sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Puhu minulle suomea!

Olen viime aikoina parissakin eri kontekstissa työn ulkopuolella pohtinut kielen oppimista ja opettamista. Oppimista mietin omasta näkökulmastani, kun olin lomalla Italiassa ja yritin käyttää pientä italian kielen taitoani. Olen toki opiskellut italiaa yliopiston kielikeskuksessa lukion lyhyen oppimäärän verran, eli perussanasto ja -kielioppi on käyty läpi ja aikoinani ne ihan hyvin hallitsinkin. Harmi vain, etten ole päässyt käyttämään kieltä, koska lomamatkamme ovat sen jälkeen suuntautuneet toisiin maihin.

Kun nyt kuitenkin olimme vihdoin Italiassa, päätin yrittää. Otin mukaan pienen kirjasen, josta kertailin turistin tarvitsemia fraaseja. Hauska yksityiskohta sinänsä, että kirja oli saksa-italia-yhdistelmällä, olin ostanut sen aikoinaan Saksasta jo vuosia ennen kuin aloin opiskella italiaa. No, alkeiden opiskelussa minulle on saksanopettajana se ja sama, onko lähtökieli suomi vai saksa.

Kun sitten asioin kaupassa tai rinneravintolassa, rohkaisin mieleni ja yritin käyttää niitä tilanteisiin sopivia sanoja ja fraaseja, jotka kulloinkin mieleeni tulivat. Kuten kahvin ja jäätelön tilaaminen, hinnan kyseleminen, lasin pyytäminen tai muu yksinkertainen asia. Pettymyksekseni tiskin toiselta puolelta vastattiin usein englanniksi. Olisi ollut helppoa tyytyä ajattelemaan, että okei, en mä osaa vielä tarpeeksi hyvin, paljon helpommalla pääsen, kun käyn nämäkin pikku keskustelut englanniksi. Mutta sitkeästi puhuin silti italiaa aina, kun se vain suinkin luonnistui. Sillä eihän sitä kieltä koskaan opi paremmin, jos ei suostu lähtemään alkeista liikkeelle! 

Varmemmin italiaa pääsisi harjoittelemaan jossakin pikkukylässä, jossa kukaan ei puhu englantia. Turvallista se on tuollaisessa turistikohteessa, jossa voi tiukan paikan tullen vaihtaa englanniksi. On helppoa lykätä väliin jokin englannin sana, kun tietää, että toinen ymmärtää senkin.

Väkisin tuli kuitenkin mieleen se, miten meidän opiskelijamme pärjäävät. Missä he voivat harjoitella suomen kieltä, siis luokan ulkopuolella? Suomalaisetkin tuntuvat olevan hanakoita vaihtamaan kielen englanniksi, kun huomaavat, että toisen suomi vielä vähän tökkii. On niin hauskaa treenata omaa englannintaitoa ja tuntuu varmaan jopa avuliaalta eleeltä, että kyllä me voidaan hei englantiakin puhua, niin ei ole niin hankalaa tämä kommunikointi. Mutta jos kukaan ei keskustele suomeksi, ei sitä suomea voi ikinä oppia kunnolla!

Tältä sivustolta löytyy hyviä kertomuksia siitä, miten mitä tahansa kieltä parhaiten opitaan.

Vajaat kymmenen vuotta sitten pääkaupunkiseudulle perustettiin yhdistys nimeltä Puhu minulle suomea. Sen tarkoitus oli lisätä kantasuomalaisten tietoisuutta siitä, että maahanmuuttajien kielitaidon kehittymisen kannalta on tärkeää, että puhumme heidän kanssaan suomea joka tilanteessa. Yhdistys on sittemmin kuopattu, mutta meidän opettajien sanoma on edelleen sama: puhu maahanmuuttajalle suomea!

Opettamiseen liittyviä ajatuksia taas herätti Sami Hedbergin stand up -keikka, jolla kävin reilu viikko sitten. Keikan jälkeen keskustelimme siitä, miten ammattitaitoinen esiintyjä Hedberg on kymmenen vuoden keikkailun jälkeen. Mitä enemmän analysoin sitä, miten hänen ammattitaitonsa näkyy, sitä enemmän havaitsin yhtäläisyyksiä opettajan työhön.

Ensinnäkin itsevarmuus, jonka kokemus tuo. Kokenut koomikko saa näyttämään hauskalta vaikka sen, miten juo vettä. Hän on läsnä, tekee kaiken tietoisesti ja saa jokaisen tilanteen näyttämään siltä, kuin se kuuluisi esitykseen, vaikka se olisi oikeasti tullut mieleen siinä hetkessä tai tapahtunut vahingossa. 

Samalla tavalla etenee oppituntikin usein. On olemassa suunnitelma, mutta siitä poiketaan, välillä tarkoituksella, välillä vahingossa. Kokenut opettaja saa kuitenkin kaiken vaikuttamaan siltä, että näin sen piti mennäkin. Sillä aikaa, kun hän juo vettä ja pohtii kuumeisesti, mitä seuraavaksi tehtäisiin, opiskelijat odottavat rauhassa ohjeita ja kuvittelevat käsikirjoituksen olevan koko ajan selvillä. Paniikkiratkaisut saattavat toisinaan olla jopa parempia kuin tarkasti etukäteen suunnitellut käänteet. (Toki aina ei.)

