tiistai 20. toukokuuta 2014

Hidas uusi alku

Jee, viimeinkin se alkaa sujua! Olen opettanut nyt reilut kolme viikkoa kahta ryhmää vuoron perään. Vanhan ryhmän opettaminen on kuin lepoa uuden rinnalla. Päivät hitaasti etenevässä alkeisryhmässä ovat niin intensiivisiä, että hädin tuskin ehdin opetuksen lomassa kirjata läsnäolot koneelle. 

Mutta tänään uudessa ryhmässä opettaminen tuntui vihdoin koko päivän kivalta. Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu!

Kun opettaa samaa ryhmää päivästä toiseen, ei opiskelijoiden kehitystä huomaa. Vähän sama juttu kuin lapsen kasvaessa; yhtäkkiä vain huomaa, että hihat ja lahkeet ovat jääneet lyhyiksi. Nyt kun vanha ryhmä on loppuvaiheessa, he todella ovat "vanha ryhmä", jota uudet opiskelijat ihaillen katsovat, kun he puhuvat niin hyvin suomea. Tänään kuulin vanhojen opiskelijoiden puhua pulputtavan ruokatunnilla iloisesti eri maiden kansalaisuuksien saamisesta - suomeksi! Toistuva muistutteluni suomen käyttämisen hyödyllisyydestä lienee kantanut viimeinkin hedelmää.

Sopeutumiseni uuteen ryhmään on ollut takkuista. Syitä on monia. Ensinnäkin he olivat tottuneet toiseen opettajaan ja hänen tyyliinsä ja ymmärrettävästi suhtautuivat minuun ensi alkuun hieman varautuneesti. Opiskelijoilla kun on tapana kiintyä ensimmäiseen opettajaansa ja pitää häntä parhaana, omana opettajana. 

Ennen ensimmäistä päivääni uudessa ryhmässä näinkin ihan kamalan painajaisunen, jossa kaikki oli kaaosta ja opiskelijat suorastaan vihasivat minua. Onneksi se ei sentään toteutunut, vaan alusta asti opiskelijat ovat olleet ihania ja ystävällisiä. Pieniä välikohtauksia on tullut johtuen siitä, ettemme vielä ole tunteneet toisiamme, mutta niistä on päästy yli.

Toiseksi olen opettanut ryhmää edelleen vain pari päivää viikossa. Olen ollut aika pihalla siitä, mitä he osaavat, mitä he ovat ehtineet jo opiskella ja millaiset oppimistaidot kullakin on. Koska vuorottelemme toisen opettajan kanssa ja päiväni ovat edelleen hyvin kiireisiä, joudun jatkuvasti menemään luokkaan huonosti valmistautuneena ja osittain epätietoisena siitä, mitä edellisinä päivinä on tehty.

Kolmanneksi, hitaan ryhmän sisälläkin on melkoisen suuria eroja. Toiset osaavat ennestään ja oppivat nopeammin, kun taas osa tuijottaa tyhjyyteen, vaikka vääntäisit itsesi solmuun heidän edessään. Ihmisillä saattaa myös olla hyvin erilaiset taustat ja elämäntilanteet, huonoja kokemuksia koulusta, traumoja sodasta tai jotain muuta, mikä rajoittaa heidän kykyään vastaanottaa uutta.

Osalla opiskelijoista on myös ongelmia keskittymiskyvyn kanssa. Ja kun ryhmässä on nyt 20 opiskelijaa aiemman 16 sijaan, tuntuu opetustilanne paljon levottomammalta kuin ennen, varsinkin kun edellinen ryhmäni on superrauhallinen. Välillä tuntuu, että ympärilläni pyörii hullunmylly, vähän niin kuin yläkoulussa. 

Halusin aikuiskouluttajaksi juuri siitä syystä, että voin keskittyä opettamiseen kasvattamisen sijaan. Ja mitä nyt teen? Pidän kuria ja yritän opettaa ihmisiä tavoille: kuuntelemaan, kun toinen puhuu, tulemaan ajoissa tunnille jne. Tämä ei todellakaan ole sitä, mistä nautin.

Tänään koin kuitenkin ensimmäisen todellisen onnistumisen elämyksen. Huomasin viime viikolla, että koska kaikkien opiskelijoiden äidinkielet ovat hyvin kaukana suomen kielestä, heidän on hyvin vaikea omaksua suomen kielen äänteitä. He tarvitsevat siinä paljon enemmän harjoitusta kuin perusraiteen opiskelijat. Niinpä päätin aloittaa systemaattisen harjoittelun Mitä kuuluu? -kirjan harjoitusten avulla. Olemme hankkineet oppilaitokseemme kyseisiä kirjoja ison pinon, jotta jokaisella opiskelijalla on käytössä oma kirja. 

Perusryhmien kanssa olemme tehneet kirjan harjoituksia kielistudiossa yksilöllisesti tarpeen mukaan eli jokainen on harjoitellut niitä äänteitä, jotka omassa äidinkielessä eroavat suomesta. Hitaan ryhmän kanssa kielistudion käyttö on lähinnä sähläämistä, joten en nyt heti edes yritä sitä. Muutenkin on parempi tehdä kuuntelu- ja ääntämisharjoitukset yhdessä, jolloin opettaja voi pitää nauhassa taukoja ja selittää enemmän, mitä tehdään. 

