Puhu minulle suomea!

Olen viime aikoina parissakin eri kontekstissa työn ulkopuolella pohtinut kielen oppimista ja opettamista. Oppimista mietin omasta näkökulmastani, kun olin lomalla Italiassa ja yritin käyttää pientä italian kielen taitoani. Olen toki opiskellut italiaa yliopiston kielikeskuksessa lukion lyhyen oppimäärän verran, eli perussanasto ja -kielioppi on käyty läpi ja aikoinani ne ihan hyvin hallitsinkin. Harmi vain, etten ole päässyt käyttämään kieltä, koska lomamatkamme ovat sen jälkeen suuntautuneet toisiin maihin.

Kun nyt kuitenkin olimme vihdoin Italiassa, päätin yrittää. Otin mukaan pienen kirjasen, josta kertailin turistin tarvitsemia fraaseja. Hauska yksityiskohta sinänsä, että kirja oli saksa-italia-yhdistelmällä, olin ostanut sen aikoinaan Saksasta jo vuosia ennen kuin aloin opiskella italiaa. No, alkeiden opiskelussa minulle on saksanopettajana se ja sama, onko lähtökieli suomi vai saksa.

Kun sitten asioin kaupassa tai rinneravintolassa, rohkaisin mieleni ja yritin käyttää niitä tilanteisiin sopivia sanoja ja fraaseja, jotka kulloinkin mieleeni tulivat. Kuten kahvin ja jäätelön tilaaminen, hinnan kyseleminen, lasin pyytäminen tai muu yksinkertainen asia. Pettymyksekseni tiskin toiselta puolelta vastattiin usein englanniksi. Olisi ollut helppoa tyytyä ajattelemaan, että okei, en mä osaa vielä tarpeeksi hyvin, paljon helpommalla pääsen, kun käyn nämäkin pikku keskustelut englanniksi. Mutta sitkeästi puhuin silti italiaa aina, kun se vain suinkin luonnistui. Sillä eihän sitä kieltä koskaan opi paremmin, jos ei suostu lähtemään alkeista liikkeelle! 

Varmemmin italiaa pääsisi harjoittelemaan jossakin pikkukylässä, jossa kukaan ei puhu englantia. Turvallista se on tuollaisessa turistikohteessa, jossa voi tiukan paikan tullen vaihtaa englanniksi. On helppoa lykätä väliin jokin englannin sana, kun tietää, että toinen ymmärtää senkin.

Väkisin tuli kuitenkin mieleen se, miten meidän opiskelijamme pärjäävät. Missä he voivat harjoitella suomen kieltä, siis luokan ulkopuolella? Suomalaisetkin tuntuvat olevan hanakoita vaihtamaan kielen englanniksi, kun huomaavat, että toisen suomi vielä vähän tökkii. On niin hauskaa treenata omaa englannintaitoa ja tuntuu varmaan jopa avuliaalta eleeltä, että kyllä me voidaan hei englantiakin puhua, niin ei ole niin hankalaa tämä kommunikointi. Mutta jos kukaan ei keskustele suomeksi, ei sitä suomea voi ikinä oppia kunnolla!

Tältä sivustolta löytyy hyviä kertomuksia siitä, miten mitä tahansa kieltä parhaiten opitaan.

Vajaat kymmenen vuotta sitten pääkaupunkiseudulle perustettiin yhdistys nimeltä Puhu minulle suomea. Sen tarkoitus oli lisätä kantasuomalaisten tietoisuutta siitä, että maahanmuuttajien kielitaidon kehittymisen kannalta on tärkeää, että puhumme heidän kanssaan suomea joka tilanteessa. Yhdistys on sittemmin kuopattu, mutta meidän opettajien sanoma on edelleen sama: puhu maahanmuuttajalle suomea!

Opettamiseen liittyviä ajatuksia taas herätti Sami Hedbergin stand up -keikka, jolla kävin reilu viikko sitten. Keikan jälkeen keskustelimme siitä, miten ammattitaitoinen esiintyjä Hedberg on kymmenen vuoden keikkailun jälkeen. Mitä enemmän analysoin sitä, miten hänen ammattitaitonsa näkyy, sitä enemmän havaitsin yhtäläisyyksiä opettajan työhön.

