Digiajassa - hypessä vai jälkijunassa?

Suomen koulujen siirtymisestä digiaikaan on viime aikoina käyty keskustelua eri yhteyksissä, mm. Opettaja-lehdessä. Lukemistani artikkeleista ja mielipiteistä päätellen vallalla on (jälleen kerran!) varsin mustavalkoinen ajattelu. Joko ollaan sitä mieltä, että Suomi on jäänyt jälkeen ja koko koulu pitäisi kiireen vilkkaa muuttaa digitaaliseksi tai sitten digi ja some nähdään peikkoina, joista innostuneet leimataan digiuskovaisiksi.

Pyrin itse tässä, kuten monissa muissakin asioissa pysyttelemään kultaisella keskitiellä. Haluan pysyä kehityksessä mukana ja ottaa nykyajan välineet ja keinot käyttöön siinä, missä niistä on hyötyä opetuksessa, opiskelussa ja oppimisessa. En kuitenkaan halua tehdä välineistä itse tarkoitusta. On ajanhukkaa vääntää digimuotoon tehtävää, joka toimii paperilla yhtä hyvin. Toisaalta joidenkin digimuotoisten tehtävien avulla voi säästää aikaa ja paperia, vaikka ne eivät rakenteeltaan ihmeemmin eroaisi paperitehtävistä.

Siispä miettimään, miten välineitä voisi hyödyntää. Oppilaitoksessamme on viime aikoina panostettu tähän kouluttamalla meitä kouluttajia ja hankkimalla tarvittavaa välineistöä. Pikku hiljaa jokainen ottaa välineet käyttöön omassa opetuksessaan, sen mukaan mikä kenestäkin omaan opetukseen sopivalta tuntuu. Tiedän, etten itse ole mikään eturivin kehittäjäopettaja tälläkään saralla. Kunpahan kopioin ja tuon esiin muutamia tavallisen opettajan helposti käyttöön otettavia ideoita.

Olen uuden ryhmäni kanssa kokeillut mm. seuraavanlaisia juttuja digimaailmassa.

Omat videot. Koulutuksen alussa sain idean tähän kollegaltani. Kuvasin omalla puhelimellani videoita, joilla puhuin itse ja jätin opiskelijalle vastausaikaa. Tein videoita esim. tutustumisesta ja peruskysymyksistä puhekielellä. Latasin videot oppilaitoksen omalle oppimisalustalle, mutta avasin ryhmälle myös oman Gmail- ja Youtube-tilin, jolle videoita on helppoa ladata. Opiskelijoiden piti kotona harjoitella videon kanssa keskustelua. 

Ideana oli harjoitella reagoimista kysymyksiin ja oppia ymmärtämään perusfraaseja kohtalaisen nopeallakin puhekielellä. Videotahan voi kelata edestakaisin niin monta kertaa, että ymmärtää kysymyksen. Tarkoituksena oli myös opettaa luonnollista intonaatiota kysymyksissä.

Näitähän voisi tehdä eri aiheista niin paljon kuin ehtii. Tai niin paljon kuin sietää katsella omaa naamaansa videolla. Aika kiusallista tällaisesta ei-linssiluteesta, mutta kyllä siihenkin tottuu. Itseäni minuuttitolkulla tuijottaessani havaitsin, että minulla on kauniit silmät, mutta kamalat silmänaluset. Jälkimmäisen olin kyllä tiennyt jo ennestäänkin. ;) 

Opiskelijoiden tekemät videot. Ensimmäistä moduulia oli kulunut noin kuukausi, kun opiskelijat saivat tehtäväkseen ensimmäisen videoprojektin iPadeilla. Sen ohjeistin niin, että he ovat tulossa uudelle kurssille ja tutustuvat toisiin opiskelijoihin. Ideana oli siis kerrata itsensä esittelyä ja tutustumista. Sekä tietysti harjoitella yhteistyötä pienryhmässä ja neuvottelua (josta osa tietenkin tapahtuu tuossa vaiheessa englanniksi tai venäjäksi).

Ryhmissä oli neljä tai viisi opiskelijaa ja melkein jokainen oli myös kameran edessä ja äänessä. Ryhmien tuotokset olivat tietysti eri tasoisia ja pituisia, mutta oikein kivoja kaikki, osa suorastaan loistavia. Ensimmäiset videot katsoimme luokassa yhdessä videotykin kautta, mutta ongelmaksi osoittautui äänen laatu. Emme olleet ottaneet sitä huomioon kuvausvaiheessa eikä puheesta tahtonut saada selvää.