Toisekseen työnkuville yhteistä on oman persoonan laittaminen likoon, jopa itseironia. Kun koomikko paljastaa itsestään jotain, korostaa omaa inhimillisyyttään ja nauraa heikkouksilleen (kuten Hedberg vartalolleen), hän saa yleisön sympatian puolelleen. Välillä esitys voi mennä vähän överiksi ja senkin voi myöntää. Ylimielistä koomikkoa ei kukaan jaksa kauan kuunnella. 

Kun opettaja avaa hiukan oman persoonansa ja elämänsä verhoa, uskaltavat opiskelijatkin kertoa itsestään. Mitäpä kielten tunneilla muuten voisi puhua, jos ei voisi kertoa omasta perheestään, kodistaan, arkipäivästään ja mielipiteistään. Toki roolien käyttö antaa toisenlaisenkin mahdollisuuden tilanteissa, joissa todellisen minän paljastaminen olisi liian kiusallista. 

Myös virheiden tekeminen tulee sallitummaksi, kun opettaja myöntää omat virheensä ja erehdyksensä, pyytää tarvittaessa anteeksikin. Maahanmuuttajaopiskelijoita saattaa joskus hämmentää opettajan asettuminen samalle tasolle tai kritiikin kohteeksi. Se on kuitenkin osa suomalaiseen yhteiskuntaan ja työelämän matalaan hierarkiaan kasvattamista.

Kolmas yhteinen taito on yleisön ottaminen. Koomikko heittää välillä kysymyksiä yleisölle, poimii vastauksista esitykseensä sopivasti uusia aineksia. Näin hän saa kohdistettua esityksen läsnä olevalle yleisölle, luo ikään kuin illuusion, että illan jutut olisi tehty vain tälle yleisölle. Joihinkin välihuutoihinkin hän voi tarttua, mutta hänen täytyy osata salamannopeasti päättää, lähteekö kuljettamaan tarinaa siitä eteenpäin vai jättääkö kommentin täysin huomiotta. 

Samalla tavalla opettajan täytyy aina tasapainoilla sen välillä, vastaako oppilailta tuleviin kysymyksiin tässä ja nyt, lähteekö viemään oppituntia aavistuksen tai peräti kokonaan toiseen suuntaan kuin alun perin meinasi. Onko nyt oikea hetki paneutua juuri tähän asiaan? Onko tarkoituksenmukaista selittää asia heti, edistääkö se oppimista vai haittaako se sitä? Vai sanoako vain, että tästä asiasta puhumme vähän myöhemmin, kun on sen aika? Toisaalta, jos opiskelijalla on jokin akuutti kysymys, joka ei liity lainkaan oppitunnin aiheeseen, pitääkö keskittyä siihen vai sanoako, että puhutaan tästä tunnin jälkeen. Mitkä asiat käsitellään koko luokan kanssa, mitkä kahden kesken?

Vuosien varrella näitä tilanteita tulee eteen ja niissä oppii toimimaan intuitiivisesti. Joskus menee harhaan ja huomaa jälkikäteen, että ei olisi pitänyt lähteä nyt tähän ollenkaan. Tai että olisi ollut parempi antaa käsikirjoituksen olla ja keskittyä päivänpolttaviin kysymyksiin.

Koomikon ja opettajan työn vaatimusten samankaltaisuudesta huolimatta olen sitä mieltä, että oppitunnit eivät ole mitään opettajan performansseja, joiden jälkeen voisi analysoida, miten hyvin esitys meni. Opetus (niin kuin toki jossain määrin myös stand up) on aina kommunikaatiota, johon vaikuttavat kaikki siihen kullakin hetkellä osallistuvat henkilöt. Keskiössä on oppiminen. Mitä ammattitaitoisempi opettaja, sitä enemmän hän osaa keskittyä siihen, mikä on oppimisen ja opiskelijan kannalta tärkeintä. Mikä tukee oppimista? Mikä tukee sopeutumista tähän yhteiskuntaan? Mikä vie opiskelijaa elämässään eteenpäin?

Kaiken lisäksi plussaa on, jos opettaja hallitsee tilannekomiikan ja saa opiskelijat silloin tällöin hörähtämään. Usein ryhmälle muodostuu yhteinen huumori, jota hyvässä ilmapiirissä viljellään. Mitä enemmän tunteita oppimiseen liittyy, sitä tehokkaampaa on oppiminen. Nauru on paras oppimisalusta.


P.S. Olen saanut ihanan innokkaan ja taitavan uuden ryhmän, joten jatkossa saatan taas vähän useammin kertoa tekemisistämme. Tiedossa ainakin kokeiluja uusilla iPadeillä. :)

1 kommentti: