Maailman paras työ?

Työn ilo on ollut viime aikoina hieman kadoksissa. Olen ollut siitä kummissani, olenhan aina rakastanut työtäni. Hauskempaa työtä en ole osannut kuvitellakaan (lukuunottamatta suklaan koemaistajaa tai sänkyjen koenukkujaa).

Opiskelijatkin ovat huomanneet iloni katoamisen. Muutaman kerran ovat eri opiskelijat sanoneet: "Opettaja, hymyile!". Tässä yhteydessä täytyy kertoa, että normaalisti hymyilen töissä melkein koko ajan, koska se on aina (ollut) kerta kaikkiaan niin kivaa!

Eilen koin taas yhden totuuden hetken, kun uuden ryhmän kanssa tuli eteen verbi herätä. Eräs puhelias opiskelija alkoi siitä muodostaa lausetta jotenkin tähän tapaan: "Aamulla opettaja herää ja ajattelee, että ei halua lähteä töihin." Siis APUA! Näytänkö todella niin kyllästyneeltä työhöni?

Kieltämättä uusi ryhmä ei ole vielä kovin monta kertaa päässyt todistamaan sitä iloa ja rakkautta, jota työssäni yleensä koen. Harmillista, mutta pikku hiljaa, päivä ja hetki kerrallaan ilo alkaa taas kuplia. Olen varma, että pian nautin heidänkin opettamisestaan yhtä paljon kuin kaikkien aikaisempienkin ryhmien. Jokainen päivä on edellistä iloisempi.

Alan löytää iloa myös siitä, kun keksin uusia keinoja, miten saan eri tavalla oppivat oppimaan. Eilen sattui niin ikävästi (luulin!), että heti aamulla luokan dokumenttikamerasta poksahti lamppu. Ei auttanut muu kuin selviytyä ilman. He olivat juuri saaneet kotitehtäväksi pitkän listan verbejä taivutettavaksi. Minun piti siis kirjoittaa ne kaikkine muotoineen valkotaululle. 

Kirjoitellessani verbejä taululle huomasin, että ryhmähän on hiljaa ja kuuntelee. HEUREKA! Heilumiseni siellä edessä sai heidät seuraamaan opetusta huomattavasti tarkemmin kuin yleensä, kun istun opettajanpöydän takana dokumenttikameran ääressä. Jos ei halua selkävaivoja, siinä on melkeinpä pakko istua. Olen monesti miettinytkin, että urani alkuaikoina, kun dokumenttikameroita ei vielä ollut, seisoin koko opetuspäivän. Nyt tulee istuttua paljon enemmän.

Kollegani kertoikin lukeneensa jostain tutkimuksesta, että ihmishahmo kiinnittää kuulijan huomion. Tämän totesin itse käytännössä. Aion siis jatkossa käyttää taulua enemmän ja erityisesti silloin, kun haluan opiskelijoiden keskittyvän kuuntelemaan. Olikin lopulta onnekas sattuma, se lampun poksahtaminen!

Koska en ole viime aikoina ehtinyt juurikaan jutella vanhojen opiskelijoiden kanssa henkilökohtaisesti, lähetin jokaiselle sähköpostia, jossa kysyin kuulumisia. Vastaukset olivat kivoja ja niistä sain itselleni paljon energiaa. 

Tässä piristävimpiä paloja palautteesta, jota samalla heiltä sain:

"Se kurssi on minulla   iso lahja. Tavatan uusia ystäviä ja ystävällinen oppetajia

Sain erittäin hyvää kielitaitoa. Siitä paljon kiitoksija sinulle. Minusta sinä olet  loistava opettaja."

"P.S. Sä oot tosi parras seomen kielen opettaja!!!"

"Luulen minun suomen kieli on paranemassa kiitos teille, minulla on vain tarvitse puhu  ihmisten kanssa plus olen aina ajatelle että sinä huutaa minua :PUHUU SUOMEA!! :D

kiitos kaikesta"

"Monta suomalaiset ovat yllättynyt että minä puhun suomea! Minä aina sanon että minulla oli tosi hyvää opettaja"

"Teille Olet Ihana Oppetaja!!!"

Tässäpä tämän työn yksi ihana puoli. Kiitos lämmittää aina, joskin toki kaikkein eniten se, kun tunneilla näkyy oivaltamisen ilo ja kaikilla on hauskaa. Ja tietysti, kun työn tulokset näkyvät, kuten viime viikolla pitämissäni moduulitesteissä. Olin tyytyväinen siihen, miten hyvin opiskelijoiden kielitaito on kehittynyt.

