maanantai 8. joulukuuta 2014

Rakkautta ilmassa

Pääsimme tämän ryhmän kanssa aika kivasti toteuttamaan jo viime kerralla suunnittelemaani aihekokonaisuutta perheen perustamisesta. En vieläkään ehtinyt toteuttaa sitä suggestopedisesti tai Mansikkala-idealla, jospa ensi kerralla...

Lähdimme liikkeelle seuranhakuilmoituksista. Ensin vakuutin kaikki siitä, että nyt he ovat sinkkuja ja etsivät tyttö- tai poikaystävää. Sitten teimme yhdessä mind mapin siitä, mitä ominaisuuksia ihannenaisella tai -miehellä pitäisi olla. Tässä vaiheessa eräs opiskelija tarjoutui näyttämään oman profiilinsa nettideittipalvelusta. Mikäs sen hienompaa! Tutkimme yhdessä hänen ilmoituksensa lisäksi muiden seuranhakijoiden ilmoituksia ja pohdimme mm. sitä, kuinka rehellisiä ihmiset ovat ilmoituksissaan. 

Uskollisuudesta puhuessamme pääsimme perkaamaan erään opiskelijan parisuhdeongelmia. Yleensä käsittelemme tässä yhteydessä vain kuvitteellisia ongelmia, mutta jos joku haluaa tuoda oikean elämänsä ongelmat käsittelyyn, mikäpä siinä. Tämän jälkeen ymmärsin paremmin sen, miksi hän itkisi äitinsä kuolemaa, muttei miehensä.

Opiskelijat pääsivät ensin valitsemaan partneria Otetaan selvää -kirjan ilmoituksista, joissa piti valita viidestä naisesta tai miehestä sopivin. Harmi vain, että ehdokkaat olivat enimmäkseen turhankin nuoria. No, seuraavaksi pääsimme pikadeiteille, johon roolit saimme Opettajan idearepun korteista. Niissä on aika paljon uutta sanastoa, joten ensin jokaisen piti perehtyä omaan rooliinsa huolellisesti. Lopulta pääsimme kuitenkin tutustumaan toisiimme ja etsimään pariamme pikadeiteillä. Naiset ja miehet seisoivat vastakkain ja kolmen minuutin välein vaihdettiin paria. Jokainen löysi vastaparinsa. Ryhmässä on enemmän naisia kuin miehiä, joten osa naisista oli miehen roolissa. No, sehän sopi vain syksyn sukupuolineutraaliin teemaan!

Kotitehtäväksi annoin Käts-materiaalin kappaleen Kippis!, jossa kerrotaan kihlajaisista ja häistä. Sen ja kirjan kappaleen avulla käsittelimme seurustelua ja naimisiinmenoa sekä tietysti avoliittoa ja kulttuurieroja parisuhteiden muodostamisessa siinä samalla. 

Tutustuimme myös erilaisiin kutsuihin hääkutsuista synttärikutsuihin. Teetin aiemmin käyttämäni tehtävän, jossa piti puhelimitse ilmoittaa hääkutsun lähettäjille, onko tulossa vai ei. Huomasin, että melko avoin tehtävänanto oli tälle ryhmälle aivan liian vaikea, joten päätin teettää hieman strukturoidumman tehtävän kutsuista. Pikaisesti keksin kotitehtäväksi selvittää jokaisesta kutsusta perusasiat muutaman kysymyksen avulla. Tekstilajin rakenne tuli tätä kautta varmasti kaikille selväksi. Miksiköhän sitä aina olettaa opiskelijoiden tuntevan ja ymmärtävän nämä meidän kirjalliset konventiomme niin hyvin? Hyvä kokemus opettajalle tipahtaa välillä maan pinnalle ja palata perusasioihin. 

Seuraavana päivänä askartelimme kutsut kartongista ja silkkipaperista. Kivaa vaihtelua! Opiskelijat saivat tehdä kutsut itsekseen tai pareittain haluamaansa juhlaan. Tuli yksi naisparin hääkutsukin sitten nähtyä. ;)

Kun nyt olimme päässeet naimisiin (vaikka emme varsinaisia hääjuhlia viettäneetkään), seuraava aihe oli tietysti lapsen hankinta. Kollegani on laatinut aiheesta varsin mainion tehtäväkokonaisuuden, jota hieman muokkasin ja laajensin hitaan ryhmän tarpeisiin. Liikkeelle lähdettiin raskaudesta, käytiin neuvolassa ja synnytettiin. Tutustuimme samalla naisen ja miehen anatomiaan ja muihinkin sukupuoliasioihin viiden kielen kuvasanakirjan avulla. Siinä yhteydessä kävimme hurjan hyviä ja tarpeellisia keskusteluja mm. ehkäisystä. Mitä vaihtoehtoja on, millaisia kokemuksia kelläkin on ja mistä voisi saada apua näihin asioihin Suomessa. Myös alapään termistö tuli käytyä läpi sillä ajatuksella, että maahanmuuttajienkin on hyvä tietää, mikä termi on alatyylinen ja mitä sopii käyttää vaikkapa lääkärissä tai milloin lapsi käyttää sopivaa termiä, milloin hän puhuu rumia. Tai mitä ihmettä ne suomalaiset toisilleen tai maahanmuuttajille huutelevat.

Parisuhdetta käsittelimme myös kahden Otetaan selvää -materiaalin sarjakuvan kanssa. Laitoin parit ensin yhdessä tutustumaan yhteen sarjakuvaan ja sitten kertomaan sen hassut tapahtumat toiselle parille. Seuraavaksi päiväksi keksin kuvasarjaan lauseita, jotka heidän piti järjestää oikeaan järjestykseen. Helpompaa olisi tietysti ollut tehdä tehtävät toisin päin, mutta joskus uusi idea tulee vähän jälkijunassa... 

Tästä teemaa voisi vielä laajentaa lapsen ensihetkiin ja -hoitoon. Puhuimme toki äitiyspakkauksesta ja neuvolajärjestelmästä, joita työelämäopettaja avaa vielä sosiaaliturvan kannalta. Jatkoimme edelleen päivähoitoon ja esikouluun Puhutaan asiaa ja Suomea, ole hyvä -materiaaleihin tehtyjen kuunteluharjoitusten ja autenttisten tekstitehtävien avulla. Myös Kotiäidin  työhönpaluu -keskusteluharjoitus Otetaan selvää -materiaalista sopii hyvin tähän kohtaan.

Tykkään koota aiheita tällaisiksi aihekokonaisuuksiksi. Melko pienellä vaivalla saisin tehtyä niistä oikean suggestopedisen syklinkin, mutta tänä vuonna rahkeeni eivät ole siihen riittäneet. Ehkä ensi vuonna, kuka tietää? 

Kulttuurieroja ja vertailua

Viime aikoina olen jutellut nyt jo rakkaaksi tulleen ryhmäni kanssa enemmän elämän suurista kysymyksistä kuin minkään muun ryhmän kanssa koskaan. Hitaan ryhmän opiskelijoiden ihanin puoli on se, että he ovat jotenkin avoimia ja aitoja. Kun ryhmään syntyy hyvä ja luottamuksellinen ilmapiiri, päästään keskusteluissa hyvinkin syvälliselle tasolle.

Ensin harjoittelimme asioiden vertaamista. Lukumatka jatkuu -kirjassa aihetta käsitellään vertaamalla Suomea kotimaahan. Se onkin varsin järkevä ja hedelmällinen lähtökohta. Jokaisella on mielipiteitä siitä, mitkä asiat ovat paremmin Suomessa kuin kotimaassa ja päinvastoin. Sen lisäksi vertaillaan konkreettisia asioita, kuten eri maiden maantiedettä, asukaslukua ja luontoa. 

Pidän tuossa kirjassa siitä, miten se lähtee liikkeelle aina jostakin opiskelijoiden arkeen liittyvästä, konkreettisesta aiheesta. Jokaisessa kappaleessa käsitellään oikeasti heitä koskettavia asioita eikä mitään länsimaisten ihmisten matkustus-, yliopisto-opiskelu- tai toimistotyötodellisuutta, joissa useimpien oppikirjojen tekstit pyörivät. Tässä on päästy todella käsiksi niihin aihepiireihin, joista täysin toisenlaisesta kulttuurista Suomeen muuttaneen ihmisen pitää osata keskustella. Kirjan tekijäthän ovat luku- ja kirjoitustaidottomien opetuksen uranuurtajia, joten he ovat osanneet valita aiheet näiden ihmisten tarpeista lähtien. 

Niinpä nytkin pääsimme kirjan esimerkkien kautta puhumaan opiskelijoiden omista kotimaista. Kirjan edellisten kappaleiden avulla olimme keskustelleet siitä, mitä he tekivät muutama vuosi sitten. Siinä yhteydessä oli luontevaa käsitellä omaa henkilöhistoriaa ja kokemuksia Suomeen muuttamisesta. Työelämäopettaja teetti vielä oikein perusteellisen vertailutehtävän, jossa piti verrata kotimaata ja Suomea esim. luonnon, ihmisten, työelämän ja tapojen kautta.

