitus ei ole, että muut saisivat ihailla minua". 

Vaikka mieltäni lämmittää erityisesti opiskelijoiden antama palaute, tietysti tiedostan, että varmasti suurin osa (aikuis)opettajista on joskus saanut opiskelijoiltaan maailman parhaan opettajan tittelin. En siis kuvittele olevani se ainoa ja paras eikä se ole tavoitteenikaan.

Mihin sitten pyrin tällä blogilla ja sillä, että työpaikallani jaan kaikki tekemäni tehtävät kollegoilleni ja neuvon ja autan heitä mielelläni? Haluan, että me kaikki olemme yhdessä hyviä. Minulla on jo jonkin verran työkokemusta ja olen oppinut paljon hyviä juttuja erilaisissa koulutuksissa. Haluan jakaa sitä hyvää. Parhaat ideani olen saanut muilta, enkä ole ollenkaan niin luova kuin tästä blogista voisi kenties päätellä.

Tähän asti olen ajatellut, että en menetä siinä itse mitään, jos jaan omaa osaamistani. Nyt on pakko ajatella uudestaan. Menetänhän minä jotain, nimittäin aikaani ja energiaani. Olen huomannut, että minä annan ja annan ja annan ja annan. Mitä saan takaisin? En juuri mitään. 

En syytä ketään, sillä eihän kaikkien ole pakko jakaa hengentuotoksiaan yhtä auliisti kuin minä teen, mutta välillä olisi kiva saadakin jotain. Siksi olen yrittänyt kinuta niitä kommentteja tänne blogiinkin. Tunnen tekeväni turhaa työtä, kun en tiedä, onko tästä kenellekään mitään hyötyä. (Kiitos kuitenkin kaikille, jotka ovat kommentoineet, erityisesti aktiiviselle Ninnille!) Käytän paljon aikaa tämän kirjoittamiseen ja useimmiten tekstini ovat sellaisia, etten varsinaisesti saa niistä itse mitään. (Asia erikseen ovat tällaiset terapeuttiset kirjoitukset.)

Ajatukseni niin tämän blogin kirjoittamisessa kuin työssänikin on, että kun me laitamme viisaat päät yhteen ja jaamme osaamistamme ja ideoitamme puolin ja toisin, lopputulos on parempi. En kuvittele osaavani itse kaikkea. En kuvittele, että minussa asuu viisaus ja minä tiedän parhaan tavan tehdä asioita. Yhdessä osaamme enemmän. Ongelmana on, että olen nykyisin töissä niin pienessä toimipisteessä, etten voi osallistua ideoiden ja tehtävien päivittäiseen jakamiseen ja kommentointiin samalla tavalla kuin aikaisemmin. Ehkä se on syönyt jaksamistani? 

Nyt kun mietin, mitä voin elämästäni karsia jaksaakseni jatkossa paremmin, olen päätynyt siihen, että tämä blogi jää tauolle. Ehkä olen liian tunnollisesti pyrkinyt kuvaamaan tänne kotokoulutuksen koko prosessin. Omasta mielestäni postaukset ovat olleet vähän liian pitkiä, mitä te ajattelette? Ehkä voin jatkossa kirjoittaa lyhyesti vain uusia ideoitani ja onnistuneita (miksei epäonnistuneitakin?) kokeiluja. Mutta viikottaista stressiä en halua tästä enää ottaa. Jos en aseta tavoitetta niin korkealle, voin kenties olla tyytyväinen vähempään?

Maanantaina palaan töihin (jos Luoja suo, on pakko sanoa!). Olen kaivannut opiskelijoitani ja hekin kuulemma minua. Totta kai harmittaa, että heidän koulutukseensa tuli tällainen epämääräinen jakso eri sijaisten hoitamana. Ehkä he saivat siitä jotain enemmän, ehkä jäivät jälkeen. Sille en voi mitään, teen parhaani (ups, sen mitä ehdin) loppuaikana. 