Ensinnäkin itsevarmuus, jonka kokemus tuo. Kokenut koomikko saa näyttämään hauskalta vaikka sen, miten juo vettä. Hän on läsnä, tekee kaiken tietoisesti ja saa jokaisen tilanteen näyttämään siltä, kuin se kuuluisi esitykseen, vaikka se olisi oikeasti tullut mieleen siinä hetkessä tai tapahtunut vahingossa. 

Samalla tavalla etenee oppituntikin usein. On olemassa suunnitelma, mutta siitä poiketaan, välillä tarkoituksella, välillä vahingossa. Kokenut opettaja saa kuitenkin kaiken vaikuttamaan siltä, että näin sen piti mennäkin. Sillä aikaa, kun hän juo vettä ja pohtii kuumeisesti, mitä seuraavaksi tehtäisiin, opiskelijat odottavat rauhassa ohjeita ja kuvittelevat käsikirjoituksen olevan koko ajan selvillä. Paniikkiratkaisut saattavat toisinaan olla jopa parempia kuin tarkasti etukäteen suunnitellut käänteet. (Toki aina ei.)

Toisekseen työnkuville yhteistä on oman persoonan laittaminen likoon, jopa itseironia. Kun koomikko paljastaa itsestään jotain, korostaa omaa inhimillisyyttään ja nauraa heikkouksilleen (kuten Hedberg vartalolleen), hän saa yleisön sympatian puolelleen. Välillä esitys voi mennä vähän överiksi ja senkin voi myöntää. Ylimielistä koomikkoa ei kukaan jaksa kauan kuunnella. 

Kun opettaja avaa hiukan oman persoonansa ja elämänsä verhoa, uskaltavat opiskelijatkin kertoa itsestään. Mitäpä kielten tunneilla muuten voisi puhua, jos ei voisi kertoa omasta perheestään, kodistaan, arkipäivästään ja mielipiteistään. Toki roolien käyttö antaa toisenlaisenkin mahdollisuuden tilanteissa, joissa todellisen minän paljastaminen olisi liian kiusallista. 

Myös virheiden tekeminen tulee sallitummaksi, kun opettaja myöntää omat virheensä ja erehdyksensä, pyytää tarvittaessa anteeksikin. Maahanmuuttajaopiskelijoita saattaa joskus hämmentää opettajan asettuminen samalle tasolle tai kritiikin kohteeksi. Se on kuitenkin osa suomalaiseen yhteiskuntaan ja työelämän matalaan hierarkiaan kasvattamista.

Kolmas yhteinen taito on yleisön ottaminen. Koomikko heittää välillä kysymyksiä yleisölle, poimii vastauksista esitykseensä sopivasti uusia aineksia. Näin hän saa kohdistettua esityksen läsnä olevalle yleisölle, luo ikään kuin illuusion, että illan jutut olisi tehty vain tälle yleisölle. Joihinkin välihuutoihinkin hän voi tarttua, mutta hänen täytyy osata salamannopeasti päättää, lähteekö kuljettamaan tarinaa siitä eteenpäin vai jättääkö kommentin täysin huomiotta. 

Samalla tavalla opettajan täytyy aina tasapainoilla sen välillä, vastaako oppilailta tuleviin kysymyksiin tässä ja nyt, lähteekö viemään oppituntia aavistuksen tai peräti kokonaan toiseen suuntaan kuin alun perin meinasi. Onko nyt oikea hetki paneutua juuri tähän asiaan? Onko tarkoituksenmukaista selittää asia heti, edistääkö se oppimista vai haittaako se sitä? Vai sanoako vain, että tästä asiasta puhumme vähän myöhemmin, kun on sen aika? Toisaalta, jos opiskelijalla on jokin akuutti kysymys, joka ei liity lainkaan oppitunnin aiheeseen, pitääkö keskittyä siihen vai sanoako, että puhutaan tästä tunnin jälkeen. Mitkä asiat käsitellään koko luokan kanssa, mitkä kahden kesken?

Vuosien varrella näitä tilanteita tulee eteen ja niissä oppii toimimaan intuitiivisesti. Joskus menee harhaan ja huomaa jälkikäteen, että ei olisi pitänyt lähteä nyt tähän ollenkaan. Tai että olisi ollut parempi antaa käsikirjoituksen olla ja keskittyä päivänpolttaviin kysymyksiin.