Vertailua harjoittelimme tietysti muutenkin konkreettisten asioiden avulla. Parit keksivät mm. lauseita vastakohtakuvista: "Tyyny on pehmeämpi kuin kivi, kivi on kovempi kuin tyyny." Järjestäydyimme riviin niin pituuden kuin iänkin mukaan ja toistimme jokaisen kohdalla: "Anne on kaksi vuotta vanhempi kuin Anita. Anna on vanhin."  Superlatiivia harjoittelimme myös mm. Opettajan idearepun toiminnallisen harjoituksen avulla, jossa etsitään luokan ystävällisin, iloisin, kaunein, turhin ja kovin esine tai ihminen.

Kirjassa vertailumuotoja ei analysoida sen kummemmin, annetaan vain esimerkit eri sanatyypeistä ja korostetaan eri värillä vartalossa tapahtuvia muutoksia. Opiskelijat eivät itse asiassa kaivanneet juuri sen tarkempaa analyysia. Tällainen toteava tapa voisi toimia usein perusryhmässäkin, ihan turhaan aletaan usein purkaa joka ikistä sanatyyppiä kappaleiksi. Tämäkin on mielestäni kirjan hyvä puoli. Emme juutu ollenkaan niin pitkäksi aikaa jauhamaan kielioppiasioita, vaan pysymme kiinni aiheissa, joita niiden avulla voidaan käsitellä. 

Olen toki aina tiennyt, että oppikirja ohjaa opetusta, mutta nyt olen konkreettisesti todennut, miten hurjasti. Kun opetin kieliopintäyteisen Suomen mestarin avulla, kieliopin käsittelyyn meni paljon enemmän aikaa. Nytkin opiskelemme tärkeimmät rakenteet, mutta ne eivät saa yhtä suurta roolia opetuksessa eikä käsiteltävä teema huku kieliopin alle. Hitaan ryhmän kanssa on mielestäni turhaa lähteä edes yrittämään kovin monimutkaisia juttuja opiskelemaan, kuten vaikkapa vertailumuotojen sijamuotoja. Toki annan niistäkin sen verran esimerkkejä, että he ymmärtävät, että niissä on samasta asiasta kysymys, mutta en masenna heitä laittamalla heitä muodostamaan niitä. Lopputulokseksi riittää, jos he ymmärtävät vertailumuotoja ja osaavat itse käyttää edes tavallisimpia muotoja kuten parempi, isompi, pienempi, vanhempi jne. Tämän opetteluun käytimme mm. kollegan tekemää tehtävää, jossa opiskelijoiden piti vertailla pitkä lista mies-nainen, kesä-talvi, koira-kissa -tyyppisiä pareja. Jokainen keksi itse lauseen, joista sitten kokosimme pitkän listan hyviä lauseita tiedostoksi, jonka sitten tulostin kaikille.

Kun sitten seuraavassa kappaleessa käsiteltiin perhejuhlia, pääsimme syventämään keskustelua kulttuurieroista. Tässä vaiheessa opettaja oppi varmasti yhtä paljon uutta kuin opiskelijatkin. Keskustelimme kaikista juhlista nimiäisistä/ristiäisistä hautajaisiin. Välillä piti pohtia, mikä ero johtuu kulttuurista, mikä uskonnosta. Ryhmässä kun on paljon muslimeja monesta eri maasta. Myös buddhalaisten tavoista keskusteltiin ja siitä, että kristittyjäkin on erilaisia ryhmittymiä ja niiden sisälläkin erilaisia käsityksiä. Katsoimme myös Supisuomea -sarjasta sen osan, jossa vietetään erilaisia perhejuhlia.

Satuimme puhumaan aiheesta juuri sillä viikolla, kun eduskunnassa äänestettiin sukupuolineutraalista avioliittolaista. Pääsimme sitä kautta kätevästi puhumaan erilaisista perhemuodoista ja siitä, mikä Suomessa on normaalia ja hyväksyttyä. Jo aiemmin olivat tulleet tutuiksi termit suvaitsevainen ja suvaitsematon, kun olimme opiskelleet erilaisia modaaliverbejä (voida, pystyä, täytyä, joutua jne.). 

Keskusteluissa tuli esiin monenlaisia stereotypioita ja ennakkoluuloja. Minun oli vaikea käsittää, miksi musliminaiset eivät pääse hautausmaalle ennen kuin itse kuolevat (koska he itkevät liian paljon!). Eräs venäläinen kertoi totena, että suomalaiset eivät itke hautajaisissa, koska niissä hautajaisissa ei ollut kukaan itkenyt, joissa hän oli käynyt. Toinen kertoi suomalaisista hautajaisista, joissa itkettiin todella paljon. Joku oli sitä mieltä, ettei aviomiehen kuolema olisi itkun arvoinen, mutta jos hän menettäisi äitinsä, joka on hänet tuonut tähän maailmaan, se olisi paljon suuremman surun aihe. Myös perinnönjaosta puhuttiin, se kun menee muslimimaissa usein eri tavalla kuin länsimaissa.

Kulttuurieroista puhuttaessa oli jossain vaiheessa pakko ottaa esiin sanonta "Maassa maan tavalla", jotta kaikki varmasti ymmärtäisivät, että vaikka suvaitsemme Suomessa monenlaisia kulttuureja ja tapoja, kukaan ei voi tulla tänne sanelemaan meille, miten meidän pitäisi käyttäytyä. Suomalaisetkin saattavat ajatella asioista eri tavoin, mutta sitä pitää tällaisessa yhteiskunnassa sietää. Mielenkiintoista oli myös nähdä, etteivät tuomitsevimpia suinkaan olleet niiden kulttuurien edustajat, joita yleensä tiukkoina pidetään, vaan aivan toiset. 

Joka maassa ihmiset ovat yksilöitä, tuli taas todetuksi.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Terveystarkastus

Syksy on ollut niin töissä kuin yksityiselämässäkin kiireinen, joten en ole antanut tämän blogin lisätä stressiäni. Kirjoittelen, kun kerkiän.

Eräs teema, jota olen tuon Lukumatka jatkuu -kirjan kanssa käsitellyt paremmin kuin ennen, on terveydenhoito, nimenomaan sairauksien ennaltaehkäisy. Aiheen käsittely on mielestäni erityisen tärkeä hitaan koulutuksen opiskelijoille, joilla taustatiedot saattavat olla heikommat kuin korkeammin koulutetuilla perusryhmäläisillä.

Kirjassa on kappale nimeltä Miten sinä voit?, jossa Jaakko menee terveystarkastukseen ja käy laboratoriossa. Kappaleessa puhutaan myös näön ja kuulon tarkastamisesta, verenpaineen mittauksesta ja rokotuksista. Lisäksi lasketaan painoindeksi ja käsitellään terveellistä ruokavaliota.

Täytimme siis kirjan terveystietolomakkeen ja laskimme painoindeksit. Joidenkin vapaaehtoisten (ensin tietysti opettajan) painoindeksi laskettiin taululla, loput saivat laskea itse omansa. Kaikilla eivät matemaattiset taidot välttämättä riittäneet siihen usean esimerkin jälkeenkään, mutta luotin siihen, että se joka ei ymmärrä, kysyy neuvoa. Väkisin en halua kenenkään painoindeksiä laskea, vaikka ylipainoisia ei tässä ryhmässä olekaan. Matematiikkaa harjoittelemme toki hitaan polun koulutuksissa myös, kaikki kun eivät hallitse vaikkapa prosenttilaskuja, joista on kuitenkin arjessa hyötyä.

Meillä sattui kotona olemaan pieni verenpainemittari, joten mittasimme kaikilta myös verenpaineen. Kirjastostakin sellaisen voi lainata, jos kotoa ei löydy. Opettaja unohti mittanauhan kotiin, mutta onneksi eräällä opiskelijalla oli sellainen mukana, joten saimme mitattua halukkaiden pituuden ja vyötärönympäryksen. Kirjan taulukoista pystyi tarkistamaan, ovatko omat mitat normaalin rajoissa.

Kirjassa oli tietoa siitä, mitä vitamiineja saa mistäkin ruoasta. Lisäksi oli taulukko ja kuvia, joissa käsiteltiin terveellisiä ja epäterveellisiä ruokia. Myös suomalaisten normaalista ruokarytmistä puhuttiin ja verrattiin sitä kotimaan ruokarytmiin. Kollegan laatiman tehtävän avulla opiskelijat kyselivät toisiltaan, miten terveellinen ruokavalio heillä on ja minkä verran he harrastavat erilaista liikuntaa. Samalla opettelimme fraasin: "Mulla on tapana... (käydä joka päivä salilla jne.)".

Kirjassa on myös tehtävä, jossa pitää keskustella, miten sairauksia voi välttää tai parantaa. Harmi vain, että ei kerrottu, mitä sairauksia. Vedin hatusta siihen diabeteksen, korkean verenpaineen ja sydänsairaudet. (Kirjan huono puoli onkin viimeistelemättömyys. Se vilisee kirjoitusvirheita ja tällaisia epäjohdonmukaisuuksia. Toivottavasti nämä korjataan toiseen painokseen.) Kokosimme taululle yhdessä terveellisiä ja epäterveellisiä elämäntapoja, joista tein jälkikäteen kuvitetun koosteen opiskelijoille.