Rentouttavaa loppuviikkoa kaikille! :)

Hidas uusi alku

Jee, viimeinkin se alkaa sujua! Olen opettanut nyt reilut kolme viikkoa kahta ryhmää vuoron perään. Vanhan ryhmän opettaminen on kuin lepoa uuden rinnalla. Päivät hitaasti etenevässä alkeisryhmässä ovat niin intensiivisiä, että hädin tuskin ehdin opetuksen lomassa kirjata läsnäolot koneelle. 

Mutta tänään uudessa ryhmässä opettaminen tuntui vihdoin koko päivän kivalta. Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu!

Kun opettaa samaa ryhmää päivästä toiseen, ei opiskelijoiden kehitystä huomaa. Vähän sama juttu kuin lapsen kasvaessa; yhtäkkiä vain huomaa, että hihat ja lahkeet ovat jääneet lyhyiksi. Nyt kun vanha ryhmä on loppuvaiheessa, he todella ovat "vanha ryhmä", jota uudet opiskelijat ihaillen katsovat, kun he puhuvat niin hyvin suomea. Tänään kuulin vanhojen opiskelijoiden puhua pulputtavan ruokatunnilla iloisesti eri maiden kansalaisuuksien saamisesta - suomeksi! Toistuva muistutteluni suomen käyttämisen hyödyllisyydestä lienee kantanut viimeinkin hedelmää.

Sopeutumiseni uuteen ryhmään on ollut takkuista. Syitä on monia. Ensinnäkin he olivat tottuneet toiseen opettajaan ja hänen tyyliinsä ja ymmärrettävästi suhtautuivat minuun ensi alkuun hieman varautuneesti. Opiskelijoilla kun on tapana kiintyä ensimmäiseen opettajaansa ja pitää häntä parhaana, omana opettajana. 

Ennen ensimmäistä päivääni uudessa ryhmässä näinkin ihan kamalan painajaisunen, jossa kaikki oli kaaosta ja opiskelijat suorastaan vihasivat minua. Onneksi se ei sentään toteutunut, vaan alusta asti opiskelijat ovat olleet ihania ja ystävällisiä. Pieniä välikohtauksia on tullut johtuen siitä, ettemme vielä ole tunteneet toisiamme, mutta niistä on päästy yli.

Toiseksi olen opettanut ryhmää edelleen vain pari päivää viikossa. Olen ollut aika pihalla siitä, mitä he osaavat, mitä he ovat ehtineet jo opiskella ja millaiset oppimistaidot kullakin on. Koska vuorottelemme toisen opettajan kanssa ja päiväni ovat edelleen hyvin kiireisiä, joudun jatkuvasti menemään luokkaan huonosti valmistautuneena ja osittain epätietoisena siitä, mitä edellisinä päivinä on tehty.

Kolmanneksi, hitaan ryhmän sisälläkin on melkoisen suuria eroja. Toiset osaavat ennestään ja oppivat nopeammin, kun taas osa tuijottaa tyhjyyteen, vaikka vääntäisit itsesi solmuun heidän edessään. Ihmisillä saattaa myös olla hyvin erilaiset taustat ja elämäntilanteet, huonoja kokemuksia koulusta, traumoja sodasta tai jotain muuta, mikä rajoittaa heidän kykyään vastaanottaa uutta.

Osalla opiskelijoista on myös ongelmia keskittymiskyvyn kanssa. Ja kun ryhmässä on nyt 20 opiskelijaa aiemman 16 sijaan, tuntuu opetustilanne paljon levottomammalta kuin ennen, varsinkin kun edellinen ryhmäni on superrauhallinen. Välillä tuntuu, että ympärilläni pyörii hullunmylly, vähän niin kuin yläkoulussa. 

Halusin aikuiskouluttajaksi juuri siitä syystä, että voin keskittyä opettamiseen kasvattamisen sijaan. Ja mitä nyt teen? Pidän kuria ja yritän opettaa ihmisiä tavoille: kuuntelemaan, kun toinen puhuu, tulemaan ajoissa tunnille jne. Tämä ei todellakaan ole sitä, mistä nautin.

