Uupumus I

Laitoin viime viikolla työterveyshoitajalle sähköpostia ja kyselin, voisinko tulla käymään, kun minulla on viime aikoina ollut korvissa outoja tuntemuksia ja huimausta. Hän vastasi, että vaiva on sellainen, että kannattaa varata aika suoraan lääkärille. Niinpä menin torstaina työpäivän jälkeen lääkärille haettuani ensin lapseni hoidosta. 

Ajattelin vain tarkistuttaa, ettei korvissani ole tulehdusta, koska minulla on ollut ennenkin korvatulehduksia, jotka eivät ole oireilleet kivulla. Kerroin lääkärille, että minua on huimannut jo jonkin aikaa, ensimmäiset tuntemukset korvissa olivat reilut kolme viikkoa sitten. "Sinulla on virus tasapainoelimessä." Aha. No, viruksia tulee ja menee, ei kai siinä sen kummempaa. Ei siis ollut korvatulehdusta. 

"Sinun pitäisi nyt levätä. Viisi päivää pitäisi olla tekemättä yhtään mitään, niin se virus lähtee pois sinun elimistöstä." 

EIEIEIEIEIEI! En minä voi levätä. On niin paljon kaikkea. "Mutta minun pitää lähteä huomenna Turkuun koulutukseen. En mä voi jäädä kotiin." 

Lääkäri kyselee, onko ollut muita oireita. No, välillä menee yöllä nenä tukkoon. "No niin, se on se virus. Pitääkö välillä rykiä paksua limaa kurkusta?" "No joo, välillä pitää rykiä." "Väsyttääkö?" "On kyllä viime aikoina väsyttänyt tosi paljon, mutta..." "Eli virus siellä on. Jos sitä ei hoideta pois, se menee poskionteloihin." Just joo. En mä voi nyt jäädä kotiin. Viimeiset viikot rauhassa oman ryhmän kanssa, kauan odotettu koulutus ja kaikkea. 

Ei sen puoleen, ei mulla ole aikaa myöhemminkään sairastaa. Kohta alkaa toinen kurssi, sitten vasta kiirettä onkin. Milloinkas se pääsiäinen on, ehtisikö silloin levätä? Äh, se on vasta huhtikuun lopussa, ei auta tähän hätään. 

"Sinun pitäisi nyt levätä viisi päivää, mä kirjoitan sulle sairauslomaa." "Ei kun en mä voi, mulla on niin paljon töitä." "No, se on sinun päätös. Jos et halua levätä, et paranekaan. Sinun pitäisi nyt itse päättää, haluatko parantua vai et. Pitää olla täydellisessä levossa. Jos liikut, se virus ei lähde pois. Se tarkoittaa, että et käy kaupassa, et tee ruokaa, et pese pyykkiä. Lepäät vaan ja nautit." 

Tätä jatketaan aika pitkään. En suostu ottamaan sairauslomapaperia, enhän tunne itseäni kovin sairaaksi, mitä nyt vähän huimaa. Istun tuolilla ja tuijotan käsiäni. Ajattelen, että lääkäri näkee varmaan edessään tyypillisen ylitunnollisen keski-ikäisen naisen, joka luulee olevansa korvaamaton. Lääkäri sanoo, ettei pitäisi ajaa autolla ja varoittelee, miten pahaksi tilanne voi mennä, jos en hoida itseäni kuntoon. Varoittelee jopa sydänlihastulehduksella.

Ai niin, olin varannut illaksi jumpan. Kai se sitten pitää perua. Mitenkähän muuten olin kuvitellut pysyväni pystyssä Bodybalance-tunnilla, jolla tehdään tasapainoliikkeitä, kun minua huimaa jo kahdella jalalla seistessäkin?

Palasin kotiin, kun olin ensin käynyt ruokakaupassa ja kirppiksellä järjestelemässä myyntipöytäni. Aloin miettiä, oliko lääkärin sanoissa sittenkin perää. Itse asiassa olen tuntenut itseni todella väsyneeksi viime aikoina. Työpäivän jälkeen, ja viikonloppuisinkin, olen vain huokaillut, että miten voi aina vain väsyttää. Ajattelin, että se on vain kevätväsymystä. Tai ehkä se johtuu allergialääkkeistä, jotka tosin eivät ole ennen minua väsyttäneet. 

Vai olisiko lääkäri sittenkin oikeassa? Jos se onkin virus, joka minua väsyttää. 