Teemaan sopivasti kuuntelimme ja lauloimme joitakin vihannesaiheisia lauluja, kuten Popsi popsi porkkanaa ja Aamun Puutarhasadon korjaajat ja kotitehtävänä oli kasvisaiheisia ristikoita. Näin tuli sitäkin sanastoa kerrattua.

Kotitehtäväksi annoin tuoda kouluun kotoa kolme ruokapakkausta, joihin on merkitty ruokien ravintoarvot. Tunnilla selvitimme ensin sellaiset käsitteet kuin kilokalori, proteiini, hiilihydraatti, rasva ja kuitu. Esimerkkeinä olivat pizza ja sienet. Jokainen kirjoitti omien ruokiensa ravintoarvot taulukkoon ja vertaili niitä tunnilla parinsa kanssa. Sen jälkeen jaoin pareille kotoa tuomieni samantyyppisten ruokien pakkauksia, joita he tutkivat. Kokosimme yhteen taulukkoon erilaisten maitotuotteiden arvot ja vertailimme niitä. Eräs urheileva nuorukainen oli kiinnostunut proteiinintarpeestaan, joten selvitimme sen netistä. Näytin erilaisia laskureita, joilla voi omaa syömistään ja ruokien terveellisyyttä tutkia. Toiseen taulukkoon kokosimme erilaisia herkkuja tummasta suklaasta lakritsiin. Tulostin taulukot myös paperille, jotta opiskelijat saivat ne itselleen.

Lopuksi näytin sokeripalojen avulla, minkä verran sokeria on eri ruoissa. Tämän idean sain viime vuonna Laurean Voi hyvin -päivästä. Opiskelijat olivat melko hämmästyneitä mm. jogurtin ja mehun sokerimäärästä. Koura täynnä sokeripaloja kysyin: "Antaisitko nämä lapsellesi? Ai et? No, annatko mehua tai jogurttia?".  Keskustelimme myös siitä, miten lapsen saa syömään terveellisesti.

Samaan aihekokonaisuuteen lisäsin vielä keittiösanaston kertausta. Käytin mm. Vocabularyn kuvia ja ristikoita. Tässä yhteydessä harjoittelimme myös monikon partitiivia. Lisäksi opettelimme kertomaan, miltä ruoka maistuu (ja miltä jokin asia näyttää/tuntuu/tuoksuu/haisee/kuulostaa). Tätä rakennetta pääsimme käyttämään mm. sokkomaistajaisissa, joista tarkempi kuvaus tässä postauksessa.

Myöhemmin syvensimme aihetta vielä Terveystalon tiedotteella influenssan ehkäisystä. Siitä tein tekstinymmärtämistehtävän, jonka avulla harjoittelimme olennaisen tiedon etsimistä autenttisesta tekstistä.

Kollega vinkkasi, että terveydenhuoltoon liittyen olisi hyvä puhua myös seulontatutkimuksista. Siihen palaamme siis vielä kolmannessa moduulissa. Rokotuksista (ja samalla Suomen neuvolajärjestelmästä, äitiyspakkauksesta jne.) tuli tässä vaiheessa käytyä läpi perusasiat.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Mikä sua vaivaa?

Tässäpä pikainen kooste tämän viikon aktiviteeteista. Aihe oli erittäin kiitollinen opettaa, sillä se kiinnostaa kaikkia ja jokainen haluaa oppia hoitamaan nämä asiat itse. Kyseessä on siis asiointi lääkärissä.

Lukumatka jatkuu -kirjan teksti menee pitemmälle kuin perusasiointiin, joka on varmaankin käsitelty sitä edeltäneessä teoksessa Aasta se alkaa. Toki mekin olimme ensimmäisessä moduulissa opetelleet ihan perusasiat kuten ruumiinosat ja tavallisimmat sairaudet. Nyt harjoittelimme lääkäriasiointia kuitenkin perusteellisemmin muiden oppimateriaalien avulla ja tutustuimme vähän harvinaisempiinkin käsitteisiin.

Tästä teemasta olisi helppoa tehdä suggestopedinen kokonaisuus, mutta tällä(kään) kertaa minulla ei aika riittänyt siihen. Sen sijaan monenlaista mukavaa ja toiminnallista teimme. Alla pientä listaa. Kaikki ei välttämättä mennyt ihan tässä järjestyksessä, yritin teettää tehtävät helpoimmasta vaikeimpaan. (Olen pahoillani taas kummallisesti hyppivistä riviväleistä, en pysty aina säätämään niitä kohdilleen.)

Ruumiinosien ja perussairauksien kertaus

  • Oikeesti aikuisten -teksti ja kuva. Teksti oli luettu ensin itsenäisesti kotona. Tunnilla luimme sen yhdessä niin, että opettaja luki ensin ja opiskelijat toistivat. 
  • Fröbelin palikoiden laulu Huugi-guugi (takuuvarma menestys!)
  • Aamujumppa: nosta oikea jalka ylös, laita silmät kiinni, kosketa olkapäätä jne.
  • Suomen mestari 2 opettajan opas kpl 2: ruumiinosat + mikä ei kuulu joukkoon sekä sanastotehtävä terveydenhuollosta (kotitehtävinä), jonka yhteydessä tuli puhuttua niin koulu- kuin neuvolajärjestelmästäkin sekä mm. omavastuuosista ja verojen merkityksestä. :)
  • Alias sanastotehtävän sanoista
  • Pantomiimi perussairauksilla
  • Pieni kertauskoe ruumiinosista
Lääkäridialogeja
  • Hyvin menee 1 -kirjan kappaleeseen 8 tehty kuunteluharjoitus
  • Oikeesti aikuisten -ajanvarausdialogit (toistettiin yhdessä keskellä)
  • Kirjoita parin kanssa lääkäridialogiin potilaan kysymykset
Sairaus ja hoito
  • Yhdistä parin kanssa sairaus ja siihen sopiva hoito (SM2 lisäharj. laminoiduilla lapuilla)
  • Täytyy-lause; miten neuvot kaveria, jos hänellä on tämä vaiva
  • Muutamalla opiskelijalla sairaus, muilla hoitovaihtoehdot; anna sopiva neuvo potilaalle
  • Oikeesti aikuisten -sanalista
  • Kirjoita ohje, mitä hänen täytyy tehdä (kotitehtävä)

Sormet

  • Fröbelin palikoiden Soo-soo-sormi -laulu ja jumppa
  • Sormien nimet ja peukalopottiloru
  • Missä on peukalo -laulu
Lääke- ym. sanastoa
  • Kuvasanakirjasta sairaalasanastoa, kuten lääkkeitä, murtuma, side jne.
  • Vocabulary-sarjan kuva odotushuoneesta: keskustele parin kanssa kuvasta
  • Yhdistä kuva ja sana, esim. kapseli, mikstuura, tabletti, ruisku jne.
  • Kotoa tuotuja vanhentuneita lääkkeitä ja hoitotarvikkeita: Mikä tämä on?
Ajanvarausdialogit

  • Dialogirunko Otetaan selvää -materiaalista
  • Soita terveyskeskukseen, neuvolaan tai hammashoitolaan ja varaa aika (pari on työntekijä)
Kato hei -puhekieliset dialogit (kpl 6)

  • Kuullunymmärtämistehtävä
Sanopa muuta -dialogit (kpl 14) 

  • Kuuntele ensin koko dialogi ja toista sitten potilaan vuorosanat

Supisuomea -video osa 8

Käts-materiaalin dialogeja lääkäriasioinnista tekstinymmärtämisenä (etätehtävä)


Seuraavat aiheeseen liittyvät harjoitukset jäivät vielä ensi viikolle:

Parin etsiminen oire- ja hoitosanoilla

Lääkäridialogit 

  • Roolileikki Oikeesti aikuisten -materiaalista; yksi on lääkäri, jolla on ohjeet diagnoosin tekemiseen, muut tulevat vastaanotolle vaivansa kanssa

Sattuuko vai koskeeko 

  • Fröbelin palikoiden laulu Sattuu
  • Esimerkkejä sattuu, koskee ja tapahtuu -verbien käytöstä ja monivalintatehtävä, jossa pitää valita lauseeseen sopiva verbi
  • (Viime vuonna kuuntelimme myös Tommi Läntisen laulun Syvälle sydämeen sattuu, mutta se oli niin surullinen, etten tällä kertaa ajatellut ottaa sitä)

Alias pareittain kaikista aiheeseen liittyvistä sanoista

Tietokoneluokassa:

  • Supisuomea osan 8 harjoitukset
  • Kielisilta-ohjelma: Keho ja sairaudet
Ehkäpä ensi kerralla saan näistä aktiviteeteista koottua jo oikean suggestopedisen syklin. :) Emme vielä menneet ollenkaan kirjan kappaleeseen, jossa kerrotaan terveystarkastuksesta. Siinä esitellään mm. painoindeksin laskeminen ja käsitellään terveellistä ruokavaliota. 