Tänään koin kuitenkin ensimmäisen todellisen onnistumisen elämyksen. Huomasin viime viikolla, että koska kaikkien opiskelijoiden äidinkielet ovat hyvin kaukana suomen kielestä, heidän on hyvin vaikea omaksua suomen kielen äänteitä. He tarvitsevat siinä paljon enemmän harjoitusta kuin perusraiteen opiskelijat. Niinpä päätin aloittaa systemaattisen harjoittelun Mitä kuuluu? -kirjan harjoitusten avulla. Olemme hankkineet oppilaitokseemme kyseisiä kirjoja ison pinon, jotta jokaisella opiskelijalla on käytössä oma kirja. 

Perusryhmien kanssa olemme tehneet kirjan harjoituksia kielistudiossa yksilöllisesti tarpeen mukaan eli jokainen on harjoitellut niitä äänteitä, jotka omassa äidinkielessä eroavat suomesta. Hitaan ryhmän kanssa kielistudion käyttö on lähinnä sähläämistä, joten en nyt heti edes yritä sitä. Muutenkin on parempi tehdä kuuntelu- ja ääntämisharjoitukset yhdessä, jolloin opettaja voi pitää nauhassa taukoja ja selittää enemmän, mitä tehdään. 

Entä se onnistumisen elämys? Se tuli siitä, kun tajusin, että hitaan ryhmän kanssa suomen kielen rytmiä ja kestoa kannattaa harjoitella taputtamalla. Ihan perusjuttu esim. luku- ja kirjoitustaidottomien opetuksessa, mutta aiempien ryhmien kanssa en ole tainnut sitä tehdä. Kun taputimme yhdessä seisaallaan ta-ta, ta-taa, tat-ta jne., heräsivät nekin eloon, jotka yleensä eivät reagoi mihinkään. Näin heidän silmissään oivaltamisen ilon. Ja juuri se on parasta, mitä opettaja voi nähdä. Näitä hetkiä varten teen tätä työtä!

Kun vielä jatkoimme päivää vaatteiden opiskelulla monin toiminnallisin tavoin (joista tarkempi kuvaus tässä postauksessa), päivä todella sujui hauskasti ja kevyesti, niin kuin sen kuuluukin sujua. Alan vihdoinkin tuntea opiskelijoita vähän paremmin ja he ovat pikku hiljaa tottuneet minun tapoihini ja tyyliini. 

Valitsimme tämän koulutuksen oppikirjaksi uuden Lukumatka jatkuu -kirjan, joka on tehty nimenomaan hitaan raiteen opiskelijoita ajatellen. Suomen mestarin kielioppitykitys ei tälle ryhmälle sovi. Onneksi hitaille ryhmille on tehty monia vapaasti kopioitavia materiaaleja, joilla voimme täydentää kirjaa. Käytämme esimerkiksi seuraavia materiaaleja: Oikeesti aikuisten, Naapuri hississä, Opettajan puhepaketti, Käts, Aamu. Ja tietysti monia niitäkin, joita ei ole erikseen hitaille suunniteltu.

Vaikka alku hitaasti etenevän ryhmän kanssa on tuntunut todella takkuiselta, uskon tämänkin kokemuksen lopulta kääntyvän voitoksi. Ainakin minun on taas kerran pakko kyseenalaistaa aiemmat toimintatapani ja miettiä yhä lisää keinoja, miten saan opiskelijat saavuttamaan toiminnallisen kielitaidon. Kieliopista en osaa kokonaan luopua, mutta sen opettamiseen pitää löytää uusi näkökulma ja yhä uusia keinoja, sillä vaikka perusryhmässä suuri osa tykkää opiskella kielioppia sääntöjen perusteella, hitaassa ryhmässä harvempi saa sellaisesta mitään. Tärkeintä olisi saada sellainen kielitaito, jolla pärjää edes suullisesti. Eli ymmärtää ja tulee ymmärretyksi. 

Olemmekin päättäneet keskittyä tämän ryhmän kanssa alusta lähtien puhekielen opettamiseen. Esimerkiksi numerot he opiskelivat suoraan puhekielellä. Suomen kielen pitkiä ja hankalia kirjakielisiä numeroita heille on ihan turha opettaa. He pärjäävät Suomessa, jos ymmärtävät mitä ihmiset ympärillä puhuvat ja osaavat itse ilmaista itseään ymmärrettävällä suomella. Siihen tavoitteeseen päästään ainoastaan oppimalla puhekieltä.