Entä se onnistumisen elämys? Se tuli siitä, kun tajusin, että hitaan ryhmän kanssa suomen kielen rytmiä ja kestoa kannattaa harjoitella taputtamalla. Ihan perusjuttu esim. luku- ja kirjoitustaidottomien opetuksessa, mutta aiempien ryhmien kanssa en ole tainnut sitä tehdä. Kun taputimme yhdessä seisaallaan ta-ta, ta-taa, tat-ta jne., heräsivät nekin eloon, jotka yleensä eivät reagoi mihinkään. Näin heidän silmissään oivaltamisen ilon. Ja juuri se on parasta, mitä opettaja voi nähdä. Näitä hetkiä varten teen tätä työtä!

Kun vielä jatkoimme päivää vaatteiden opiskelulla monin toiminnallisin tavoin (joista tarkempi kuvaus tässä postauksessa), päivä todella sujui hauskasti ja kevyesti, niin kuin sen kuuluukin sujua. Alan vihdoinkin tuntea opiskelijoita vähän paremmin ja he ovat pikku hiljaa tottuneet minun tapoihini ja tyyliini. 

Valitsimme tämän koulutuksen oppikirjaksi uuden Lukumatka jatkuu -kirjan, joka on tehty nimenomaan hitaan raiteen opiskelijoita ajatellen. Suomen mestarin kielioppitykitys ei tälle ryhmälle sovi. Onneksi hitaille ryhmille on tehty monia vapaasti kopioitavia materiaaleja, joilla voimme täydentää kirjaa. Käytämme esimerkiksi seuraavia materiaaleja: Oikeesti aikuisten, Naapuri hississä, Opettajan puhepaketti, Käts, Aamu. Ja tietysti monia niitäkin, joita ei ole erikseen hitaille suunniteltu.

Vaikka alku hitaasti etenevän ryhmän kanssa on tuntunut todella takkuiselta, uskon tämänkin kokemuksen lopulta kääntyvän voitoksi. Ainakin minun on taas kerran pakko kyseenalaistaa aiemmat toimintatapani ja miettiä yhä lisää keinoja, miten saan opiskelijat saavuttamaan toiminnallisen kielitaidon. Kieliopista en osaa kokonaan luopua, mutta sen opettamiseen pitää löytää uusi näkökulma ja yhä uusia keinoja, sillä vaikka perusryhmässä suuri osa tykkää opiskella kielioppia sääntöjen perusteella, hitaassa ryhmässä harvempi saa sellaisesta mitään. Tärkeintä olisi saada sellainen kielitaito, jolla pärjää edes suullisesti. Eli ymmärtää ja tulee ymmärretyksi. 

Olemmekin päättäneet keskittyä tämän ryhmän kanssa alusta lähtien puhekielen opettamiseen. Esimerkiksi numerot he opiskelivat suoraan puhekielellä. Suomen kielen pitkiä ja hankalia kirjakielisiä numeroita heille on ihan turha opettaa. He pärjäävät Suomessa, jos ymmärtävät mitä ihmiset ympärillä puhuvat ja osaavat itse ilmaista itseään ymmärrettävällä suomella. Siihen tavoitteeseen päästään ainoastaan oppimalla puhekieltä.

2 kommenttia:

  1. Siis 20 opiskelijaa hitaassa ryhmässä? No huh huh, se kuulostaa todella isolta määrältä. Onko kaikissa ryhmissä nykyään tuo 20?

    Mulla olisi suunnitelmissa käyttää syksyllä Lukumatka-kirjaa lukutaidon moduuli 3:n opiskelijoiden kanssa. On mielenkiintoista siis kuulla siitä käyttökokemuksia!

    VastaaPoista
  2. Kyllä, käsittääkseni se on TE-toimiston (vai ELY-keskuksen) vaatimus. Kaikissa pk-seudun ryhmissä on nykyään 20, paitsi tietysti LUKU-ryhmissä, joissa on kai 10. Mielestäni ryhmäkoko on hitaammille oppijoille kerta kaikkiaan liian suuri. Hehän ovat tavallaan melkein kuin erityisopetusta vaativia oppijoita. Jokainen peruskoulussa opettanut tietää, miten paljon energiaa vie yksikin ADHD-oppilas. Samanlaisia kavereita on näissä hitaissa ryhmissä. Ihania luonteeltaan, mutta niin paljon huomiota vaativia, että opettaja ei tahdo pysyä vauhdissa mukana.

    Kunhan ehdin itse kunnolla tutustua tuohon kirjaan, voin kirjoitella siitä jotain. Erilainen se ainakin on kuin muut kirjat. Luotan, että Rauno Laine, joka sen on tehnyt, on hyvin tarkkaan miettinyt, mitä kirjaan laittaa ja mitä ei. Hänhän on kuitenkin yksi LUKU-alan guruista Suomessa.

    VastaaPoista