Tänään teimme toisen videoprojektin, jonka tarkoituksena oli kerrata ensimmäisessä moduulissa opittuja asioita. Opiskelijat tekivät koko homman täysin itsenäisesti sillä aikaa, kun pidin osalle henkilökohtaisia ohjauskeskusteluja. Miten ihanaa, kun ryhmä on taitava ja itseohjautuva! Osaavimmat tietysti auttavat niitä, joilta ohjelmien käyttö ei suju yhtä näpsäkästi.

Annoin opiskelijoille listan teemoista ja ohjeistin heitä jakautumaan neljän hengen ryhmiin. Teemat olin ottanut Sukimosta, joka pohjautuu opetussuunnitelmaan. Ryhmät valitsivat yhden teeman, josta he suunnittelivat dialogin, kuvasivat videon ja latasivat sen Youtubeen. Sen jälkeen jokainen katsoi kaikkien ryhmien videot ja sai kommentoida niitä. En antanut sen tarkempia ohjeita, sanoin vain, että heillä on muutama tunti aikaa ja saavat valita kuvauspaikan itse.

Olin tyytyväinen iltapäivällä videoita katsellessani. Jokainen oli omalla tavallaan hyvä. Kaikki ryhmät olivat suunnitelleet videot huolella. Äänen laatu oli parempi kuin viimeksi, koska joukossa on opiskelija, joka osasi antaa kaikille vinkkejä sen parantamiseen. Joku oli vähän editoinutkin videotaan, lisännyt taustalle ääniä jne. Osalla oli hyviä tilannedialogeja, osa piti pienen puhe-esityksen aiheesta. En puuttunut toteuttamistapoihin, vaan annoin heille melko vapaat kädet. Tärkeintä oli harjoitella puhumista suomeksi. Upein tuotos oli mielestäni vapaa-ajan harrastuksista kertova filmi, jolla thaimaalainen opiskelija veti kavereilleen joogaa. He todella laittoivat itsensä likoon yli 11-minuuttisella videollaan. Nauroin vedet silmissä! 

Muita ohjelmia tableteilla en ole ehtinyt vielä kovin paljon kokeilla. Teimme yhden Padletin, johon kokosimme kotiin liittyviä sanoja mind map -tyylillä. Jokainen ryhmä keräsi yhteen huoneeseen tai taloon liittyviä sanoja. Padlet tallennettiin verkko-oppimisalustalle, josta jokainen voi tallentaa sen itselleen tai katsoa sitä jälkeenpäin. Näitä aion teettää lisääkin koulutuksen edetessä. Ihan toimiva ja hyödyllinen paperinsäästämiskeino.

Olen luonut verkko-oppimisalustalle jokaiselle opiskelijalle oman sivun, jolle he voivat alkaa kirjoitella omia juttujaan. Ensimmäisen tehtävän teetin viime viikolla, kun pyysin heitä raportoimaan sinne lukemistaan tosi helpoista selkouutisista. Jatkossa aion kerätä sinne erilaisia kirjoitustehtäviä, kuten oppimispäiväkirjaa.

Otin tänään myös moduulipalautteen ensimmäistä kertaa digitaalisesti omalla verkko-oppimisalustallamme. Paljon kätevämpää kuin paperilla! Miksi en ole aiemmin sitä tehnyt? - Ei mitään hajua. Tietotekniikkaa voisi käyttää paljon nykyistä enemmän, jos vain ehtisi paneutua siihen enemmän.

Kollegani samassa työhuoneessa on aktiivisempi tablettien käytössä, häneltä olen saanut monta hyvää ideaa. Hän on tutkinut aktiivisesti esim. Twitterin ja muun some-maailman antia. Itselläni ei tähän riitä energia tässä elämäntilanteessa, mutta kopioin mielelläni muilta saamiani ideoita. Kiitos niistä!
 
Mitä sinä olet tehnyt tableteilla? Millaisia ideoita olet toteuttanut tietotekniikan tai somen avulla? Kommentoi!

Puhu minulle suomea!

Olen viime aikoina parissakin eri kontekstissa työn ulkopuolella pohtinut kielen oppimista ja opettamista. Oppimista mietin omasta näkökulmastani, kun olin lomalla Italiassa ja yritin käyttää pientä italian kielen taitoani. Olen toki opiskellut italiaa yliopiston kielikeskuksessa lukion lyhyen oppimäärän verran, eli perussanasto ja -kielioppi on käyty läpi ja aikoinani ne ihan hyvin hallitsinkin. Harmi vain, etten ole päässyt käyttämään kieltä, koska lomamatkamme ovat sen jälkeen suuntautuneet toisiin maihin.