Koomikon ja opettajan työn vaatimusten samankaltaisuudesta huolimatta olen sitä mieltä, että oppitunnit eivät ole mitään opettajan performansseja, joiden jälkeen voisi analysoida, miten hyvin esitys meni. Opetus (niin kuin toki jossain määrin myös stand up) on aina kommunikaatiota, johon vaikuttavat kaikki siihen kullakin hetkellä osallistuvat henkilöt. Keskiössä on oppiminen. Mitä ammattitaitoisempi opettaja, sitä enemmän hän osaa keskittyä siihen, mikä on oppimisen ja opiskelijan kannalta tärkeintä. Mikä tukee oppimista? Mikä tukee sopeutumista tähän yhteiskuntaan? Mikä vie opiskelijaa elämässään eteenpäin?

Kaiken lisäksi plussaa on, jos opettaja hallitsee tilannekomiikan ja saa opiskelijat silloin tällöin hörähtämään. Usein ryhmälle muodostuu yhteinen huumori, jota hyvässä ilmapiirissä viljellään. Mitä enemmän tunteita oppimiseen liittyy, sitä tehokkaampaa on oppiminen. Nauru on paras oppimisalusta.

P.S. Olen saanut ihanan innokkaan ja taitavan uuden ryhmän, joten jatkossa saatan taas vähän useammin kertoa tekemisistämme. Tiedossa ainakin kokeiluja uusilla iPadeillä. :)

Onnenkieli ja kilppari

Vihdoinkin se onnistui! Nimittäin kauan odottamani vierailu tamperelaiseen Onnenkieli-kouluun, jossa kotoutumiskoulutuksia pidetään suggestopedisesti. Vierailu oli sovittu jo keväälle, mutta sairasteluni takia jouduin perumaan sen. Onneksi koulussa suhtaudutaan vierailijoihin ystävällisesti ja aikataulun muuttuminen kävi joustavasti. 

Suggestopedia oli minulle ennestään tuttua, olinhan käynyt pari vuotta sitten neljä viikonloppua kestävän menetelmäkurssin, johon liittyi myös etätehtäviä. Siitä lähtien olen jokaisessa koulutuksessa käyttänyt menetelmää vähintään yhteen aihekokonaisuuteen ja tietysti ottanut paljon elementtejä muuhunkin opetukseen. Oli kuitenkin kiva nähdä, miten asiantuntijat toteuttavat menetelmää käytännössä. Sain muutamia hyviä muistutuksia siitä, miten voisin omaa opetustani elävöittää vielä paremmin suggestopedian hengessä. Yllättävän pienillä keinoilla voi saada aikaan melko suuren muutoksen.

Aloitetaan luokkatilasta. Luokassa ei ole pöytiä vaan nojatuolit, jotka on asetettu U:n muotoon. Paperiakin käytetään välillä ja kirjoittaminen onnistuu ihan hyvin sylissä olevan alustan päällä. Liikkeelle on helppo lähteä, kun nostaa vain peffansa tuolista. 

Liikkeellä oltiin paljon. Kun luettiin uutta tekstiä (aktiivikonsertti), kaikki nousivat ylös ja toistivat jokaisen lauseen opettajan perässä. Lähes jokaiseen sanaan liittyi jokin ele. Ensinnäkin verbeillä, substantiiveilla ja adjektiiveilla oli niitä kuvaavat eleet ja sen lisäksi sijapäätteillä oli jokaisella oma eleensä. Kun sanaan liittyy liike, se jää mieleen huomattavasti paremmin. Molemmat aivopuoliskot ovat käytössä ja liikemuisti auttaa sanan muistamisessa. Kun eleet tulevat koulutuksen edetessä tutuiksi, opiskelijat ymmärtävät pelkästä eleestä, mitä sana tarkoittaa tai miten se taipuu. Milloin tulee -ssa, milloin -lla, milloin partitiivi tai illatiivi. Imperfektille ja perfektille on omat eleensä. Termejä ei siis tarvitse erikseen opettaa vaan ne opitaan liikkeiden avulla. Opettaja näyttelee lauseet ensin, sitten opiskelijat toistavat perässä sekä lauseen että eleet. 