Suomalaista työelämää

Pari viikkoa töitä takana. Voisin sanoa, että samaan tapaan jatkuu. Selviän töistäni kyllä, mutta vielä en ole keksinyt mitään ihmekonstia, jolla osaisin työarkeni paremmin järjestää. Aina tulee yllätyksiä, jotka vievät iltapäivän kaksi tuntia, jotka minulle opetuksen jälkeen jää. Olen yrittänyt tauottaa työtäni ja käydä heti opetuksen päätteeksi kahvilla. Vaihtelevalla menestyksellä. Jos avaan koneen ja luen sähköpostit, ne imaisevat minut mukaansa erilaisilla hoidettavilla asioilla. Kohta huomaan, että eihän tässä ole kuin puoli tuntia tehokasta peliaikaa jäljellä - turha sitä on enää kahvinkeittoon ja -juontiin käyttää. Suunnitteluun ei ole edelleenkään jäänyt aikaa. 

Yritän toki järjestää väljyyttä kalenteriini ottamalla huomioon realiteetit ainakin niissä tilanteissa, joissa ennen olen vetänyt itseni liian tiukille. Esimerkiksi varaamalla kokeiden korjaamiseen ja arviointiin aikaa kalenteristani. Etukäteen tiedossa olevat tiukat paikat pitäisi ainakin pystyä välttämään. Yllätyksiäkin tulee aina riittämiin.

Mitä ihmettä nämä yllätykset sitten ovat? Mitä milloinkin. Aina kuvittelen, että tämä nyt on vain ohimenevä vaihe, kohta tämä on ohi, sitten helpottaa. Mutta ennen kuin huomaankaan, ilmaantuu jokin uusi yllätys.

Tällä kertaa minua on työllistänyt mm. se, että työparini on ollut lomalla ja sairauslomalla. Kun ryhmällä alkaa kuukauden päästä työharjoittelu, pakkohan minun on ottaa hoitaakseni sitä koskevat asiat. Piti mm. tarkistaa ja lähettää eteenpäin viiden opiskelijan CV:t. Ei ihan pikku homma, kun jokainen oli tehty eri tyylillä, seassa oli milloin englantia, milloin viroa, kieliasua oli korjattava ja ihan aluksi tietysti selvitettävä, mitä he tarkoittavat milläkin. En yksinkertaisesti voi lähettää eteenpäin CV:tä, jota en itsekään ymmärrä. Mitä työnantaja siitä kostuisi? 

Suomalaisten työnantajien luotettavuus joutui tällä viikolla koetukselle. Oli sovittu harjoittelupaikkaa hakevien opiskelijoiden tapaaminen erääseen firmaan. Yritys sijaitsee korvessa, jonne kulkee kai yksi bussi tunnissa. No, tuosta bussista opiskelijat olivat myöhästyneet ja kävelleet neljä kilometriä yritykseen, vesisateessa tietenkin. Kun he pääsivät perille, heitä ei odottanutkaan henkilö, joka oli luvannut olla heitä vastassa. Sen sijaan heitä kehotettiin lähettämään yritykselle CV:nsä. Parin minuutin vierailun jälkeen miehet siis marssivat samat neljä kilometriä vesisateessa takaisin. Kaiken lisäksi heille kerrottiin, että yritys voi ottaa mahdollisesti yhden tai korkeintaan kaksi harjoittelijaa. Viidestä miehestä neljälle reissu oli siis joka tapauksessa turha. :(

Tänään menimme koko ryhmän kanssa sovitulle vierailulle toiseen yritykseen. Opiskelijat vitsailivat mennessä, että käydään ovella ja tullaan takaisin. Totta vieköön - kun kysyin henkilöä, jonka kanssa tapaaminen oli sovittu, ilmoitettiin, että hän on talon ulkopuolella. Tilalle kyllä yritettiin saada joku muu, mutta lopulta sovittiin, että yritetään toisen kerran uudestaan. Näiden kokemusten jälkeen saattaa olla hankalaa vakuuttaa opiskelijat siitä, että suomalaiset ovat luotettavia ja täsmällisiä ihmisiä, jotka pitävät sovituista asioista kiinni. 

Ryhmäni itseohjautuvuus on taas noussut arvoon arvaamattomaan. Sairauslomien takia parina päivänä on käynyt niin, ettei ryhmälle ole otettu sijaista. Luokassa on käynyt ammattiopettajia kertomassa alkavista koulutuksista ja lisäksi suomen kielen opettaja on antanut heille itsenäisiä tehtäviä. Heillä on onneksi tietokoneluokka käytössä, joten nettiharjoitusten ja tiedonhakutehtävien tekeminen on onnistunut helposti. 