Kun nyt kuitenkin olimme vihdoin Italiassa, päätin yrittää. Otin mukaan pienen kirjasen, josta kertailin turistin tarvitsemia fraaseja. Hauska yksityiskohta sinänsä, että kirja oli saksa-italia-yhdistelmällä, olin ostanut sen aikoinaan Saksasta jo vuosia ennen kuin aloin opiskella italiaa. No, alkeiden opiskelussa minulle on saksanopettajana se ja sama, onko lähtökieli suomi vai saksa.

Kun sitten asioin kaupassa tai rinneravintolassa, rohkaisin mieleni ja yritin käyttää niitä tilanteisiin sopivia sanoja ja fraaseja, jotka kulloinkin mieleeni tulivat. Kuten kahvin ja jäätelön tilaaminen, hinnan kyseleminen, lasin pyytäminen tai muu yksinkertainen asia. Pettymyksekseni tiskin toiselta puolelta vastattiin usein englanniksi. Olisi ollut helppoa tyytyä ajattelemaan, että okei, en mä osaa vielä tarpeeksi hyvin, paljon helpommalla pääsen, kun käyn nämäkin pikku keskustelut englanniksi. Mutta sitkeästi puhuin silti italiaa aina, kun se vain suinkin luonnistui. Sillä eihän sitä kieltä koskaan opi paremmin, jos ei suostu lähtemään alkeista liikkeelle! 

Varmemmin italiaa pääsisi harjoittelemaan jossakin pikkukylässä, jossa kukaan ei puhu englantia. Turvallista se on tuollaisessa turistikohteessa, jossa voi tiukan paikan tullen vaihtaa englanniksi. On helppoa lykätä väliin jokin englannin sana, kun tietää, että toinen ymmärtää senkin.

Väkisin tuli kuitenkin mieleen se, miten meidän opiskelijamme pärjäävät. Missä he voivat harjoitella suomen kieltä, siis luokan ulkopuolella? Suomalaisetkin tuntuvat olevan hanakoita vaihtamaan kielen englanniksi, kun huomaavat, että toisen suomi vielä vähän tökkii. On niin hauskaa treenata omaa englannintaitoa ja tuntuu varmaan jopa avuliaalta eleeltä, että kyllä me voidaan hei englantiakin puhua, niin ei ole niin hankalaa tämä kommunikointi. Mutta jos kukaan ei keskustele suomeksi, ei sitä suomea voi ikinä oppia kunnolla!

Tältä sivustolta löytyy hyviä kertomuksia siitä, miten mitä tahansa kieltä parhaiten opitaan.

Vajaat kymmenen vuotta sitten pääkaupunkiseudulle perustettiin yhdistys nimeltä Puhu minulle suomea. Sen tarkoitus oli lisätä kantasuomalaisten tietoisuutta siitä, että maahanmuuttajien kielitaidon kehittymisen kannalta on tärkeää, että puhumme heidän kanssaan suomea joka tilanteessa. Yhdistys on sittemmin kuopattu, mutta meidän opettajien sanoma on edelleen sama: puhu maahanmuuttajalle suomea!

Opettamiseen liittyviä ajatuksia taas herätti Sami Hedbergin stand up -keikka, jolla kävin reilu viikko sitten. Keikan jälkeen keskustelimme siitä, miten ammattitaitoinen esiintyjä Hedberg on kymmenen vuoden keikkailun jälkeen. Mitä enemmän analysoin sitä, miten hänen ammattitaitonsa näkyy, sitä enemmän havaitsin yhtäläisyyksiä opettajan työhön.

Ensinnäkin itsevarmuus, jonka kokemus tuo. Kokenut koomikko saa näyttämään hauskalta vaikka sen, miten juo vettä. Hän on läsnä, tekee kaiken tietoisesti ja saa jokaisen tilanteen näyttämään siltä, kuin se kuuluisi esitykseen, vaikka se olisi oikeasti tullut mieleen siinä hetkessä tai tapahtunut vahingossa. 

Samalla tavalla etenee oppituntikin usein. On olemassa suunnitelma, mutta siitä poiketaan, välillä tarkoituksella, välillä vahingossa. Kokenut opettaja saa kuitenkin kaiken vaikuttamaan siltä, että näin sen piti mennäkin. Sillä aikaa, kun hän juo vettä ja pohtii kuumeisesti, mitä seuraavaksi tehtäisiin, opiskelijat odottavat rauhassa ohjeita ja kuvittelevat käsikirjoituksen olevan koko ajan selvillä. Paniikkiratkaisut saattavat toisinaan olla jopa parempia kuin tarkasti etukäteen suunnitellut käänteet. (Toki aina ei.)