Onnenkielessä on kyllä normaalien opetustuntien lisäksi myös kielioppitunteja niille, jotka haluavat ja tarvitsevat systemaattista opetusta. Lisäksi pidetään läksykerhoa, johon opiskelijat voidaan velvoittaa osallistumaan henkilökohtaisen tarpeen mukaan. Normaali opetus on eloisaa ja liikkuvaista. Perinteistä kirjallista "puurtamista" on vähän. 

Olen tietysti pyrkinyt tällaiseen opetustapaan siitä lähtien kun olen käynyt suggestopedian menetelmäkurssin. Pikku hiljaa olen kehittänyt opetustani siihen suuntaan. Välillä tuntuu, että olen onnistunut ihan hyvin. Välillä taas tuntuu, ettei elävyyttä ja toiminnallisuutta ole ollenkaan tarpeeksi. Mielelläni ottaisin omaankin luokkaani tuollaisen nojatuolijärjestyksen. Ehkä kannattaa ehdottaa asiaa työnantajalle? Se helpottaisi liikkeelle lähtöä entisestään.  

Kun vierailun jälkeen opetin taas omaa ryhmääni, pohdin, mitä voisin muuttaa. Voisin esimerkiksi lisätä eleitä ja liikkumista sekä kuvien käyttöä. Onnenkielessä opiskelijoille näytettiin kuvia kaikesta mahdollisesta. Kun tekstissä tuli uusi sana tai verbi, siitä näytettiin kuva, sen lisäksi, että se elehdittiin. Opiskelijat eivät käyttäneet sanakirjoja tai puhelimia vaan sanoja selitettiin niin kauan, että kaikki ymmärsivät. 

Kyseisessä ryhmässä avuksi oli tosin englannin kieli, koska melkein kaikki ymmärsivät sitä. Omassa ryhmässäni englanti ei auta kuin muutamaa, suurin osa ei sitä ymmärrä. Kun etsimme jonkin abstraktin sanan vastinetta Googlen kääntäjällä, joudun hakemaan sen aina yhdeksällä tai kymmenellä kielellä, jotta se selviää varmasti kaikille. (Eikä käännös suinkaan ole aina oikea!) Konkreettiset sanat pyrin toki selittämään muilla keinoin. Ongelmana vain tahtoo välillä olla, että opiskelijat keskittyvät enemmän räpläämään oman puhelimensa sanakirjaa eivätkä näe niitä solmuja, joille opettaja luokan edessä vääntyy sanaa selittäessään. Onnenkielessä tämä vältettiin jo sillä, että koko ryhmä seisoi luokan keskellä eikä olisi edes pystynyt pläräämään sanakirjaa samalla. He keskittyivät paremmin etsimään yhdessä selityksiä sanoille. 

Kokeilin tätä tänään uuden tekstin kanssa. Huomasin, että keino on tehokas. Niin opiskelijat kuin opettajakin keskittyvät paremmin joka sanaan. Muuten monta uutta sanaa ohitetaan, kun opiskelijat eivät jaksa tai kehtaa jokaista kysyä eikä opettaja aina hoksaa, että kaikki eivät ymmärrä. Lisäksi samalla tulee erittäin paljon ääntämisharjoitusta. Kun opiskelijat toistavat opettajan perässä, intonaatio on luonnollinen ja rytmi ja kestotkin osuvat paremmin kohdalleen. Tätä aion siis ehdottomasti käyttää jatkossa vaikka kaikkien tekstien kanssa. Toisto, toisto, toisto! Tätähän olen toki jo kokeillutkin edellisen ryhmän kanssa, mutta valitettavan vähän. (Kjellinin metodista mm. tässä.)

Suggestopedian oppien mukaan opiskelijoilla oli Onnenkielessä roolinimet, joilla opettaja heitä kutsui. (He eivät välttämättä edes tiedä tai muista toistensa oikeita nimiä.) Nimet vilahtelivat dialogeissa, joita tunneilla luettiin. Kaikki tekstit kertoivat paikalla olevista henkilöistä. Niissä myös yhdisteltiin kivasti henkilöitä aiemmin opittuihin fraaseihin. Esimerkiksi kuukaudet oli opeteltu ensin tietyn lorun avulla. Kun kerrattiin ihmisten syntymäpäiviä, opettaja luki jokaiseen liittyen jonkin hauskan pikku tarinan, jossa mainittiin paitsi se, että henkilö oli syntynyt siinä kuussa, myös sille kuukaudelle tyypillisiä asioita. Ja kaikki toistettiin ja elehdittiin yhdessä. Järjestyslukuja opiskeltiin niin, että sormilla piirrettiin sanan lopussa oleva s ilmaan. Kun sanottiin kolmas, liike tehtiin kolmella sormella jne. Tämänkin keinon otan ilman muuta käyttöön.