P.S. Tänään oli edellisen ryhmäni päättäjäiset. Mukava tilaisuus, mutta niin haikeaa, kuten aina! Vuosi menee niin nopeasti... Hienoa oli kuitenkin taas nähdä, miten sujuvasti he jo puhuivat suomea ja miten moni oli löytänyt jatko-opiskelupaikan tai jopa työpaikan. Ihanan kiitoksen sain opiskelijalta, joka piti juhlassa puheen. Hän ihmetteli, miten hän on oppinut kurssilla niin paljon, vaikka ei ole oikeastaan opiskellut ollenkaan. Toivottavasti muut kokivat opetukseni samoin! Tavoitteenihan on, että oppiminen on hauskaa, ei mitään puurtamista. :)

maanantai 8. syyskuuta 2014

Ulos luokasta!

Viime lauantaina osallistuin S2-opettajayhdistyksen 20-vuotisjuhlaseminaariin. Oikein kiva tilaisuus, jossa oli noin sata osallistujaa. Konkreettisia ideoitakin jäi käteen.

Oikeastaan niin kauan kuin olen ollut alalla, on puhuttu siitä, miten toisen kielen opiskelua ja oppimista voisi laajentaa luokkahuoneen ulkopuolelle, siihen luonnolliseen ympäristöön, jossa opiskeltavaa kieltä oikeasti puhutaan

Jyväskylän ja Tampereen yliopiston yhteistyöprojektista kertoivat Niina Lilja ja Johanna Saario. He olivat osallisina useamman valtion yhteistyössä, jossa on kehitetty keinoja luonnollisten asioimistilanteiden harjoitteluun. Jyväskylän yliopiston Kielikeskuksen suomen kielen kurssilla oli erästä keinoa kokeiltu käytännössä. 

Ensin oli luotu yhteistyösuhteita oikeisiin asiointipaikkoihin, tässä tapauksessa yliopiston kahvilaan ja kaupungin matkailutoimistoon. Sitten keskustelukurssin opiskelijapareille annettiin tehtäväksi valita, kummassa paikassa he asioivat. Heidän piti miettiä etukäteen, mitä sanovat asiointitilanteessa ja esittää jokin lisäkysymys asiakaspalvelijalle. Toinen opiskelija asioi, toinen videoi tilanteen. Jälkikäteen videota katsottiin tunnilla pienryhmissä ja siitä keskusteltiin. Miten asiointi onnistui, mitä tilanteesta voi oppia jne. Tehtävä osoittautui oikein hauskaksi ja mieleiseksi opiskelijoille. Yllättäviäkin asioita nousi esiin, kun keskusteluja ja videoita tarkasteltiin. Yhdessä opiskelijat oppivat keskusteluista lisää.

Vaikka seminaarissa osa osallistujista oli sitä mieltä, että idea ei ole toteuttamiskelpoinen kaikkien ryhmien ja opiskelijoiden kanssa, itse innostuin ajatuksesta. Tätähän voisi joskus oikeasti kokeilla! Lähes kaikilla opiskelijoilla on älypuhelimet, joilla videointi onnistuu. Olemmehan käyttäneet niitä koulussakin esimerkiksi radiohaastattelujen äänittämiseen. Tietenkään hitaiden ryhmien atk-taidot eivät ole sillä tasolla, että heiltä voisi edellyttää nauhojen linkittämistä verkko-oppimisalustalle, mutta opettajan (tai erityisesti näppärien opiskelijoiden) pienellä avustuksella materiaali saataisiin kyllä näytettyä kaikille.

Toisesta Liljan ja Saarion esittelemästä tavasta harjoitella oikeaa asiointia luokkahuoneen ulkopuolella olin kuullut aikaisemminkin. Sitä on käytetty Ruotsissa Språkskap-nimisessä projektissa. Menetelmästä on tehty kirjakin, joka näytti olevan Akateemisessa myynnissä. Kerron tässä lyhyesti tärkeimmät pointit, jotka itselleni jäivät mieleen ja joita voisi käytännössä kokeilla.

Opiskelijoille on kehitetty passi, johon kerätään merkintöjä asiointitilanteista. Tilanteet voivat kuulua kurssin sisältöihin. Kurssin aikana pitäisi selviytyä tietystä määrästä asiointitilanteita. Opiskelijat siis hoitavat oikeasti omia asioitaan ja saavat asiakaspalvelijalta leiman ja kenties kirjallista palautetta siitä, miten tilanne on sujunut. Passiin kerätään myös sanoja, joita tilanteessa tulee esiin tai jotka aiheuttavat ymmärtämisongelmia. Asiakaspalvelija kirjoittaa sanat passiin, jotta opiskelija voi selvittää ne itselleen ja muille opiskelijoille.

Piilotavoitteena näillä projekteilla on tietysti myös se, että pikku hiljaa saisimme myös kantasuomalaiset ymmärtämään, miten he voisivat auttaa maahanmuuttajia kielenoppimisessa. He voisivat tulla kielenoppijoita puolitiehen vastaan yrittämällä puhua selkokieltä ja selittämällä vaikeat sanat. Sen sijaan että vaihtavat kielen heti englanniksi, kun ensimmäinen ymmärtämisongelma ilmaantuu. Suomea kun oppii vain käyttämällä suomea!

Pitänee tutustua näihin projekteihin tarkemmin, haluan ilman muuta kokeilla niitä jossain vaiheessa! Mikäs sen konkreettisempi ja hyödyllisempi tavoite kotoutumiskoulutuksellakin kuin oppia hoitamaan omat asiansa suomeksi. Työllistymisen ohessa tietenkin. 

Onnenkieli ja kilppari

Vihdoinkin se onnistui! Nimittäin kauan odottamani vierailu tamperelaiseen Onnenkieli-kouluun, jossa kotoutumiskoulutuksia pidetään suggestopedisesti. Vierailu oli sovittu jo keväälle, mutta sairasteluni takia jouduin perumaan sen. Onneksi koulussa suhtaudutaan vierailijoihin ystävällisesti ja aikataulun muuttuminen kävi joustavasti. 

Suggestopedia oli minulle ennestään tuttua, olinhan käynyt pari vuotta sitten neljä viikonloppua kestävän menetelmäkurssin, johon liittyi myös etätehtäviä. Siitä lähtien olen jokaisessa koulutuksessa käyttänyt menetelmää vähintään yhteen aihekokonaisuuteen ja tietysti ottanut paljon elementtejä muuhunkin opetukseen. Oli kuitenkin kiva nähdä, miten asiantuntijat toteuttavat menetelmää käytännössä. Sain muutamia hyviä muistutuksia siitä, miten voisin omaa opetustani elävöittää vielä paremmin suggestopedian hengessä. Yllättävän pienillä keinoilla voi saada aikaan melko suuren muutoksen.

Aloitetaan luokkatilasta. Luokassa ei ole pöytiä vaan nojatuolit, jotka on asetettu U:n muotoon. Paperiakin käytetään välillä ja kirjoittaminen onnistuu ihan hyvin sylissä olevan alustan päällä. Liikkeelle on helppo lähteä, kun nostaa vain peffansa tuolista. 

Liikkeellä oltiin paljon. Kun luettiin uutta tekstiä (aktiivikonsertti), kaikki nousivat ylös ja toistivat jokaisen lauseen opettajan perässä. Lähes jokaiseen sanaan liittyi jokin ele. Ensinnäkin verbeillä, substantiiveilla ja adjektiiveilla oli niitä kuvaavat eleet ja sen lisäksi sijapäätteillä oli jokaisella oma eleensä. Kun sanaan liittyy liike, se jää mieleen huomattavasti paremmin. Molemmat aivopuoliskot ovat käytössä ja liikemuisti auttaa sanan muistamisessa. Kun eleet tulevat koulutuksen edetessä tutuiksi, opiskelijat ymmärtävät pelkästä eleestä, mitä sana tarkoittaa tai miten se taipuu. Milloin tulee -ssa, milloin -lla, milloin partitiivi tai illatiivi. Imperfektille ja perfektille on omat eleensä. Termejä ei siis tarvitse erikseen opettaa vaan ne opitaan liikkeiden avulla. Opettaja näyttelee lauseet ensin, sitten opiskelijat toistavat perässä sekä lauseen että eleet. 

Onnenkielessä on kyllä normaalien opetustuntien lisäksi myös kielioppitunteja niille, jotka haluavat ja tarvitsevat systemaattista opetusta. Lisäksi pidetään läksykerhoa, johon opiskelijat voidaan velvoittaa osallistumaan henkilökohtaisen tarpeen mukaan. Normaali opetus on eloisaa ja liikkuvaista. Perinteistä kirjallista "puurtamista" on vähän. 

Olen tietysti pyrkinyt tällaiseen opetustapaan siitä lähtien kun olen käynyt suggestopedian menetelmäkurssin. Pikku hiljaa olen kehittänyt opetustani siihen suuntaan. Välillä tuntuu, että olen onnistunut ihan hyvin. Välillä taas tuntuu, ettei elävyyttä ja toiminnallisuutta ole ollenkaan tarpeeksi. Mielelläni ottaisin omaankin luokkaani tuollaisen nojatuolijärjestyksen. Ehkä kannattaa ehdottaa asiaa työnantajalle? Se helpottaisi liikkeelle lähtöä entisestään.  

Kun vierailun jälkeen opetin taas omaa ryhmääni, pohdin, mitä voisin muuttaa. Voisin esimerkiksi lisätä eleitä ja liikkumista sekä kuvien käyttöä. Onnenkielessä opiskelijoille näytettiin kuvia kaikesta mahdollisesta. Kun tekstissä tuli uusi sana tai verbi, siitä näytettiin kuva, sen lisäksi, että se elehdittiin. Opiskelijat eivät käyttäneet sanakirjoja tai puhelimia vaan sanoja selitettiin niin kauan, että kaikki ymmärsivät. 

Kyseisessä ryhmässä avuksi oli tosin englannin kieli, koska melkein kaikki ymmärsivät sitä. Omassa ryhmässäni englanti ei auta kuin muutamaa, suurin osa ei sitä ymmärrä. Kun etsimme jonkin abstraktin sanan vastinetta Googlen kääntäjällä, joudun hakemaan sen aina yhdeksällä tai kymmenellä kielellä, jotta se selviää varmasti kaikille. (Eikä käännös suinkaan ole aina oikea!) Konkreettiset sanat pyrin toki selittämään muilla keinoin. Ongelmana vain tahtoo välillä olla, että opiskelijat keskittyvät enemmän räpläämään oman puhelimensa sanakirjaa eivätkä näe niitä solmuja, joille opettaja luokan edessä vääntyy sanaa selittäessään. Onnenkielessä tämä vältettiin jo sillä, että koko ryhmä seisoi luokan keskellä eikä olisi edes pystynyt pläräämään sanakirjaa samalla. He keskittyivät paremmin etsimään yhdessä selityksiä sanoille. 

Kokeilin tätä tänään uuden tekstin kanssa. Huomasin, että keino on tehokas. Niin opiskelijat kuin opettajakin keskittyvät paremmin joka sanaan. Muuten monta uutta sanaa ohitetaan, kun opiskelijat eivät jaksa tai kehtaa jokaista kysyä eikä opettaja aina hoksaa, että kaikki eivät ymmärrä. Lisäksi samalla tulee erittäin paljon ääntämisharjoitusta. Kun opiskelijat toistavat opettajan perässä, intonaatio on luonnollinen ja rytmi ja kestotkin osuvat paremmin kohdalleen. Tätä aion siis ehdottomasti käyttää jatkossa vaikka kaikkien tekstien kanssa. Toisto, toisto, toisto! Tätähän olen toki jo kokeillutkin edellisen ryhmän kanssa, mutta valitettavan vähän. (Kjellinin metodista mm. tässä.)

Suggestopedian oppien mukaan opiskelijoilla oli Onnenkielessä roolinimet, joilla opettaja heitä kutsui. (He eivät välttämättä edes tiedä tai muista toistensa oikeita nimiä.) Nimet vilahtelivat dialogeissa, joita tunneilla luettiin. Kaikki tekstit kertoivat paikalla olevista henkilöistä. Niissä myös yhdisteltiin kivasti henkilöitä aiemmin opittuihin fraaseihin. Esimerkiksi kuukaudet oli opeteltu ensin tietyn lorun avulla. Kun kerrattiin ihmisten syntymäpäiviä, opettaja luki jokaiseen liittyen jonkin hauskan pikku tarinan, jossa mainittiin paitsi se, että henkilö oli syntynyt siinä kuussa, myös sille kuukaudelle tyypillisiä asioita. Ja kaikki toistettiin ja elehdittiin yhdessä. Järjestyslukuja opiskeltiin niin, että sormilla piirrettiin sanan lopussa oleva s ilmaan. Kun sanottiin kolmas, liike tehtiin kolmella sormella jne. Tämänkin keinon otan ilman muuta käyttöön.

Havaintojeni mukaan opiskelijat olivat mukana aktiivisesti, toiset toki innokkaammin kuin toiset, mutta kaikki osallistuivat. Heille on kerrottu metodista ja sen tehokkuudesta koulutuksen alussa ja varmasti he ovat koulutuksen aikana itse huomanneet, miten hauskaa ja hyödyllistä opiskelu kyseisellä metodilla on.

Vaikka suggestopedinen opetus on tarkkaan aikataulutettua, on jokaiselle aktiviteetille varattu riittävästi aikaa, niin ettei hypätä kesken kaiken seuraavaan tehtävään. Kun harjoitellaan, harjoitellaan kunnolla! Ja kun aktiviteetit ovat toimivia ja toiminnallisia, eivät opiskelijat todellakaan ehdi tylsistyä. Opetus loppui perjantai-iltapäivänä ihanasti rentouttavaan passiivikonserttiin, joten kaikille jäi varmasti hyvä ja rento olo. 

Edelliseen kirjoitukseeni liittyen tein yhden havainnon. Opiskelijoita tuli myöhässä ja kävi vessassa kesken tunnin. Heihin ei kiinnitetty mitään huomiota eivätkä he häirinneet opetusta millään tavalla. Tapoja on kuulema jouduttu opettamaan hitaalle ryhmälle tuollakin, mutta tuossa suhteessa ovat kaiketi samoilla linjoilla minun kanssani.

Kuten jo etukäteen arvelin, Onnenkieli vaikutti juuri niin kivalta työpaikalta, että haluaisin sinne töihin. Upeita ihmisiä, hienoa opetustyötä hyvässä ilmapiirissä! Haaveeksi se tietysti edelleen jää, niin kauan kun kotini sijaitsee parinsadan kilometrin päässä. ;) 

Paluu otsikkoon. Muuta yhteistähän noilla otsikon asioilla ei ole kuin se, että viimekeväisen uupumiseni syyksi todettiin lopulta kilpirauhasen vajaatoiminta. Jo moneen otteeseen kehumani työterveyslääkäri oli niin kokenut ja viisas, että kun valitin töihin palattuani edelleen väsymystä, hän määräsi kilpirauhaskokeet. Arvot olivat jonkin verran pielessä, joten kilpirauhanen ultrattiin ja kun mitään rakenteellista poikkeavuutta ei näkynyt, aloitettiin lääkitys pienellä annoksella, joka myöhemmin tuplattiin. Nyt kun diagnoosista on kulunut kolmisen kuukautta, arvoni ovat normalisoituneet ja olokin kohentunut. Kerron tämän tässä yhteydessä ihan vain siksi, että jos jollakulla on samantyyppistä oireilua, osaa epäillä tällaistakin vaivaa.




maanantai 11. elokuuta 2014

Hyvä ope, paha ope. Pari sanaa auktoriteetista ja ilmapiiristä.

Kun olin yläasteella, sanoin että yläasteen ope on viimeinen ammatti, johon haluaisin. Rakkaat ikätoverit olivat sen verran kauhistuttavia tapauksia, että opettajan ammatti ylipäätään oli hyvin pitkään poissuljettu. Mietteet muuttuivat vasta yhtä ammattia ja uraa myöhemmin, kun vähän alle kolmekymppisenä opiskelin yliopistossa. 

Opintojeni alussa kaavailin itselleni kääntäjän uraa, mutta saatuani (onneksi!) opettajilta todenmukaisia kuvauksia uran hankaluudesta ja palkan pienuudesta päädyin lopulta kuitenkin opettajankoulutukseen. Valintakokeessa mainitsin kyllä yläasteaikaisesta kammostani, mutta valitsivat minut kuitenkin.

Opettajanopinnoissa tajusin, että totta tosiaan, minähän voin yrittää päästä aikuisopetukseen. Siihen tähtäsin alusta asti. Harjoittelut suoritin yläkoulussa ja lukiossa, joista jälkimmäistä olisin voinut harkita työpaikakseni. Satunnaiset sijaisuudet yläkoulussa opintojen aikana vakuuttivat minut lopullisesti siitä, että yläkoulu ei ole minun paikkani.

Tiedän, että on olemassa ihmisiä, jotka haluavat yläkoulun opettajiksi. Ihan totta, haluavat! Mutta se on eri ihmislaji se. Koin, että minulla ei ollut minkäänlaista auktoriteettia niissä apinalaumoissa, joita yritin sivistää. Ja kas kun suhtautumiseni oli tämä, ei tietenkään ollut. Tajusin, että teini-ikäisten kanssa pärjää vain, jos osaa suhtautua heihin oikein. Minusta sellaista suhtautumista ei irronnut millään. Minun käsitykseni sen ikäisistä oli, että he ovat aivan hirvittäviä riiviöitä (karkeasti yleistäen), jotka yrittävät keinolla millä hyvänsä häväistä ja nöyryyttää opettajaansa. Sitä paitsi olin aivan liian miellyttämishaluinen, että olisin kyennyt pitämään heille rajoja. Siispä ei sinne.