Minut on opetettu uskonnollisessa kodissani siihen, että kaikki työ pitää tehdä "niin kuin itse Jumalalle". Tästä opista on nyt pakko pyristellä irti. Ei kaikkea voi tehdä niin hyvin. Teen työtäni ennen kaikkea opiskelijoille. Opettelemista on siinä, että todella annan heille vastuun oppimisesta enkä ota sitä vastuuta omille harteilleni.

Luulenpa, etten malta sittenkään pitää näppejäni erossa tästä blogista, mutta muutan vähän suuntaa. En raportoi niin paljon, vaan pohdiskelen. Ehkä se herättää teissä lukijoissakin enemmän ajatuksia, joita voitte kommentoida tuohon alle. (Kaikki esteet kommentoimiseen on poistettu, ei tarvitse kirjautua mihinkään eikä edes laittaa niitä "osoita, että olet ihminen" -juttuja.)

Millaisia ajatuksia tämä pohdinta herätti teissä?

Uupumus II

Olen ajatellut, että vaikka olen tyypillinen työuupuja - keski-ikäinen, ruuhkavuosiaan elävä tunnollinen nainen, perfektionismiinkin taipuvainen - olen oppinut pitämään itsestäni huolta niin, etten joutuisi siihen ansaan. 

Pari vuotta sitten olin varmasti aika lähellä uupumusta, kun minulla oli yhtä aikaa kaksi päiväryhmää, yksi iltaryhmä ja jatkuvasti sairasteleva, öisin valvottava 2-vuotias. Muistan silloisen olotilani samantapaisena kuin viimeaikaisen. Kiireentunne, riittämättömyys, jatkuva työmäärästä valittaminen, vaikka en haluaisi valittaa. Silloin selvisin, kun tilanne päättyi rauhalliseen työtahtiin, yhden ja saman koulutuksen vetämiseen päivästä toiseen.

Olen kuvitellut, että osaan ehkäistä uupumista. Edellisen stressijakson jälkeen pääsin työnohjaukseen, jonka ansiosta sain tehtyä jaksamiseni kannalta yksinkertaisen, mutta ratkaisevan päätöksen. Siihen asti olin nimittäin tehnyt töitä päivittäin viiteen, puoli kuuteen asti. Iltaopetuspäivinä olin useimmiten päivät vapaalla ja kotona lapsen kanssa, mutta noin kerran viikossa tein myös aamusta iltaan töitä. Mieheni oli kyllästynyt ainaiseen työntekooni ja tyttäreni tietysti kaipasi minua. 

Teimme silloin päätöksen, että mieheni vie lapsen hoitoon ja minä haen. Niinpä minun oli pakko lähteä töistä ennen neljää. Ja kun piti lähteä, työt jäivät siihen, mihin jäivät. Selvisin silti. (Tässä toki auttoi se, että olin edeltävän vuoden aikana ehtinyt tehdä suurimman osan työstä, jonka kotokoulutuksen uudelleenjärjestely vaati.)

Toisekseen olen oppinut sanomaan ei. Ainakin joskus. Olen oppinut, että kukaan muu kuin minä ei tiedä minun työmäärääni ja aikani riittävyyttä. Jos siis minua kysytään johonkin työhön ja arvelen, että aikani ei riitä siihen, voin ihan hyvin kieltäytyä. Näin olen tehnytkin, enimmäkseen. 

Vuosien iltatöiden jälkeen olen päättänyt luopua iltaopetuksesta. Iltavirkkuna se on sopinut minulle, mutta tässä elämäntilanteessa se ei kerta kaikkiaan enää sovi, kun minulla on pieni lapsi ja haluan pitää itsestäni ja kunnostanikin huolta. 

Vuosi sitten pidin vielä päivätyön ohella reilun parin kuukauden iltakurssin, mutta sen jälkeen päätin, että siihen en enää lähde. Se laittaa koko arjen sekaisin. Ei jää aikaa käydä jumpassa tai edes ruokakaupassa saati leikkiä lapsen kanssa. Puhumattakaan, että olisi energiaa mihinkään. 