Toisekseen työnkuville yhteistä on oman persoonan laittaminen likoon, jopa itseironia. Kun koomikko paljastaa itsestään jotain, korostaa omaa inhimillisyyttään ja nauraa heikkouksilleen (kuten Hedberg vartalolleen), hän saa yleisön sympatian puolelleen. Välillä esitys voi mennä vähän överiksi ja senkin voi myöntää. Ylimielistä koomikkoa ei kukaan jaksa kauan kuunnella. 

Kun opettaja avaa hiukan oman persoonansa ja elämänsä verhoa, uskaltavat opiskelijatkin kertoa itsestään. Mitäpä kielten tunneilla muuten voisi puhua, jos ei voisi kertoa omasta perheestään, kodistaan, arkipäivästään ja mielipiteistään. Toki roolien käyttö antaa toisenlaisenkin mahdollisuuden tilanteissa, joissa todellisen minän paljastaminen olisi liian kiusallista. 

Myös virheiden tekeminen tulee sallitummaksi, kun opettaja myöntää omat virheensä ja erehdyksensä, pyytää tarvittaessa anteeksikin. Maahanmuuttajaopiskelijoita saattaa joskus hämmentää opettajan asettuminen samalle tasolle tai kritiikin kohteeksi. Se on kuitenkin osa suomalaiseen yhteiskuntaan ja työelämän matalaan hierarkiaan kasvattamista.

Kolmas yhteinen taito on yleisön ottaminen. Koomikko heittää välillä kysymyksiä yleisölle, poimii vastauksista esitykseensä sopivasti uusia aineksia. Näin hän saa kohdistettua esityksen läsnä olevalle yleisölle, luo ikään kuin illuusion, että illan jutut olisi tehty vain tälle yleisölle. Joihinkin välihuutoihinkin hän voi tarttua, mutta hänen täytyy osata salamannopeasti päättää, lähteekö kuljettamaan tarinaa siitä eteenpäin vai jättääkö kommentin täysin huomiotta. 

Samalla tavalla opettajan täytyy aina tasapainoilla sen välillä, vastaako oppilailta tuleviin kysymyksiin tässä ja nyt, lähteekö viemään oppituntia aavistuksen tai peräti kokonaan toiseen suuntaan kuin alun perin meinasi. Onko nyt oikea hetki paneutua juuri tähän asiaan? Onko tarkoituksenmukaista selittää asia heti, edistääkö se oppimista vai haittaako se sitä? Vai sanoako vain, että tästä asiasta puhumme vähän myöhemmin, kun on sen aika? Toisaalta, jos opiskelijalla on jokin akuutti kysymys, joka ei liity lainkaan oppitunnin aiheeseen, pitääkö keskittyä siihen vai sanoako, että puhutaan tästä tunnin jälkeen. Mitkä asiat käsitellään koko luokan kanssa, mitkä kahden kesken?

Vuosien varrella näitä tilanteita tulee eteen ja niissä oppii toimimaan intuitiivisesti. Joskus menee harhaan ja huomaa jälkikäteen, että ei olisi pitänyt lähteä nyt tähän ollenkaan. Tai että olisi ollut parempi antaa käsikirjoituksen olla ja keskittyä päivänpolttaviin kysymyksiin.

Koomikon ja opettajan työn vaatimusten samankaltaisuudesta huolimatta olen sitä mieltä, että oppitunnit eivät ole mitään opettajan performansseja, joiden jälkeen voisi analysoida, miten hyvin esitys meni. Opetus (niin kuin toki jossain määrin myös stand up) on aina kommunikaatiota, johon vaikuttavat kaikki siihen kullakin hetkellä osallistuvat henkilöt. Keskiössä on oppiminen. Mitä ammattitaitoisempi opettaja, sitä enemmän hän osaa keskittyä siihen, mikä on oppimisen ja opiskelijan kannalta tärkeintä. Mikä tukee oppimista? Mikä tukee sopeutumista tähän yhteiskuntaan? Mikä vie opiskelijaa elämässään eteenpäin?

Kaiken lisäksi plussaa on, jos opettaja hallitsee tilannekomiikan ja saa opiskelijat silloin tällöin hörähtämään. Usein ryhmälle muodostuu yhteinen huumori, jota hyvässä ilmapiirissä viljellään. Mitä enemmän tunteita oppimiseen liittyy, sitä tehokkaampaa on oppiminen. Nauru on paras oppimisalusta.

P.S. Olen saanut ihanan innokkaan ja taitavan uuden ryhmän, joten jatkossa saatan taas vähän useammin kertoa tekemisistämme. Tiedossa ainakin kokeiluja uusilla iPadeillä. :)

Huono, huono ope - palautteen antamisesta

Olen ollut todella huono ope. Laiska. Saamaton. Tehnyt juuri niin kuin ei pitäisi. Päinvastoin kuin syksyllä käymässäni koulutuksessa opetettiin.

Kävin Testipisteessä koulutuksen, jossa keskityttiin palautteen antamiseen kirjoittamisen taidosta sekä jatkuvaan arviointiin, jolla voidaan tukea kirjoitustaitojen oppimista. Jokaiselle opettajalle on selvää, että palaute kirjoitustehtävästä pitää antaa mahdollisimman pian. Mitenkäs siitä muuten voi mitään oppia?

No, saamaton kun olen, keräsin koko pitkän syksyn opiskelijoiden kirjoitelmia työpöydälleni. Silloin tällöin sain osan niistä katsottua ja raapustettua jotain palautetta paperiin. En kuitenkaan voinut antaa niitä takaisin, koska en saanut koskaan koko nippua katsottua. Ihan totta. Tällaisiakin opettajia on olemassa!

Todellisuudessa vajaan sivun mittaisten kirjoitelmien tsekkaamiseen ei montaa minuuttia per paperi olisi mennyt. Ongelmani oli alkusyksystä se, etten oikein osannut päättää, millaista palautetta annan hitaan linjan opiskelijoille, joille kirjoittaminen on se kaikkein vaikein kielitaidon osa-alue. Jos korjaan virheet, paperi on täynnä punaista (tai vaaleanpunaista tai oranssia). Se ei tietenkään ole tarkoitus. Sehän vain masentaa eikä kukaan jaksa edes katsoa niitä omia virheitään läpi. Eikä siitä näin ollen opi mitään.

Pitäisi siis päättää, mistä asiasta milloinkin antaa palautetta. Keskitynkö palautteenannossa vain siihen asiaan, jota juuri tällä kirjoitustehtävällä harjoiteltiin? Korjaanko virheet vai alleviivaanko ne, jotta opiskelija saa itse oivaltaa, mikä meni vikaan? Annanko palautetta vain tekstin viestivyydestä? Sisällöstä? Kokonaisuudesta? Lauseista? Sanastosta? Verbeistä? Sijapäätteistä? Välimerkkien ja isojen kirjaimien käytöstä? Tekstilajille tyypillisistä piirteistä? Vai sittenkin pelkästään hienosti onnistuneista kohdista?

On niin monenlaista palautetta. Niin monta asiaa, joihin voi keskittyä.

Ja sitten voi myös jättää palautteen antamatta. Käyttää vertaisarviointia ja itsearviointia. Opiskelija lukee kaverinsa tekstin ja antaa palautetta. Tai he katsovat yhdessä tekstiä ja miettivät, mitä siinä voisi parantaa. Voi käyttää prosessikirjoittamista ja kirjoittaa saman tekstin koneella uudestaan. Oikolukuohjelma voi auttaa prosessissa (mikä tosin hitaan linjan opiskelijoilla sekin vaatii vähän enemmän harjoitusta, kun pelkän Wordin perusasioiden opiskeluun menee jo aika monta harjoituskertaa).

No, kaiken tämän pohdinnan seurauksena opiskelijoiden työt siis kasaantuivat pöydälleni pitkin syksyä. Joitakin taisin palauttaa ajoissa, mutta joka kuukaudelta jäi ainakin yksi teksti palauttamatta.

Niinpä päätin uuden vuoden alkajaisiksi pläjäyttää kaikki tekstit heidän eteensä kerralla. Annoin jokaiselle oman kansion, johon he saavat säilöä tuotoksensa, tekstien ohella myös ne taideteokset, joita oli syksyn mittaan ripustettu luokan seinälle.

Opiskelijat lukivat tekstejään uudestaan, esittelivät niitä parilleen. Parin kanssa he saivat katsoa, miten kirjoitustaito oli syksyn mittaan kehittynyt ja miten sitä voisi vielä kehittää.

Olin antanut edellisen moduulin lopussa jokaiselle henkilökohtaista palautetta kirjoittamisen taidosta (muiden taitojen ohella). Palautelomakkeessa oli Osaan-lauseita, joiden avulla annoin paitsi palautetta osaamisesta, myös vinkkiä siitä, mitä tällä tasolla pitäisi osata.