Olin töissäkin ollut aina opetuspäivän jälkeen ihan poikki. Olin itsekin ihmetellyt käytöstäni. Istuin ja huokailin vain. En osannut keskittyä mihinkään. En saanut mitään aikaan. Tein koko ajan kauheasti, mutta perustyöt jäivät tekemättä. Kaikki aikani meni tulevan kevään pohtimiseen ja suunnitteluun. Miten selviän, kuka sijaistaa milloinkin, milloin annetaan etätehtäviä. Ihmettelin, miten voin saada kaikki iltapäivät kulumaan tähän palapeliin. Enkö muka todellakaan ehdi tehdä muuta? Monena päivänä minun piti kyllä kiitää pian tuntien jälkeen johonkin, milloin kokoukseen, milloin omiin menoihini.

Lomanjälkeiset viikot olivat menneet kaikkeen muuhun kuin oman ryhmäni opetuksen suunnitteluun. Tuntui todella stressaavalta, kun en ehtinyt pysähtyä kertaakaan miettimään ryhmän viimeisiä kuukausia, viimeistä suomen kielen moduulia. Tulevat kuukaudet olivat kuin iso möykky edessäni. Tiesin, että pitäisi ehtiä vielä vaikka mitä, mutta en yhtään tiennyt, mitä niistä ehtisimme.

Joka aamu tulin töihin mielessäni vain epämääräinen mielikuva siitä, mitä sinä päivänä tehtäisiin. Olin suurin piirtein selvillä siitä, mitä aihetta käsitellään, kun olin iltapäivällä kaivanut edellisen vuoden materiaalit kansiosta. Kopioin ensimmäisen tunnin materiaalit aamulla viime tipassa, juuri ennen tuntien alkua. Tai kesken tunnin, koska muuten olisin myöhästynyt tunnilta. Kaikki tauot käytin seuraavien tuntien suunnittelemiseen ja tehtävien kopioimiseen. (Tämä kaikki ei sinänsä ole mitään uutta, mutta yleensä ehdin edes muutaman päivän viikossa suunnitella etukäteen.) Hetkeksikään en ollut ehtinyt pysähtyä miettimään kokonaisuutta. 

En silti jaksanut herätä aamuisin yhtään aikaisemmin. Alkuvuoden onnistuin pitämään kiinni uudenvuodenlupauksestani, etten torkuta vaan nousen heti kun puhelin ensimmäisen kerran hälyttää, mutta se aika oli jo kaukana takana. Syytin väsymyksestä sitä, että tyttäreni hiipii taas joka yö viereeni ja valvottaa minua. Vähintään yhtenä yönä viikossa hän valvoo keskellä yötä useamman tunnin ja niinä öinä minun uneni jäävät 2-4 tuntiin. Mutta sehän on ollut arkeani neljä viime vuotta, pari ensimmäistä vuotta vielä pahempaa. Se kyllä selittää osan väsymyksestä,  mutta ei kokonaan. Ehkä virus oli sittenkin syypää?

Kun palasin kotiin lääkäristä, tein ruoan ja söin. Sitten menin sohvalle lepäämään. "Lääkäri sanoi, että mun pitää levätä." Levätessäni kuuntelin kehoani, kuten lääkäri oli kehottanut. Itse asiassa keuhkoissakin tuntui nyt kipeältä, niin kuin silloin, kun kärsii keuhkoputkentulehduksesta. Ehkä minussa todellakin on jokin tulehdus. 

Kun sain luvan sairastaa, huomasin, että olen paljon sairaampi ja väsyneempi kuin olin suostunut myöntämään. Ajatuskin siitä, että seuraavana päivänä minun pitäisi ensin opettaa päivä, sitten lähteä junalla Turkuun, kuunnella ilta ja seuraava päivän englanninkielistä koulutusta, väsytti. En taida sittenkään jaksaa...

Taistelen vastaan. Olen odottanut koulutusta kaksi vuotta! En kerta kaikkiaan voi jättää sitä nyt väliin. Sitä paitsi ensi viikolla voisin olla rauhassa ryhmäni kanssa, enää pari viikkoa aikaa ennen kuin alkaa uusi kurssi. 

Niin, uusi kurssi. Se menee kuusi viikkoa päällekkäin vanhan kanssa. Olen pari päivää viikossa vanhassa ryhmässä, pari uudessa. Ja vastuussa molemmista. Se tarkoittaa enemmän töitä, enemmän stressiä. Silloin en ainakaan voi sairastaa, se olisi ihan katastrofi. Ja kun nyt olen kuulostellut itseäni, alkaa tuntua siltä, että jos jatkan pysähtymättä koko kevään, edessä on paitsi virustaudin paheneminen, myös työuupumus. Jonakin päivänä olin jo itsekseni miettinyt, voiko kyse olla uupumuksesta, niin epätavalliselta tuntui oma väsymykseni, aikaansaamattomuuteni ja huokailuni. 

Itse asiassa virushan on helppo vastaus tähän kaikkeen! Jos jään kotiin, ehdin samalla pysähtyä ja levätä, keskeyttää stressin kierteen, ennen kuin on myöhäistä. En siis usko, että kärsin vielä työuupumuksesta, mutta ehkä tämä on se hetki, jolloin se on vielä ehkäistävissä. Kehoni on antanut merkkejä, joita en ole kuunnellut, ennen kuin lääkäri pakotti minut siihen. Enpä muuten muistanut mainita hänelle, että on minulla viime aikoina ollut rytmihäiriöitäkin tavallista enemmän...

Mietin, miten kävi, kun edellisen kerran jäin viikoksi sairauslomalle. Silloinkaan en olisi halunnut, uusi koulutus oli juuri alkamassa ja ensimmäiselle viikolle jouduttiin hankkimaan sijainen. Olikohan se sama lääkäri, joka silloinkin määräsi pitkän sairausloman? Tarkistan työterveyden sivuilta. Ei se sama ollut. Kun tarkemmin mietin, sen jälkeen en olekaan sairastellut enää. Olen viimeinkin pystynyt liikkumaan säännöllisesti joka viikko yli vuoden ajan! Voisiko olla, että sairastelu loppui tuohon pitkään lepoon? Jos se oli sen ansiota, ehkä tälläkin kertaa kannattaa yrittää?

Pitkän sisäisen taistelun jälkeen (ja miehen muistutuksen, että opiskelijat eivät ehkä tuo kukkia haudalle) päätin siis jäädä kotiin. Seuraavana päivänä soitin lääkärille ja sanoin, että olit oikeassa, kirjoita se lappu. Peruin työt, peruin junaliput, hotellit ja koulutuksen. Itkien. Itku oli syyllisyyttä, harmitusta, helpotusta ja väsymystä. Ensin harmia siitä, että koulutus peruuntui. Mutta lopulta eniten väsymystä, jota en ollut antanut itseni aiemmin tuntea.

Mietin, mikä aiheuttaa eniten syyllisyyttä, miksi on niin vaikea jäädä kotiin sairastamaan. Suurin syy on se, etten haluaisi aiheuttaa työnantajalle ylimääräisiä kustannuksia ja työkavereille ylimääräistä vaivaa sijaisten hankinnassa. Lapsen sairastelun takia joudun samaan ikävään tilanteeseen joka kuukausi. Tavallaan se on kuin palkankorotus, jonka työnantaja joutuu maksamaan minulle tekemättömästä työstä. (Älkää kertoko tätä heille, etteivät peru vasta saamaani oikeaa palkankorotusta! ;))

Toiseksi suurin syy on ryhmä, joka aina kärsii jonkin verran opettajan poissaoloista. Vaikka sijainen olisi hyvä ja pystyisi hyvin korvaamaan oman opettajan (mikä ei suinkaan aina ole totta), joudumme yleensä antamaan ensimmäiseksi päiväksi etätehtäviä, jotka harvoin korvaavat opetusta, varsinkaan kun ne keksitään näin nopealla aikataululla. 

Kolmanneksi syyllisyyttä aiheuttaa epämääräinen huonoudentunne. Että minun pitäisi jaksaa, vaikka olenkin vähän sairas. Muutkin jaksavat tehdä niin paljon enemmän töitä, muutkin tulevat sairaana töihin, muutkin tekevät uupumukseen saakka. Ja olenhan itsekin jaksanut silloin ja silloin tehdä niin ja niin paljon töitä. Miksi en nyt jaksaisi?

Silti en halua olla se marttyyri, joka tulee kuoleman kielissäkin töihin. Haluan huolehtia itsestäni ja terveydestäni. Eikö se ole hyväksyttävää ja järkevääkin?