Havaintojeni mukaan opiskelijat olivat mukana aktiivisesti, toiset toki innokkaammin kuin toiset, mutta kaikki osallistuivat. Heille on kerrottu metodista ja sen tehokkuudesta koulutuksen alussa ja varmasti he ovat koulutuksen aikana itse huomanneet, miten hauskaa ja hyödyllistä opiskelu kyseisellä metodilla on.

Vaikka suggestopedinen opetus on tarkkaan aikataulutettua, on jokaiselle aktiviteetille varattu riittävästi aikaa, niin ettei hypätä kesken kaiken seuraavaan tehtävään. Kun harjoitellaan, harjoitellaan kunnolla! Ja kun aktiviteetit ovat toimivia ja toiminnallisia, eivät opiskelijat todellakaan ehdi tylsistyä. Opetus loppui perjantai-iltapäivänä ihanasti rentouttavaan passiivikonserttiin, joten kaikille jäi varmasti hyvä ja rento olo. 

Edelliseen kirjoitukseeni liittyen tein yhden havainnon. Opiskelijoita tuli myöhässä ja kävi vessassa kesken tunnin. Heihin ei kiinnitetty mitään huomiota eivätkä he häirinneet opetusta millään tavalla. Tapoja on kuulema jouduttu opettamaan hitaalle ryhmälle tuollakin, mutta tuossa suhteessa ovat kaiketi samoilla linjoilla minun kanssani.

Kuten jo etukäteen arvelin, Onnenkieli vaikutti juuri niin kivalta työpaikalta, että haluaisin sinne töihin. Upeita ihmisiä, hienoa opetustyötä hyvässä ilmapiirissä! Haaveeksi se tietysti edelleen jää, niin kauan kun kotini sijaitsee parinsadan kilometrin päässä. ;) 

Paluu otsikkoon. Muuta yhteistähän noilla otsikon asioilla ei ole kuin se, että viimekeväisen uupumiseni syyksi todettiin lopulta kilpirauhasen vajaatoiminta. Jo moneen otteeseen kehumani työterveyslääkäri oli niin kokenut ja viisas, että kun valitin töihin palattuani edelleen väsymystä, hän määräsi kilpirauhaskokeet. Arvot olivat jonkin verran pielessä, joten kilpirauhanen ultrattiin ja kun mitään rakenteellista poikkeavuutta ei näkynyt, aloitettiin lääkitys pienellä annoksella, joka myöhemmin tuplattiin. Nyt kun diagnoosista on kulunut kolmisen kuukautta, arvoni ovat normalisoituneet ja olokin kohentunut. Kerron tämän tässä yhteydessä ihan vain siksi, että jos jollakulla on samantyyppistä oireilua, osaa epäillä tällaistakin vaivaa.

Hyvä ope, paha ope. Pari sanaa auktoriteetista ja ilmapiiristä.

Kun olin yläasteella, sanoin että yläasteen ope on viimeinen ammatti, johon haluaisin. Rakkaat ikätoverit olivat sen verran kauhistuttavia tapauksia, että opettajan ammatti ylipäätään oli hyvin pitkään poissuljettu. Mietteet muuttuivat vasta yhtä ammattia ja uraa myöhemmin, kun vähän alle kolmekymppisenä opiskelin yliopistossa. 

Opintojeni alussa kaavailin itselleni kääntäjän uraa, mutta saatuani (onneksi!) opettajilta todenmukaisia kuvauksia uran hankaluudesta ja palkan pienuudesta päädyin lopulta kuitenkin opettajankoulutukseen. Valintakokeessa mainitsin kyllä yläasteaikaisesta kammostani, mutta valitsivat minut kuitenkin.