Toki on tilanteita, joissa ajattelen työnantajan etua. Viime syksynä ja tänä keväänä olen joustanut sen verran, että olen lupautunut pitämään 4-5 iltaa parin kuukauden aikana tuolle yki-valmentavalle ryhmälle kielistudiossa, koska heidän opettajansa ei osaa käyttää sitä. Otin nuo illat ihan silkasta velvollisuudentunnosta, en olisi oikeasti halunnut niitä yhtään. 

Viime tiistaina minulla oli tällainen pitkä päivä. Normaalin työpäivän jälkeen olin jo ihan puhki. Istuin vain ja huokailin. Tuntui, että mikään ei suju, kaikki menee pieleen. Päätin sitten lähteä käymään välillä järjestelemässä kirppispöytäni, jospa se järjestäisi myös päätäni. 

Palasin takaisin töihin. Ei tuntunut yhtään paremmalta. Sitten ryhdyin viimeinkin siihen työhön, joka olisi pitänyt ehtiä tehdä paljon aikaisemmin. Suunnittelin meneillään olevan kolmannen moduulin päivien sisältöjä eli katsoin, mitä ylipäätään ehdimme vielä tehdä. Se toi hieman iloa, ehdimme nimittäin tehdä kutakuinkin samat asiat kuin viime vuonna. (Ainahan opettajalla on se tunne, ettei ehdi niin paljon kuin pitäisi.) Ehdin myös suunnitella loppuviikon sisältöjä, se oli ihmeellistä, en ollut tainnut lomani jälkeen ehtiä laatia yhtäkään tuntisuunnitelmaa!

Illat sinänsä eivät ole stressaavia, koska olen opettanut yki-kursseja niin kauan, että voin ottaa kansiosta valmiit tehtävät eikä niitä tarvitse juuri miettiä. Tämänkertainen ryhmäkin on niin iloinen ja eläväinen, että heidän kanssaan on mukavaa, vaikken heitä sen kummemmin tunnekaan. Mutta kun teen yksitoista tuntia töitä, tulen illalla kotiin ja tiedän, että aamulla pitää olla taas töissä, tulee väsy. Olen tehnyt tällaista vuosikausia, mutta ehkä olen tullut vanhaksi, kun se tuntuu vuosi vuodelta raskaammalta.

Lupaudun aina silloin tällöin ottamaan ylimääräisiä töitä, joihin esimieheni minua pyytää. Pidän koulutusiltapäiviä muulle tiimille tai tiimin uusille työntekijöille. Sehän on ihan hauskaa, ja aikaoptimistina kuvittelen aina ehtiväni valmistautuakin niihin. Todellisuudessa valmistautumiseen ei kovin paljon aikaa löydy, joten työstän ideoita jatkuvasti takaraivossani. Siitä seuraa, että jos herään keskellä yötä, ajattelen työasioita. Niin hauskaa kuin työni onkin, olisi ehkä hyvä joskus päästä irti työasioista.

Toinen ajoittain aikatauluja sotkeva ja aikaa vievä asia ovat omat koulutukseni. Haluan kehittää itseäni ja menen aina innolla koulutuksiin, joista toivon saavani uusia työkaluja työhöni. Nyt olen buukannut kevään ainoalle opetusvapaalle päivälleni vierailun Tampereelle, suggestopediseen Onnenkieli-kouluun. Odotan sitä innolla, mutta samaan aikaan hieman kauhistuttaa, millä ajalla suunnittelen seuraavana maanantaina alkavaa uutta koulutustani, jonka aion toteuttaa eri tavalla kuin tähänastiset, mikä teettää taas lisää töitä. Pitäisiköhän joskus mennä vain siitä, mistä aita on matalin? ;)

Jos tätä lukee joku, joka ei ole koskaan tehnyt opettajan töitä, häntä saattaa ihmetyttää, miten muka on liian pitkä työpäivä, jos tekee töitä kuuteen tai yksitoista tuntia päivässä. Jokainen, joka on tehnyt opettajan työtä, tietää kuitenkin, miten intensiivistä se on. Olet koko ajan sataprosenttisesti läsnä, tuntosarvet pystyssä. Työ on ihmissuhdetyötä, koko ajan johdat parinkymmenen ihmisen työtä. Teet työtä omalla persoonallasi, käytät kaiken luovuutesi ja energiasi saadaksesi opiskelijat oppimaan. Työ on myös esiintymistä. Joskus olen verrannut sitä suoraan lähetykseen, vaikka siinä yleisö on tietysti paljon suurempi ja intensiivisyys vielä voimakkaampaa. 