Esimerkiksi:

• Aloitan lauseen isolla kirjaimella.
• Lopetan lauseen pisteeseen, kysymysmerkkiin tai huutomerkkiin.
• Käytän erilaisia lauseita.
• Osaan perustella mielipiteeni lyhyesti.

Lauseita oli kymmenkunta ja arvioin jokaisen skaalalla osaan hyvin - harjoittelen lisää. Absoluuttista kyllä - ei -jakoa en halunnut tehdä, vaan asetin rastin skaalalle sen mukaan, kuinka hyvin kyseinen taito on hallussa. Näin jokainen sai jonkin verran positiivistakin palautetta.

Nämä lauseet laitoin nyt taas näkyville ja kertasin ne opiskelijoiden kanssa, jotta he pystyivät tarkastelemaan kirjoitelmiaan niitä vasten.

Lopulta laiskuuteni näyttäytyikin hieman erilaisessa valossa. Vaikutti siltä, että opiskelijoista oli ihan hauskaa tarkastella oman kirjoittamistaitonsa kehittymistä näin pitkällä perspektiivillä. Ehkä he havaitsivat itse, mitä olivat oppineet ja missä olisi vielä kehittämisen varaa. Ei heitä haitannut, vaikka opettaja ei ollut joka kohdasta antanut palautetta.

Joskus laiskuudesta voi siis seurata jotain hyvääkin. ;)



Vinkkejä siitä, miten voi antaa palautetta ja miten opiskelijoita voi auttaa siirtymään tasolta toiselle löytyy mm. seuraavista teoksista:

- Arvaanko vai arvioinko?
- Tasolta toiselle.
- Saako olla suomea? 
- Suomi2. (Minä ja arki, Minä ja yhteiskunta, Minä ja media)
- Matkalla Suomessa.

Rakkautta ilmassa

Pääsimme tämän ryhmän kanssa aika kivasti toteuttamaan jo viime kerralla suunnittelemaani aihekokonaisuutta perheen perustamisesta. En vieläkään ehtinyt toteuttaa sitä suggestopedisesti tai Mansikkala-idealla, jospa ensi kerralla...

Lähdimme liikkeelle seuranhakuilmoituksista. Ensin vakuutin kaikki siitä, että nyt he ovat sinkkuja ja etsivät tyttö- tai poikaystävää. Sitten teimme yhdessä mind mapin siitä, mitä ominaisuuksia ihannenaisella tai -miehellä pitäisi olla. Tässä vaiheessa eräs opiskelija tarjoutui näyttämään oman profiilinsa nettideittipalvelusta. Mikäs sen hienompaa! Tutkimme yhdessä hänen ilmoituksensa lisäksi muiden seuranhakijoiden ilmoituksia ja pohdimme mm. sitä, kuinka rehellisiä ihmiset ovat ilmoituksissaan. 

Uskollisuudesta puhuessamme pääsimme perkaamaan erään opiskelijan parisuhdeongelmia. Yleensä käsittelemme tässä yhteydessä vain kuvitteellisia ongelmia, mutta jos joku haluaa tuoda oikean elämänsä ongelmat käsittelyyn, mikäpä siinä. Tämän jälkeen ymmärsin paremmin sen, miksi hän itkisi äitinsä kuolemaa, muttei miehensä.

Opiskelijat pääsivät ensin valitsemaan partneria Otetaan selvää -kirjan ilmoituksista, joissa piti valita viidestä naisesta tai miehestä sopivin. Harmi vain, että ehdokkaat olivat enimmäkseen turhankin nuoria. No, seuraavaksi pääsimme pikadeiteille, johon roolit saimme Opettajan idearepun korteista. Niissä on aika paljon uutta sanastoa, joten ensin jokaisen piti perehtyä omaan rooliinsa huolellisesti. Lopulta pääsimme kuitenkin tutustumaan toisiimme ja etsimään pariamme pikadeiteillä. Naiset ja miehet seisoivat vastakkain ja kolmen minuutin välein vaihdettiin paria. Jokainen löysi vastaparinsa. Ryhmässä on enemmän naisia kuin miehiä, joten osa naisista oli miehen roolissa. No, sehän sopi vain syksyn sukupuolineutraaliin teemaan!

Kotitehtäväksi annoin Käts-materiaalin kappaleen Kippis!, jossa kerrotaan kihlajaisista ja häistä. Sen ja kirjan kappaleen avulla käsittelimme seurustelua ja naimisiinmenoa sekä tietysti avoliittoa ja kulttuurieroja parisuhteiden muodostamisessa siinä samalla. 