Opettajanopinnoissa tajusin, että totta tosiaan, minähän voin yrittää päästä aikuisopetukseen. Siihen tähtäsin alusta asti. Harjoittelut suoritin yläkoulussa ja lukiossa, joista jälkimmäistä olisin voinut harkita työpaikakseni. Satunnaiset sijaisuudet yläkoulussa opintojen aikana vakuuttivat minut lopullisesti siitä, että yläkoulu ei ole minun paikkani.

Tiedän, että on olemassa ihmisiä, jotka haluavat yläkoulun opettajiksi. Ihan totta, haluavat! Mutta se on eri ihmislaji se. Koin, että minulla ei ollut minkäänlaista auktoriteettia niissä apinalaumoissa, joita yritin sivistää. Ja kas kun suhtautumiseni oli tämä, ei tietenkään ollut. Tajusin, että teini-ikäisten kanssa pärjää vain, jos osaa suhtautua heihin oikein. Minusta sellaista suhtautumista ei irronnut millään. Minun käsitykseni sen ikäisistä oli, että he ovat aivan hirvittäviä riiviöitä (karkeasti yleistäen), jotka yrittävät keinolla millä hyvänsä häväistä ja nöyryyttää opettajaansa. Sitä paitsi olin aivan liian miellyttämishaluinen, että olisin kyennyt pitämään heille rajoja. Siispä ei sinne.

Onneksi sainkin heti valmistuttuani töitä aikuiskoulutuksesta. Pari saksan kurssia vedin myös nuorisopuolella, muuten olen ollut koko urani samassa oppilaitoksessa suomenopena. Ja rakastanut työtä alusta asti! 

Nautin siitä, että saan keskittyä opettamiseen sen sijaan, että minun pitäisi vahtia haukkana, kuka yrittää vetää röökiä ikkunan vieressä, kenellä on pipo päässä ja kuka on tehnyt kotitehtävät. Haluan, että opiskelijat pystyvät keskittymään opiskeluun ja opettaja opettamiseen. Sanalla sanoen, en halunnut kasvattajaksi vaan opettajaksi.

Tämän vuoden aikana olen joutunut miettimään taas, mitä on aikuisten opettaminen. Kerroinkin jo aiemmin, että nyt opettamiseen keskittyminen on vähän niin ja näin, kun hitaalle ryhmälle joutuu pitämään kuriakin. Kaikenlaista häiriötä on ollut ja opettajien auktoriteettikin hieman koetuksella.

Toimipisteemme maahanmuuttajien kouluttajat ovat kaikki naisia, eikä miehiä muutenkaan arjessa näy kovin paljon. Erään ikävän välikohtauksen jälkeen sijaisenani ollut opettaja sanoi, että pitäisi pyytää joku miesopettaja sanomaan opiskelijoille, missä kaappi seisoo. 

Olin eri mieltä. Minun mielestäni Suomessa naisella on, täytyy olla, sama auktoriteetti kuin miehellä. Olkoonkin, että kyseiset opiskelijat ovat kotoisin kulttuurista, jossa naisilla ei juuri ole sananvaltaa eikä auktoriteettia. Heidän on aika tajuta, että Suomessa on. 

Olen ottanut käyttööni kovimmat keinot, mitä minulla on. Tein opiskelijalle hyvin selväksi, että nyt olen oikeasti vihainen ja nyt tämä oli viimeinen kerta, kun teit tällaisia hölmöyksiä. Että jos yksikin opiskelija vielä kerran tekee jotain tällaista, hän joutuu pois kurssilta. En huutanut, mutta tein asian hyvin selväksi. Varmuuden vuoksi kysyin vielä vitsillä, että pitääkö minun soittaa sinun äidillesi vai vaimollesi, että asia tulee selväksi. Ei tarvinnut. Mies lupasi, ettei teko enää toistu. Eikä ole toistunut.

Opettajankoulutuksessa ei mielestäni saa kovin kummoisia keinoja kurinpitämiseen ja auktoriteetin kehittämiseen. Jos sitä ei ole ns. luonnostaan, asiaa joutuu harjoittelemaan. Muutaman hyvän keinon opin kuitenkin. Jos tilanne on paha, pitää mennä oppilaan lähelle, hänen nenänsä eteen puhumaan. Opettajanpöydän takana istuvalla opettajalla ei ole samanlaista auktoriteettia kuin sillä, joka menee opiskelijan eteen ja näyttää tälle, että nyt puhun sinulle ja nyt sinä olet hiljaa. 