Sanotaan, että maahanmuuttajien kanssa työskentely on vielä astetta haastavampaa, kun koko ajan pitää miettiä, miten muotoilet asiasi niin, että he ymmärtävät. Käyttämäsi kieli on työkalu ja työn kohde. Elät hetkessä ja reagoit kaikkeen, mitä opiskelijat tekevät tai sanovat. Tai ainakin päätät, reagoitko vai et. Joskus oli tutkittu, montako päätöstä opettaja joutuu tekemään päivän aikana. Se oli hurja määrä, en vain muista kuinka paljon. Periaatteessa työ on jatkuvaa tilanteen uudelleenarviointia ja päätösten tekemistä. Edellisen vuoden suunnitelmat eivät koskaan toteudu sellaisenaan, koska jokainen ryhmä on erilainen ja toimii eri tavalla. 

Oma lukunsa ovat ryhmät, joissa on sisäisiä ristiriitoja tai erittäin hankalia persoonia. Omalle kohdalleni ei onneksi ole juuri sattunut sellaisia, joten voin käyttää energiani opettamiseen.

Opettajan työssä on kuitenkin se hyvä puoli, että kun astuu luokkaan ja aloittaa tunnit, unohtuu pissahätä, nälkä ja väsymys. Ne palaavan mieleen vasta, kun astuu luokasta ulos. Luokassa väsymys ei siis juuri haittaa (paitsi jos se on äärimmäistä, esimerkiksi vauvavalvomisista johtuvaa). Siksi varmasti olenkin jaksanut, luokkatyöskentely oman ryhmän kanssa on pitänyt minut pystyssä. Ihanilta opiskelijoiltani saan aina uutta virtaa, vuorovaikutus heidän kanssaan tuottaa niin paljon iloa minulle! Elän hetkessä, niin kuin pieni lapsi. Siinäpä se ansa, joka saa minut tekemään työtä joskus liikaakin. Työn tuottama ilo.

Lopussa kiitos seisoo

Tänään oli haikea päivä. Samalla kuitenkin äärettömän ihana. Oli nimittäin edellisen ryhmäni päättäjäispäivä. Opiskelijat olivat järjestäneet meille aivan ihanan juhlan. 

Ohjelmassa oli ensin opiskelijan puhe, jonka piti ryhmän priimus. Hän kehui upealla suomen kielen taidollaan jokaisen kurssikaverinsa erikseen ja tietysti myös opettajat. Hän lauloi englanniksi laulun Yesterday once more, jonka kertosäkeeseen me muut yhdyimme (sanat näkyivät karaokena Youtubesta). Toinen opiskelija lauloi omalla kielellään ja tanssi, kolmas oli tehnyt mielettömän upean Power Point -esityksen koulutuksesta. Hän oli valinnut erilaista musiikkia taustoittamaan eri tempauksista ja retkistä tekemiään kuvakoosteita. Esityksen avulla saimme muistella kaikkea sitä hauskaa, mitä olemme kuluneen vuoden aikana yhdessä kokeneet. Hienoa!

Me opettajat pidimme tietysti myös pienet puheet ja todistusten jaon jälkeen opiskelijat muistivat meitä. Saimme upeat kukat, suklaata ja mikä parasta, todistukset siitä, että olemme Suomen ja maailman parhaat opettajat! :D Virallinen todistus oli painettu valokuvapaperille, siinä oli joutsenmerkki, ISO-standardimerkki sekä leima, jonka mukaan ryhmä oli oppilaitoksemme paras. Jokainen opiskelija oli kirjoittanut alle kiitokset omalla kielellään.