Onneksi sainkin heti valmistuttuani töitä aikuiskoulutuksesta. Pari saksan kurssia vedin myös nuorisopuolella, muuten olen ollut koko urani samassa oppilaitoksessa suomenopena. Ja rakastanut työtä alusta asti! 

Nautin siitä, että saan keskittyä opettamiseen sen sijaan, että minun pitäisi vahtia haukkana, kuka yrittää vetää röökiä ikkunan vieressä, kenellä on pipo päässä ja kuka on tehnyt kotitehtävät. Haluan, että opiskelijat pystyvät keskittymään opiskeluun ja opettaja opettamiseen. Sanalla sanoen, en halunnut kasvattajaksi vaan opettajaksi.

Tämän vuoden aikana olen joutunut miettimään taas, mitä on aikuisten opettaminen. Kerroinkin jo aiemmin, että nyt opettamiseen keskittyminen on vähän niin ja näin, kun hitaalle ryhmälle joutuu pitämään kuriakin. Kaikenlaista häiriötä on ollut ja opettajien auktoriteettikin hieman koetuksella.

Toimipisteemme maahanmuuttajien kouluttajat ovat kaikki naisia, eikä miehiä muutenkaan arjessa näy kovin paljon. Erään ikävän välikohtauksen jälkeen sijaisenani ollut opettaja sanoi, että pitäisi pyytää joku miesopettaja sanomaan opiskelijoille, missä kaappi seisoo. 

Olin eri mieltä. Minun mielestäni Suomessa naisella on, täytyy olla, sama auktoriteetti kuin miehellä. Olkoonkin, että kyseiset opiskelijat ovat kotoisin kulttuurista, jossa naisilla ei juuri ole sananvaltaa eikä auktoriteettia. Heidän on aika tajuta, että Suomessa on

Olen ottanut käyttööni kovimmat keinot, mitä minulla on. Tein opiskelijalle hyvin selväksi, että nyt olen oikeasti vihainen ja nyt tämä oli viimeinen kerta, kun teit tällaisia hölmöyksiä. Että jos yksikin opiskelija vielä kerran tekee jotain tällaista, hän joutuu pois kurssilta. En huutanut, mutta tein asian hyvin selväksi. Varmuuden vuoksi kysyin vielä vitsillä, että pitääkö minun soittaa sinun äidillesi vai vaimollesi, että asia tulee selväksi. Ei tarvinnut. Mies lupasi, ettei teko enää toistu. Eikä ole toistunut.

Opettajankoulutuksessa ei mielestäni saa kovin kummoisia keinoja kurinpitämiseen ja auktoriteetin kehittämiseen. Jos sitä ei ole ns. luonnostaan, asiaa joutuu harjoittelemaan. Muutaman hyvän keinon opin kuitenkin. Jos tilanne on paha, pitää mennä oppilaan lähelle, hänen nenänsä eteen puhumaan. Opettajanpöydän takana istuvalla opettajalla ei ole samanlaista auktoriteettia kuin sillä, joka menee opiskelijan eteen ja näyttää tälle, että nyt puhun sinulle ja nyt sinä olet hiljaa. 

(Lapsen kasvattaminen lienee antanut minulle jonkin verran lisää eväitä tähän. Nyt tiedän, miten tärkeää on pitää säännöistä kiinni. Olen lempeä, mutta tiukka. Pidän rajat, mutta ennen kaikkea rakastan.)

Tähän liittyy taannoinen postaus toisessa blogissa, johon tuli runsaasti myös kommentteja:

"Vähän aikaa sitten juttelin bussissa erään toisen suomen kielen opettajan kanssa, joka myös opettaa aikuisia maahanmuuttajia ---. Puhuimme muistaakseni jotain säännöistä luokassa, ja sanoin, etteivät opiskelijoiden pipot ja kahvikupit haittaa minua, koska aikuisiahan me kuitenkin kaikki siellä ollaan. Tähän arvon kollega totesi lempeästi naurahtaen, että vaikka maahanmuuttajat on kyllä oikeastaan vähän niinku lapsia. 
Jaha. Mitäpä tuohon sanomaan."
Tämä asia on jollain lailla kiusannut minua jo pidemmän aikaa, joten uskaltaudun viimein kirjoittamaan siitä. Olen huomannut, että suhtaudun kurinpitoon hieman eri tavalla kuin osa kollegoistani. En tietenkään voi sanoa, mikä olisi oikea tapa. Jokaisella opettajalla olkoon oikeus omaan käsitykseensä asiasta ja jokaisella saa myös olla oma tapansa toimia. Kerron vain, mikä minun kokemukseni mukaan toimii hyvin.
Osa kollegoistani nimittäin suhtautuu maahanmuuttajiin (tai kenties opiskelijoihin yleensä) niin, että he ovat vähän niinku lapsia eli heitä pitää kasvattaa. Itse olen aina pitänyt opiskelijoitani aikuisina ja suhtautunut heihin sen mukaan. En halua kasvattaa heitä enkä pyri kasvattamaan heitä. He ovat aikuisia ja osaavat kyllä itse ajatella omilla aivoillaan. 
Toki erilaisista kulttuureista Suomeen muuttaneille voi ja pitääkin opettaa suomalaisia tapoja. Heille pitää nimenomaan kertoa siitä, millainen työkulttuuri Suomessa on. Että meillä on matala hierarkia ja että työntekijän pitää itse olla oma-aloitteinen eikä voi odottaa yksityiskohtaisia ohjeita esimieheltä jne. Olen itse käyttänyt näiden asioiden opettamiseen erinomaista  verkostakin löytyvää oppimateriaalia nimeltä Erilaisuus sallittu
Luulen, että tällä opettajan suhtautumisella on luokan arkeen melko suuri vaikutus. Omasta mielestäni (ja suggestopedian periaatteiden mukaan) oppimisen mahdollistava lähtökohta on hyvä ja turvallinen ilmapiiri. Siihen pyrin ja sen olen mielestäni jokaisen ryhmän kanssa saavuttanutkin. 

En siis nipota turhista. Yläasteella en edes huomaisi, jos jollakulla olisi lippis päässä, joten miten se voisi häiritä minua? Omassa aikuisryhmässäni saan onneksi pitää sellaiset säännöt kuin haluan eikä kukaan käske minua nipottamaan turhasta.
Otetaan esimerkiksi myöhästyminen tunnilta.
Jos opettaja pitää luokan oven lukossa sen takia, että myöhästyjät varmasti huomataan ja he joutuvat varmasti pyytämään anteeksi ja olemaan pahoillaan tuon kamalan tekonsa vuoksi, onko vaikutus ilmapiiriin hyvä vai huono? Jos kyseessä on kenties huonoja koulukokemuksia mukanaan kantava hidas oppija, onko hyvä, että hän aamulla juoksee sydän kurkussa luokan ovelle, paniikissa, häveten, anteeksipyydellen? Minusta se ei ole paras mahdollinen lähtökohta päivän uusien haasteiden vastaanottamiseen. Päinvastoin, pelko ja häpeä on suurin oppimisen este.
Minunkin tunneiltani aina joku myöhästyy. Ovi on auki (ei levällään, koska mielestäni avoimesta ovesta tunnelma karkaa, mutta ei lukossa) ja opiskelija livahtaa sisään mahdollisimman huomaamatta. Joskus vilkaisen häntä, joskus tervehdin, joskus jätän hänet täysin huomiotta. Joskus näytän harmistunutta naamaa. Yleensä pyrin siihen, että myöhästymisestä on mahdollisimman vähän häiriötä. Jos jokaisen myöhästymisen takia laitetaan show pystyyn, se häiritsee tuntia paljon enemmän kuin se, että joku hiipii vähin äänin paikalleen.
Kurssin alussa anteeksipyytämistä tietysti harjoitellaan ja painotetaan, että Suomessa pitää tulla ajoissa. Ennen työharjoittelua aiheesta pidetään muutama painokas luento ja varoitellaan, että kukaan ei ota töihin sellaista, joka tulee joka päivä myöhässä. Että Suomessa täsmällisyys on TÄRKEÄÄ. 
Jos ryhmässä on joku erityisen piintynyt myöhästelijä, häntä puhutan kahden kesken. Yleensä se riittää. Jos taas ryhmässä aletaan yleisesti lipsua aikatauluista, pidän koko ryhmälle puhuttelun siitä, millainen verkostoitumistilanne tämä koulutus on ja mitä siitä seuraa. Että kun joku työnantaja tai toisen koulun opettaja soittaa minulle (minähän tunnen heitä tosi paljon!) ja kysyy, että millainen tämä opiskelija oli, kerron hänelle, että "hän oli muuten ihan hyvä, mutta oli aina myöhässä" - eikä sellaista tyyppiä kukaan halua ottaa töihin. Voi käydä myös niin, että kun joku opiskelijoista menee töihin jonnekin ja sinne tarvitaan lisää työntekijöitä, niin hänelle tulee mieleen, että siellä suomen kurssillahan oli sopiva tyyppi. Mitä luulette, suositteleeko hän sitä, joka oli aina ajoissa ja teki tehtävät ajallaan vai sitä, joka lintsasi aina tilaisuuden tullen?
Uskon, että aikuisilla ihmisillä on sen verran järkeä päässä, että heihin tehoaa tällainen puhe. Nöyryytykset jätän suosiolla pois, niistä on vain haittaa jokaiselle yksilölle ja ne huonontavat luokan ilmapiiriä. Aikuinen ihminen tietää kyllä, milloin on tehnyt tyhmyyksiä. Hän osaa hävetä ja miettiä itse tekosiaan, ei minun tarvitse sitä hänelle enää opettaa eikä koko ryhmän edessä nolata. Olen sitä paitsi huomannut, että vaikutus on sama, oli tiukka tai lempeä. Aina joku on myöhässä. Olen itsekin joskus myöhässä, olenhan ihminen (ja aamu-uninen sellainen ;)).
Olen opettajana mukava, mutta vaativa. Tarpeen tullen myös tiukka. En halua olla natsi, en halua nöyryyttää ketään. Siitä ei ole kenellekään hyötyä. Minun ei tarvitse korostaa asemaani turhalla kukkoilulla, mutta jos tilanne vaatii, asetan rajat. Minulla on tukenani koulun järjestyssäännöt, joihin voin tarpeen tullen vedota. En tarvitse miestä sanomaan puolestani, mitä saa tehdä ja mitä ei, sillä mielestäni samalla vedän maton omien jalkojeni alta ja osoitan, että minun auktoriteettini ei riitä.
Kun me olimme yliopistossa, ei meitä kukaan vahtinut. Jos tulin luennolle myöhässä tai lähdin kesken luennon vessaan, ei kukaan siitä minulle saarnannut. Miksi minun pitäisi saarnata aikuisille ihmisille siitä, miten he käyttäytyvät? He tietävät, miten heidän pitää käyttäytyä, se kyllä kerrotaan koulutuksen alussa. Jos heidän käyttäytymisensä häiritsee minua, huomautan siitä. Mutta jos joku huomaamatta lähtee vessaan saatuaan tehtävän valmiiksi, ketä se häiritsee? Ei luokka toki silti mikään juna ole, jossa ihmisiä jatkuvasti tulee ja menee. Paitsi joskus suggestopedisessa opetuksessa ;).
Oppimisen kannalta on ensiarvoisen tärkeää , että luokassa on hyvä ilmapiiri. Sen jokainen opettaja rakentaa omilla tavoillaan. 

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Heikkoudesta

Etsimme toisiamme vahvuudessa, kun meidän pitäisi kohdata toisemme heikkoudessa.
- Aino Suhola -

Kun viettää viikkokausia kotona sairastamassa, alkaa väkisinkin miettiä kaikenlaista. Helposti mieleen nousee syyllisyyden, masennuksen ja arvottomuuden tunteita. 

Toivottomuuskin pilkahtaa siinä vaiheessa, kun luuli jo pääsevänsä takaisin töihin, muttei päässytkään. Alkaa tuntea itsensä hyödyttömäksi olennoksi niin kotona kuin töissä. Toiset joutuvat venymään ja tekemään ne työt, jotka kuuluisivat minulle. 

Itkin viime viikolla lääkärissä sitä, miten vaikea on tunnustaa, että ei jaksa. Miten vaikea on myöntää, ettei pysty. Kun voisi jotenkin kieltäytyä sairastamasta. 

Ja heti perään tulee häpeä. Häpeä siitä, että kehtaan valittaa näin pienestä sairaudesta, kun toisilla ihmisillä on oikeasti vakavia sairauksia. 

Ihmisyys ei ole parkkipaikka vaan matka. Ja oleellista siinä matkassa on suostuminen kipuun.
- Aino Suhola -

Olenhan toki aina tiennyt, että olen hyväosainen. Olen perusterve, minulla on ihana perhe, olen koulutettu ja saanut hyvän työpaikan, jopa niin ihanan työn, että rakastan sitä. Silti jokainen meistä hyväosaisista taitaa tarvita välillä muistutusta siitä, että tämä kaikki voidaan ottaa pois milloin tahansa. Kannattaa olla kiitollinen siitä, mitä on. Nyt. 

Olen hyväosainen myös siinä mielessä, että minulla on hyvä työterveyshuolto, johon voin mennä valittamaan vaivojani milloin tahansa ja minut otetaan todesta. Ei tarvitse jonottaa terveyskeskuksessa eikä tapella hoitoa saadakseen.

Löysin eilen sattumalta aihetta koskevan videoblogin. Se rohkaisi minua tuntemaan vapaasti kaikkia niitä tunteita, joita oma tilanteeni nostaa pintaan. Jokainen ihminen on oikeutettu tuntemaan koko tunneskaalan laidasta laitaan, sillä jokainen suhteuttaa tunteensa siihen tilanteeseen, jossa elää. Jos en saisi tuntea surua tai toivottomuutta silloin, kun jollakin toisella asiat ovat vielä huonommin, en saisi tuntea niitä koskaan. Maailmastahan löytyy niin paljon pahempiakin paikkoja, ihmisillä on aina vaikeampiakin tilanteita elämässään. 

Ei minun tarvitse vertailla itseäni ja tilannettani muihin, vaikka toki aina yritän pitää mielessäni myös ne hyvät asiat, joista saan olla kiitollinen. 

Vaikka välillä kaipaan ymmärrystä ja sympatiaa, en silti missään tapauksessa halua, että ihmiset alkavat sääliä minua. Sehän olisi merkki siitä, että olen heikko. Ja heikkohan en halua olla... Eikä kukaan halua olla säälittävä.

Synkimpinä hetkinä mieleeni hiipii jopa kysymys siitä, mitenkähän pian muutun ei-toivotuksi työntekijäksi, josta ajatellaan, että "ei se kuitenkaan pysty hoitamaan sille annettuja hommia". Tähän astihan olen aina ollut se työpaikan luottohenkilö, joka hoitaa sovitut hommat hyvin ja ajallaan. Nyt puheeseeni on tullut epävarmuutta: "Nähdään huomenna, jos olen terve...", "Jos ei tule mitään..." jne.

Ehkä pelkoni kertookin siitä, miten itse suhtaudun heikkouteen. Tämä sairastelu onkin näpäytys minulle, että pysähdyn ja ymmärrän paremmin heikkoutta. Että ymmärrän, että olen sairastunut vahvuuteen ja milloin tahansa voin tipahtaa tästä (kuvitellusta) vahvan osasta heikon osaan. Niin kuin jokainen meistä, sinäkin. Vaikka kuinka hyvin huolehdin terveydestäni, en voi estää kaikkia sairauksia tulemasta.


Meistä on tullut turkistarhaeläimiä, joille on tärkeää, että karva kiiltää. Me bodaamme ja syömme ituja ja uskomme, että kun ruumis toimii ja vatsa, sielu tulee mopolla perässä.
- Aino Suhola -

Heikkouden keskellä olen huomannut senkin, että vaikka olen viime vuodet laiminlyönyt ystäviäni, heitä on vielä. Joku vielä välittää siitä, miten voin. Siitäkin olen kiitollinen.

Tässäpä samalta vloggaajalta toinen videoblogi, joka kuvaa hienosti myös sitä, mitä itse nyt ajattelen. Vaikka pelkään, mitä muut ajattelevat, kun tunnustan heikkouteni, haluan kuitenkin jakaa sen. Että jokainen meistä uskaltaisi olla vähän enemmän oma itsensä, vähän enemmän ihminen.

P.S. Sama on käynyt mielessäni kuin tuolla vloggaajalla. Mitä jos joku tuleva työnantajani googlaa minut ja löytää tällaista tekstiä, jossa paljastan heikkouteni. Olisiko niin, että jos se haittaa, se ei olekaan minulle oikea työpaikka?


Tänään hän on tärkein sille, jota eniten pelkäsi. Tänään hän riittää sille, jonka ennen uskoi vaativan itseltään mahdottomia. Tänään hän voi katsoa silmiin tärkeintään, itseään.
- Aino Suhola -

Lainaukset Aino Suholan teoksesta Rakasta minut vahvaksi (Atena).





torstai 12. kesäkuuta 2014

Opettajan ääni

Olette ehkä huomanneet, että tämän alkukesän aikana on ollut liikkeellä kesäflunssaa, joka on vienyt äänen yhdeltä jos toiselta. Se pöpö löysi minutkin ja täällä sitä istutaan taas kotona, toista viikkoa. Viime viikolla ehdin yhden päivän torkkua työpaikalla, sitten tuli kurkku kipeäksi ja jouduin jäämään kotiin. Perjantaina lähti ääni kokonaan, joten tämän viikon olen lepuuttanut ääntä kotona. 

Olipahan kokemus sekin, yrittää kommunikoida ilman ääntä. Tein äänettömyyteni aikana monta hyödyllistä havaintoa. Ensinnäkin, lukutaidottoman 4-vuotiaan kanssa kommunikointi elekielellä on haastavaa. Tässä on tietysti se hyvä puoli, että toinen vanhempi saa hoitaa puhepuolen lapsen kanssa. Tulee ikään kuin vapautetuksi kasvatuksesta. 

Toiseksi, puhumaton henkilö sivuutetaan keskusteluissa hyvin äkkiä. Jotkut jaksavat odottaa, kun toinen kirjoittaa asiansa (kiitos automaattisesta tekstinsyötöstä!). Toiset alkavat puhua vain sille, joka vastaa. Keskusteluissa jää helposti ulkopuoliseksi ja äkkiä tulee tunne, kuin muut pitäisivät vähän tyhmänä, koska vastaus tulee niin hitaasti. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun käytin lastani lääkärissä ja hänen kummitätinsä lähti mukaan "ääneksi". Vaikka kuinka nyökyttelin lääkärille, että olen ymmärtänyt, hän suuntasi suurimman osan puheestaan kummitädille.

Tämäpä olikin tarpeellinen muistutus minulle siitä, miltä kielitaidottomasta maahanmuuttajasta tuntuu, kun ei voi osallistua keskusteluihin omista asioistaan. Kun käyttää tulkkia, on helpompaa suunnata katse ja puhe tulkille, vaikka itse asiassa hän on vain "kone", joka kääntää puheen. Katse ja puhe pitäisi aina suunnata sille henkilölle, jolle puhutaan. Vaikka hän ei pysty sitä edes ymmärtämään sillä hetkellä eikä vastaa välittömästi. Eikä hän ole tyhmä, vaikka hän ei puhu samaa kieltä minun kanssani. Omalla äidinkielellään hän voi olla vaikka kuinka älykäs ja henkevä keskustelija.

Opettajalle ääni on tietysti välttämätön työväline, siksipä sairauslomaa tulikin heti viikko lisää. Riskiä tilanteen pahentumisesta ja äänihuulten vaurioitumisesta ei kannata ottaa.

Olin tähänastisella urallani onnistunut välttämään äänenmenetyksen. Siitä on varmasti kiittäminen luentoa, jolla kävin urani alkupuolella Educa-messuilla. Sain hyviä käytännön vinkkejä siitä, miten ääntä kannattaa käyttää ja säästää. 

Tässäpä teillekin tärkeimmät mieleeni jääneet äänenhuollon vinkit opettajalle:
  • Juo vettä riittävän usein. Pidän itse aina vesipulloa tai -lasia mukanani, niin luokassa kuin muuallakin. Juon noin lasillisen vettä yhden oppitunnin aikana. Näin äänihuulet pysyvät kosteina.
  • Puhu aina suoraan eteenpäin. Pidä puhuessasi hyvä ryhti. Älä puhu kävellessäsi tai pää taivutettuna sivulle. Eli kun kävelet luokan läpi, älä puhu samalla. Puhu vasta, kun olet pysähtynyt ja kääntynyt kuulijoihin päin. (Näin saat kuulijat myös keskittymään paremmin sanomaasi.)
  • Lämmittele ja avaa ääntäsi aamulla ennen tunteja. Tähän pätevät samat ohjeet kuin laulajillekin. Kielen mongerrusta, rallattelua jne. (Tämä minulta useimmiten unohtuu.)
  • Älä yski tai ryi, juo mieluummin vettä.
  • Hengitä välillä syvään ja pidä taukoja puheessa. Näin saat taas kuulijatkin tarkkaavaisemmiksi.
  • Älä kuiskaa äläkä huuda.
  • Vältä taustamelua, joka "syö" äänesi. Sulje luokan ikkuna ja laita musiikki hiljaiselle silloin, kun puhut. 
  • Hiljennä opiskelijat, ennen kuin puhut itse, älä yritä huutaa heidän äänensä yli. Eräs toimiva keino on olla hiljaa niin kauan, kunnes opiskelijat alkavat ihmetellä, miksi se nyt on hiljaa. Usein merkitsevä katse riittää ja saa porukan nauramaan. Jos ei muuten, niin toiset opiskelijat huomauttavat hälisijöille. Eräs kollegani käyttää keskustelun keskeyttämiseen pientä lehmänkelloa, jonka taisi saada opiskelijoiltaan lahjaksi. Myös käsien taputtaminen toimii.
  • Ja tietenkin: älä mene sairaana töihin!
Äänekkäitä oppitunteja! :)

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Maailman paras työ?

Työn ilo on ollut viime aikoina hieman kadoksissa. Olen ollut siitä kummissani, olenhan aina rakastanut työtäni. Hauskempaa työtä en ole osannut kuvitellakaan (lukuunottamatta suklaan koemaistajaa tai sänkyjen koenukkujaa).

Opiskelijatkin ovat huomanneet iloni katoamisen. Muutaman kerran ovat eri opiskelijat sanoneet: "Opettaja, hymyile!". Tässä yhteydessä täytyy kertoa, että normaalisti hymyilen töissä melkein koko ajan, koska se on aina (ollut) kerta kaikkiaan niin kivaa!

Eilen koin taas yhden totuuden hetken, kun uuden ryhmän kanssa tuli eteen verbi herätä. Eräs puhelias opiskelija alkoi siitä muodostaa lausetta jotenkin tähän tapaan: "Aamulla opettaja herää ja ajattelee, että ei halua lähteä töihin." Siis APUA! Näytänkö todella niin kyllästyneeltä työhöni?

Kieltämättä uusi ryhmä ei ole vielä kovin monta kertaa päässyt todistamaan sitä iloa ja rakkautta, jota työssäni yleensä koen. Harmillista, mutta pikku hiljaa, päivä ja hetki kerrallaan ilo alkaa taas kuplia. Olen varma, että pian nautin heidänkin opettamisestaan yhtä paljon kuin kaikkien aikaisempienkin ryhmien. Jokainen päivä on edellistä iloisempi.

Alan löytää iloa myös siitä, kun keksin uusia keinoja, miten saan eri tavalla oppivat oppimaan. Eilen sattui niin ikävästi (luulin!), että heti aamulla luokan dokumenttikamerasta poksahti lamppu. Ei auttanut muu kuin selviytyä ilman. He olivat juuri saaneet kotitehtäväksi pitkän listan verbejä taivutettavaksi. Minun piti siis kirjoittaa ne kaikkine muotoineen valkotaululle. 

Kirjoitellessani verbejä taululle huomasin, että ryhmähän on hiljaa ja kuuntelee. HEUREKA! Heilumiseni siellä edessä sai heidät seuraamaan opetusta huomattavasti tarkemmin kuin yleensä, kun istun opettajanpöydän takana dokumenttikameran ääressä. Jos ei halua selkävaivoja, siinä on melkeinpä pakko istua. Olen monesti miettinytkin, että urani alkuaikoina, kun dokumenttikameroita ei vielä ollut, seisoin koko opetuspäivän. Nyt tulee istuttua paljon enemmän.

Kollegani kertoikin lukeneensa jostain tutkimuksesta, että ihmishahmo kiinnittää kuulijan huomion. Tämän totesin itse käytännössä. Aion siis jatkossa käyttää taulua enemmän ja erityisesti silloin, kun haluan opiskelijoiden keskittyvän kuuntelemaan. Olikin lopulta onnekas sattuma, se lampun poksahtaminen!

Koska en ole viime aikoina ehtinyt juurikaan jutella vanhojen opiskelijoiden kanssa henkilökohtaisesti, lähetin jokaiselle sähköpostia, jossa kysyin kuulumisia. Vastaukset olivat kivoja ja niistä sain itselleni paljon energiaa. 

Tässä piristävimpiä paloja palautteesta, jota samalla heiltä sain:

"Se kurssi on minulla   iso lahja. Tavatan uusia ystäviä ja ystävällinen oppetajia
Sain erittäin hyvää kielitaitoa. Siitä paljon kiitoksija sinulle. Minusta sinä olet  loistava opettaja."
"P.S. Sä oot tosi parras seomen kielen opettaja!!!"
"Luulen minun suomen kieli on paranemassa kiitos teille, minulla on vain tarvitse puhu  ihmisten kanssa plus olen aina ajatelle että sinä huutaa minua :PUHUU SUOMEA!! :D
kiitos kaikesta"
"Monta suomalaiset ovat yllättynyt että minä puhun suomea! Minä aina sanon että minulla oli tosi hyvää opettaja"
"Teille Olet Ihana Oppetaja!!!"
Tässäpä tämän työn yksi ihana puoli. Kiitos lämmittää aina, joskin toki kaikkein eniten se, kun tunneilla näkyy oivaltamisen ilo ja kaikilla on hauskaa. Ja tietysti, kun työn tulokset näkyvät, kuten viime viikolla pitämissäni moduulitesteissä. Olin tyytyväinen siihen, miten hyvin opiskelijoiden kielitaito on kehittynyt.
Rentouttavaa loppuviikkoa kaikille! :)