(Lapsen kasvattaminen lienee antanut minulle jonkin verran lisää eväitä tähän. Nyt tiedän, miten tärkeää on pitää säännöistä kiinni. Olen lempeä, mutta tiukka. Pidän rajat, mutta ennen kaikkea rakastan.)

Tähän liittyy taannoinen postaus toisessa blogissa, johon tuli runsaasti myös kommentteja:

"Vähän aikaa sitten juttelin bussissa erään toisen suomen kielen opettajan kanssa, joka myös opettaa aikuisia maahanmuuttajia ---. Puhuimme muistaakseni jotain säännöistä luokassa, ja sanoin, etteivät opiskelijoiden pipot ja kahvikupit haittaa minua, koska aikuisiahan me kuitenkin kaikki siellä ollaan. Tähän arvon kollega totesi lempeästi naurahtaen, että vaikka maahanmuuttajat on kyllä oikeastaan vähän niinku lapsia. 

Jaha. Mitäpä tuohon sanomaan."

Tämä asia on jollain lailla kiusannut minua jo pidemmän aikaa, joten uskaltaudun viimein kirjoittamaan siitä. Olen huomannut, että suhtaudun kurinpitoon hieman eri tavalla kuin osa kollegoistani. En tietenkään voi sanoa, mikä olisi oikea tapa. Jokaisella opettajalla olkoon oikeus omaan käsitykseensä asiasta ja jokaisella saa myös olla oma tapansa toimia. Kerron vain, mikä minun kokemukseni mukaan toimii hyvin.

Osa kollegoistani nimittäin suhtautuu maahanmuuttajiin (tai kenties opiskelijoihin yleensä) niin, että he ovat vähän niinku lapsia eli heitä pitää kasvattaa. Itse olen aina pitänyt opiskelijoitani aikuisina ja suhtautunut heihin sen mukaan. En halua kasvattaa heitä enkä pyri kasvattamaan heitä. He ovat aikuisia ja osaavat kyllä itse ajatella omilla aivoillaan. 

Toki erilaisista kulttuureista Suomeen muuttaneille voi ja pitääkin opettaa suomalaisia tapoja. Heille pitää nimenomaan kertoa siitä, millainen työkulttuuri Suomessa on. Että meillä on matala hierarkia ja että työntekijän pitää itse olla oma-aloitteinen eikä voi odottaa yksityiskohtaisia ohjeita esimieheltä jne. Olen itse käyttänyt näiden asioiden opettamiseen erinomaista  verkostakin löytyvää oppimateriaalia nimeltä Erilaisuus sallittu. 

Luulen, että tällä opettajan suhtautumisella on luokan arkeen melko suuri vaikutus. Omasta mielestäni (ja suggestopedian periaatteiden mukaan) oppimisen mahdollistava lähtökohta on hyvä ja turvallinen ilmapiiri. Siihen pyrin ja sen olen mielestäni jokaisen ryhmän kanssa saavuttanutkin. 

En siis nipota turhista. Yläasteella en edes huomaisi, jos jollakulla olisi lippis päässä, joten miten se voisi häiritä minua? Omassa aikuisryhmässäni saan onneksi pitää sellaiset säännöt kuin haluan eikä kukaan käske minua nipottamaan turhasta.

Otetaan esimerkiksi myöhästyminen tunnilta.

Jos opettaja pitää luokan oven lukossa sen takia, että myöhästyjät varmasti huomataan ja he joutuvat varmasti pyytämään anteeksi ja olemaan pahoillaan tuon kamalan tekonsa vuoksi, onko vaikutus ilmapiiriin hyvä vai huono? Jos kyseessä on kenties huonoja koulukokemuksia mukanaan kantava hidas oppija, onko hyvä, että hän aamulla juoksee sydän kurkussa luokan ovelle, paniikissa, häveten, anteeksipyydellen? Minusta se ei ole paras mahdollinen lähtökohta päivän uusien haasteiden vastaanottamiseen. Päinvastoin, pelko ja häpeä on suurin oppimisen este.