Kahvitellessamme saimme nähdä vielä erään opiskelijan rakkaustarinan ja häät hienona Power Point -esityksenä. Juttelin myös jo MAVA-kurssille (maahanmuuttajien ammatilliseen koulutukseen valmentava koulutus) siirtyneiden opiskelijoiden kanssa. Valitettavasti heillä oli muista oppilaitoksista huonoja kokemuksia, mutta kaikki olivat tyytyväisiä meillä saamaansa opetukseen.

Hienoa oli lopuksi lukea opiskelijoiden työvoimaviranomaisille lähettämiä OPAL-palautteita. Me opettajat saimme ammattitaidostamme täydet 5 pistettä ja koko koulutuksen yleisarvosanaksi saimme 4,9. Enempää ei voisi toivoa... Opiskelijat olivat siis supertyytyväisiä, mutta kyllä he myös itse olivat superhyviä ja aktiivisia opiskelijoita! On niin suuri ilo ja etuoikeus saada opettaa noin motivoitunutta porukkaa, jolla on asenne kohdillaan. He lähtivät aina mukaan kaikkeen hulluun, mitä keksin ehdottaa. :)

Tuollaisen palautteen jälkeen voisi ajatella, että nyt on kehityksen huippu saavutettu eikä opetuksessa tarvitse muuttaa enää mitään. Se ei tietenkään pidä paikkaansa, opetuksessa voi aina kehittää jotain puolta. Olen tyytyväinen siihen, että tämän ryhmän suullinen kielitaito on erittäin vahva. He sekä uskaltavat että osaavat puhua ja pärjäävät varmasti maailmalla. Kuten jo aiemmin kerroinkin, neljällä heistä oli työpaikkakin tiedossa, mikä on tällaisena aikana huippuhieno saavutus. Moni on lisäksi menossa lähipäivinä työhaastatteluun. Olen siis tyytyväinen siihen, että suullista kielitaitoa olemme harjoitelleet tuloksekkaasti. Jatkossa aion panostaa enemmän esimerkiksi tekstilajien opettamiseen. 

Kun tänään en ehtinyt suunnitella huomista opetuspäivää, sanoin vitsillä, että mennään viimevuotisilla suunnitelmilla, kun ne näköjään toimivat niin hyvin. En kuitenkaan jaksaisi itse tehdä työtäni, jos tekisin sitä rutiinilla, vuodesta toiseen samalla tavalla. Aina jotain voi kehittää ja tehdä paremmin, se on tämän työn mielenkiinnon lähde. (Työn suola ovat tietenkin ihmiset!) Ja totta kai opetus pitää aina kohdistaa juuri sille ryhmälle ja niille ihmisille, joita opettaa. Jokaista ryhmää ei voi opettaa samalla tavalla.

Varmaan harvassa työssä saa näin ihanaa palautetta. Tyytyväisenä ja kiitollisena lähden siis taas uusia haasteita kohti!

Opettajan maanantai

Eilen illalla odotin maanantaita, niin kuin aina, hyvällä mielellä. Olen kuullut, että maanantai on joillekin ikävä päivä, koska silloin pitää mennä töihin. Itse otan maanantain useimmiten ilolla vastaan. Ei sillä, että kotioloissa olisi valittamista, päinvastoin. Mutta kun rakastan työtäni, lähden sinnekin aina mielelläni.

Yö meni miten meni, tyttäreni flunssaa potien. Pari tuntia sain nukuttua ennen herätyskellon soittoa...

Opettajan työssä on kuitenkin jotakin samanlaista taikaa kuin esiintyvän taiteilijan tai esimerkiksi radio- tai TV-toimittajan. Kun esitys/lähetys/opetus alkaa, kaikki vaivat unohtuvat. Ei ole enää pissahätää, ei nälkää eikä väsymystä. Ne saattavat palata hetkittäin mieleen kesken tunnin, mutta jos oikein pääsee flow'hun, ne muistaa vasta tunnin päätyttyä. 