Ensimmäisessä tiedonhakutehtävässä opettaja antoi heille tunnettujen suomalaisten nimiä. Joukossa oli eri alojen edustajia Minna Canthista Matti Nykäseen, Kirsti Paakkasesta Urho Kekkoseen. Opiskelijat hakivat tietoa internetistä ja tekivät Power Point -esitykset henkilöistä. Esitykset olivat hyviä ja varmasti mielenkiintoisempia kuin opettajan luennointi samoista tyypeistä olisi ollut. 

Toisena päivänä annoin opiskelijoille ohjeet hankkia tietoa erilaisista kesätapahtumista, retkikohteista tai harrastuksista. Tavoitteena on tiedonhaun harjoittelun lisäksi tutustua lähiympäristöön ja laajemminkin Suomeen, niin että jokaisella olisi tietoa siitä, mitä esimerkiksi kesälomalla voisi puuhata. Mitä mikäkin maksaa, miten kohteeseen pääsee, mitä näkemistä siellä on jne. Listasin niin Helsingin kuin lähiympäristönkin kohteita kuten Linnanmäki, Suomenlinna ja Luonnontieteellinen museo sekä tapahtumia kuten Puistoblues, Ruisrock ja Pori Jazz. Lisäksi annoin vaihtoehdoksi hankkia tietoa lasten kesäharrastuksista tai leireistä, siirtolapuutarhoista jne. Jokainen sai valita itseään kiinnostavan kohteen tai kertoa omasta mielenkiinnonkohteestaan listan ulkopuolelta. 

Yhdeksi etäpäiväksi opiskelijat saivat työelämäopettajalta tehtävän, jossa piti hankkia tietoa jostain ammatista ja siihen vaadittavasta koulutuksesta. Seuraavalla viikolla he taas esittelevät näitä toisilleen.

Koko koulutuksen aikana opiskelijani ovat siis laatineet ja pitäneet jo ainakin puolen tusinaa esitystä. Kieliasua en tarkista etukäteen enkä puutu siihen muuten kuin häiritsevän väärien tulkintojen kohdalla. Ensimmäisistä esityksistä opiskelijat saavat kirjallista palautetta toisiltaan ja opettajalta. Silloin painotan sitä, että ei saa käyttää pelkästään Googlen kääntäjää ja pitää itse ymmärtää, mitä kertoo. Tärkeintä ei siis mielestäni ole täydellinen kieliasu vaan esiintymiskokemus suomen kielellä. Että uskaltaa esiintyä ja uskaltaa tehdä sen suomeksi. Jokaisen esityksen ei tarvitse olla yhtä pitkä ja perusteellinen, kunhan on edes yrittänyt ja tehnyt esityksensä itse. 

Usein yllätyn siitä, miten loistavia esitykset ovat. Opin niistä aina itsekin uutta ja saan pienen lepohetken opetuksesta. Opiskelijoillekin on varmasti kivaa vaihtelua kuunnella välillä toisiaan ja kuulla toisten mielenkiinnon kohteista. Itse netistä esiin kaivettu tieto jää varmasti paremmin päähän kuin opettajan esitys samasta aiheesta. Esitysten tekeminen on tietenkin vaivalloisempaa kuin valmiin lukeminen tai kuuntelu, mutta uskon, että pitemmän päälle tämä työtapa palkitsee. 

Koska en ole ehtinyt pitkään aikaan keskustella opiskelijoiden kanssa rauhassa kahden kesken, lähetin tänään jokaiselle sähköpostia, jossa kyselin kuulumisia. Kotitehtävänä on siis vastata tähän meiliin, kertoa kuulumisistaan, toivomuksistaan ja tulevaisuudensuunnitelmistaan.

Suomen kielen päiviä ei ole enää kovin paljon jäljellä. Itsellä on joka kerta tässä vaiheessa sama tunne, että olisi pitänyt ehtiä niin paljon enemmän. Varsinkin nyt, kun osa asioista jäi sairauslomani takia käsittelemättä. Mutta kuten kollegat ovat lohduttaneet, opiskelijat ovat kuitenkin lopulta itse vastuussa oppimisestaan. Heillä on runsaasti muitakin mahdollisuuksia oppia kuin opettajan johdolla. Toivottavasti he ovat saaneet tästä koulutuksesta intoa ja eväitä elämänmittaiseen kielenopiskeluun.