Minunkin tunneiltani aina joku myöhästyy. Ovi on auki (ei levällään, koska mielestäni avoimesta ovesta tunnelma karkaa, mutta ei lukossa) ja opiskelija livahtaa sisään mahdollisimman huomaamatta. Joskus vilkaisen häntä, joskus tervehdin, joskus jätän hänet täysin huomiotta. Joskus näytän harmistunutta naamaa. Yleensä pyrin siihen, että myöhästymisestä on mahdollisimman vähän häiriötä. Jos jokaisen myöhästymisen takia laitetaan show pystyyn, se häiritsee tuntia paljon enemmän kuin se, että joku hiipii vähin äänin paikalleen.

Kurssin alussa anteeksipyytämistä tietysti harjoitellaan ja painotetaan, että Suomessa pitää tulla ajoissa. Ennen työharjoittelua aiheesta pidetään muutama painokas luento ja varoitellaan, että kukaan ei ota töihin sellaista, joka tulee joka päivä myöhässä. Että Suomessa täsmällisyys on TÄRKEÄÄ. 

Jos ryhmässä on joku erityisen piintynyt myöhästelijä, häntä puhutan kahden kesken. Yleensä se riittää. Jos taas ryhmässä aletaan yleisesti lipsua aikatauluista, pidän koko ryhmälle puhuttelun siitä, millainen verkostoitumistilanne tämä koulutus on ja mitä siitä seuraa. Että kun joku työnantaja tai toisen koulun opettaja soittaa minulle (minähän tunnen heitä tosi paljon!) ja kysyy, että millainen tämä opiskelija oli, kerron hänelle, että "hän oli muuten ihan hyvä, mutta oli aina myöhässä" - eikä sellaista tyyppiä kukaan halua ottaa töihin. Voi käydä myös niin, että kun joku opiskelijoista menee töihin jonnekin ja sinne tarvitaan lisää työntekijöitä, niin hänelle tulee mieleen, että siellä suomen kurssillahan oli sopiva tyyppi. Mitä luulette, suositteleeko hän sitä, joka oli aina ajoissa ja teki tehtävät ajallaan vai sitä, joka lintsasi aina tilaisuuden tullen?

Uskon, että aikuisilla ihmisillä on sen verran järkeä päässä, että heihin tehoaa tällainen puhe. Nöyryytykset jätän suosiolla pois, niistä on vain haittaa jokaiselle yksilölle ja ne huonontavat luokan ilmapiiriä. Aikuinen ihminen tietää kyllä, milloin on tehnyt tyhmyyksiä. Hän osaa hävetä ja miettiä itse tekosiaan, ei minun tarvitse sitä hänelle enää opettaa eikä koko ryhmän edessä nolata. Olen sitä paitsi huomannut, että vaikutus on sama, oli tiukka tai lempeä. Aina joku on myöhässä. Olen itsekin joskus myöhässä, olenhan ihminen (ja aamu-uninen sellainen ;)).

Olen opettajana mukava, mutta vaativa. Tarpeen tullen myös tiukka. En halua olla natsi, en halua nöyryyttää ketään. Siitä ei ole kenellekään hyötyä. Minun ei tarvitse korostaa asemaani turhalla kukkoilulla, mutta jos tilanne vaatii, asetan rajat. Minulla on tukenani koulun järjestyssäännöt, joihin voin tarpeen tullen vedota. En tarvitse miestä sanomaan puolestani, mitä saa tehdä ja mitä ei, sillä mielestäni samalla vedän maton omien jalkojeni alta ja osoitan, että minun auktoriteettini ei riitä.

Kun me olimme yliopistossa, ei meitä kukaan vahtinut. Jos tulin luennolle myöhässä tai lähdin kesken luennon vessaan, ei kukaan siitä minulle saarnannut. Miksi minun pitäisi saarnata aikuisille ihmisille siitä, miten he käyttäytyvät? He tietävät, miten heidän pitää käyttäytyä, se kyllä kerrotaan koulutuksen alussa. Jos heidän käyttäytymisensä häiritsee minua, huomautan siitä. Mutta jos joku huomaamatta lähtee vessaan saatuaan tehtävän valmiiksi, ketä se häiritsee? Ei luokka toki silti mikään juna ole, jossa ihmisiä jatkuvasti tulee ja menee. Paitsi joskus suggestopedisessa opetuksessa ;).

Oppimisen kannalta on ensiarvoisen tärkeää , että luokassa on hyvä ilmapiiri. Sen jokainen opettaja rakentaa omilla tavoillaan.