Niin kävi tänäkin aamuna. Kun menin luokkaan, opiskelijat odottivat minua seisaallaan. Eräs heistä toi minulle kauniin kukkakimpun, halasi ja lausui niin kauniita sanoja, että tulin mahdottoman hyvälle tuulelle. Hän toivoi, että pysyn aina yhtä iloisena, kivana ja kauniina kuin tähänkin asti ja sanoi, että he kaipaavat minua aina, kun olen poissa. (Viime viikon torstain ja perjantain olin muissa hommissa.) Ja vaikka hän sanoi nuo sanat englanniksi, ne todella lämmittivät taas vuodella vanhentuneen opettajan sydäntä. Lopuksi he lauloivat suomeksi Paljon onnea vaan. 

Ihanat, rakkaat opiskelijani! <3

Miten teidän maanantai meni?

Rakkaudesta työhön

Viikon takaisen sunnuntain Hesarista luin, mitkä asiat motivoivat ihmisiä parhaiten. "Ih­mis­tä mo­ti­voi it­se­näi­syys, yh­teys mui­hin ih­mi­siin se­kä se, et­tä on tai­ta­va sii­nä, mi­tä te­kee. [Frank] Mar­te­la pyr­kii osoit­ta­maan, et­tä pelk­kä yh­teys mui­hin ei rii­tä. Vie­lä mo­ti­voi­vam­paa on, jos työl­lä on myön­tei­nen vai­ku­tus mui­hin ih­mi­siin."

Onko ihme, että rakastan työtäni? Siinähän toteutuvat kaikki nämä asiat! Saan suunnitella ja tehdä työtäni itsenäisesti, mutta olen koko ajan yhteydessä muihin ihmisiin. Ja kyllä, uskallan sanoa, että myös kolmas kohta pitää paikkaansa. Se ei tietenkään perustu luonnonlahjakkuuteen vaan siihen, että haluan jatkuvasti kehittyä työssäni. Teen sitä sydämestäni ja se näkyy myös lopputuloksessa. Ja tietysti minua motivoi valtavasti se, kun näen, että työstäni on todellista hyötyä ihmisille. Kun he saavat kielitaitoa, he pääsevät elämässään eteenpäin.

Pari viikkoa sitten juttelin edellisen ryhmäni opiskelijan kanssa ja mietin, miksi tykkään tästä työstä niin paljon. Päädyin siihen, että kyllä se johtuu opiskelijoista. Rakastan niitä ihmisiä. Rakastan sitä, että saan viettää päiväni 15-20 erilaisen persoonan kanssa, jotka tulevat erilaisista kulttuuritaustoista. Kun kurssi on jatkunut muutaman viikon, hekin rakastavat minua. Niin se vain menee. Ja sitten meillä on hauskaa yhdessä. (No okei, aina joskus sekaan sattuu joku hankalampi persoona, mutta omalle kohdalleni niitä on onneksi sattunut aika vähän.)

Ai mitä me tänään opiskeltiin? Kerrattiin ensimmäisenä päivänä opittuja juttuja ja uusina asioina opiskeltiin vokaaliharmonia (talo-ssa, ei talo-ssä) sekä maita, kieliä ja kansallisuuksia. Mistä sinä olet kotoisin? Minkämaalainen sinä olet? Mitä kieltä sinä puhut? Päivä menikin ihan hyvin, en muuttanut suunnitelmiani kuin parissa kohtaa... 

Aakkoslaulun lisäksi lauloimme viikonpäivälaulun. Pari opiskelijaa pyöritteli silmiään, mutta eivätköhän hekin pian hyväksy, että tällä kurssilla lauletaan ja tehdään muitakin hassuja juttuja. Ehkä he pääsevät eroon turhasta aikuisuuden taakasta ja oppivat nauttimaan tästä tyylistä. :D 


P.S. Joskus olen kyllä miettinyt, tykkäänkö opettajan työstä vain siksi, että siinä saan vapaasti toteuttaa besserwisseriyttäni. Opettaja kun saa olla (lähes) aina oikeassa. ;)