Tutustuimme myös erilaisiin kutsuihin hääkutsuista synttärikutsuihin. Teetin aiemmin käyttämäni tehtävän, jossa piti puhelimitse ilmoittaa hääkutsun lähettäjille, onko tulossa vai ei. Huomasin, että melko avoin tehtävänanto oli tälle ryhmälle aivan liian vaikea, joten päätin teettää hieman strukturoidumman tehtävän kutsuista. Pikaisesti keksin kotitehtäväksi selvittää jokaisesta kutsusta perusasiat muutaman kysymyksen avulla. Tekstilajin rakenne tuli tätä kautta varmasti kaikille selväksi. Miksiköhän sitä aina olettaa opiskelijoiden tuntevan ja ymmärtävän nämä meidän kirjalliset konventiomme niin hyvin? Hyvä kokemus opettajalle tipahtaa välillä maan pinnalle ja palata perusasioihin. 

Seuraavana päivänä askartelimme kutsut kartongista ja silkkipaperista. Kivaa vaihtelua! Opiskelijat saivat tehdä kutsut itsekseen tai pareittain haluamaansa juhlaan. Tuli yksi naisparin hääkutsukin sitten nähtyä. ;)

Kun nyt olimme päässeet naimisiin (vaikka emme varsinaisia hääjuhlia viettäneetkään), seuraava aihe oli tietysti lapsen hankinta. Kollegani on laatinut aiheesta varsin mainion tehtäväkokonaisuuden, jota hieman muokkasin ja laajensin hitaan ryhmän tarpeisiin. Liikkeelle lähdettiin raskaudesta, käytiin neuvolassa ja synnytettiin. Tutustuimme samalla naisen ja miehen anatomiaan ja muihinkin sukupuoliasioihin viiden kielen kuvasanakirjan avulla. Siinä yhteydessä kävimme hurjan hyviä ja tarpeellisia keskusteluja mm. ehkäisystä. Mitä vaihtoehtoja on, millaisia kokemuksia kelläkin on ja mistä voisi saada apua näihin asioihin Suomessa. Myös alapään termistö tuli käytyä läpi sillä ajatuksella, että maahanmuuttajienkin on hyvä tietää, mikä termi on alatyylinen ja mitä sopii käyttää vaikkapa lääkärissä tai milloin lapsi käyttää sopivaa termiä, milloin hän puhuu rumia. Tai mitä ihmettä ne suomalaiset toisilleen tai maahanmuuttajille huutelevat.

Parisuhdetta käsittelimme myös kahden Otetaan selvää -materiaalin sarjakuvan kanssa. Laitoin parit ensin yhdessä tutustumaan yhteen sarjakuvaan ja sitten kertomaan sen hassut tapahtumat toiselle parille. Seuraavaksi päiväksi keksin kuvasarjaan lauseita, jotka heidän piti järjestää oikeaan järjestykseen. Helpompaa olisi tietysti ollut tehdä tehtävät toisin päin, mutta joskus uusi idea tulee vähän jälkijunassa... 

Tästä teemaa voisi vielä laajentaa lapsen ensihetkiin ja -hoitoon. Puhuimme toki äitiyspakkauksesta ja neuvolajärjestelmästä, joita työelämäopettaja avaa vielä sosiaaliturvan kannalta. Jatkoimme edelleen päivähoitoon ja esikouluun Puhutaan asiaa ja Suomea, ole hyvä -materiaaleihin tehtyjen kuunteluharjoitusten ja autenttisten tekstitehtävien avulla. Myös Kotiäidin  työhönpaluu -keskusteluharjoitus Otetaan selvää -materiaalista sopii hyvin tähän kohtaan.

Tykkään koota aiheita tällaisiksi aihekokonaisuuksiksi. Melko pienellä vaivalla saisin tehtyä niistä oikean suggestopedisen syklinkin, mutta tänä vuonna rahkeeni eivät ole siihen riittäneet. Ehkä ensi vuonna, kuka tietää? 

Kulttuurieroja ja vertailua

Viime aikoina olen jutellut nyt jo rakkaaksi tulleen ryhmäni kanssa enemmän elämän suurista kysymyksistä kuin minkään muun ryhmän kanssa koskaan. Hitaan ryhmän opiskelijoiden ihanin puoli on se, että he ovat jotenkin avoimia ja aitoja. Kun ryhmään syntyy hyvä ja luottamuksellinen ilmapiiri, päästään keskusteluissa hyvinkin syvälliselle tasolle.

Ensin harjoittelimme asioiden vertaamista. Lukumatka jatkuu -kirjassa aihetta käsitellään vertaamalla Suomea kotimaahan. Se onkin varsin järkevä ja hedelmällinen lähtökohta. Jokaisella on mielipiteitä siitä, mitkä asiat ovat paremmin Suomessa kuin kotimaassa ja päinvastoin. Sen lisäksi vertaillaan konkreettisia asioita, kuten eri maiden maantiedettä, asukaslukua ja luontoa. 

Pidän tuossa kirjassa siitä, miten se lähtee liikkeelle aina jostakin opiskelijoiden arkeen liittyvästä, konkreettisesta aiheesta. Jokaisessa kappaleessa käsitellään oikeasti heitä koskettavia asioita eikä mitään länsimaisten ihmisten matkustus-, yliopisto-opiskelu- tai toimistotyötodellisuutta, joissa useimpien oppikirjojen tekstit pyörivät. Tässä on päästy todella käsiksi niihin aihepiireihin, joista täysin toisenlaisesta kulttuurista Suomeen muuttaneen ihmisen pitää osata keskustella. Kirjan tekijäthän ovat luku- ja kirjoitustaidottomien opetuksen uranuurtajia, joten he ovat osanneet valita aiheet näiden ihmisten tarpeista lähtien. 

Niinpä nytkin pääsimme kirjan esimerkkien kautta puhumaan opiskelijoiden omista kotimaista. Kirjan edellisten kappaleiden avulla olimme keskustelleet siitä, mitä he tekivät muutama vuosi sitten. Siinä yhteydessä oli luontevaa käsitellä omaa henkilöhistoriaa ja kokemuksia Suomeen muuttamisesta. Työelämäopettaja teetti vielä oikein perusteellisen vertailutehtävän, jossa piti verrata kotimaata ja Suomea esim. luonnon, ihmisten, työelämän ja tapojen kautta.

Vertailua harjoittelimme tietysti muutenkin konkreettisten asioiden avulla. Parit keksivät mm. lauseita vastakohtakuvista: "Tyyny on pehmeämpi kuin kivi, kivi on kovempi kuin tyyny." Järjestäydyimme riviin niin pituuden kuin iänkin mukaan ja toistimme jokaisen kohdalla: "Anne on kaksi vuotta vanhempi kuin Anita. Anna on vanhin."  Superlatiivia harjoittelimme myös mm. Opettajan idearepun toiminnallisen harjoituksen avulla, jossa etsitään luokan ystävällisin, iloisin, kaunein, turhin ja kovin esine tai ihminen.

Kirjassa vertailumuotoja ei analysoida sen kummemmin, annetaan vain esimerkit eri sanatyypeistä ja korostetaan eri värillä vartalossa tapahtuvia muutoksia. Opiskelijat eivät itse asiassa kaivanneet juuri sen tarkempaa analyysia. Tällainen toteava tapa voisi toimia usein perusryhmässäkin, ihan turhaan aletaan usein purkaa joka ikistä sanatyyppiä kappaleiksi. Tämäkin on mielestäni kirjan hyvä puoli. Emme juutu ollenkaan niin pitkäksi aikaa jauhamaan kielioppiasioita, vaan pysymme kiinni aiheissa, joita niiden avulla voidaan käsitellä. 

Olen toki aina tiennyt, että oppikirja ohjaa opetusta, mutta nyt olen konkreettisesti todennut, miten hurjasti. Kun opetin kieliopintäyteisen Suomen mestarin avulla, kieliopin käsittelyyn meni paljon enemmän aikaa. Nytkin opiskelemme tärkeimmät rakenteet, mutta ne eivät saa yhtä suurta roolia opetuksessa eikä käsiteltävä teema huku kieliopin alle. Hitaan ryhmän kanssa on mielestäni turhaa lähteä edes yrittämään kovin monimutkaisia juttuja opiskelemaan, kuten vaikkapa vertailumuotojen sijamuotoja. Toki annan niistäkin sen verran esimerkkejä, että he ymmärtävät, että niissä on samasta asiasta kysymys, mutta en masenna heitä laittamalla heitä muodostamaan niitä. Lopputulokseksi riittää, jos he ymmärtävät vertailumuotoja ja osaavat itse käyttää edes tavallisimpia muotoja kuten parempi, isompi, pienempi, vanhempi jne. Tämän opetteluun käytimme mm. kollegan tekemää tehtävää, jossa opiskelijoiden piti vertailla pitkä lista mies-nainen, kesä-talvi, koira-kissa -tyyppisiä pareja. Jokainen keksi itse lauseen, joista sitten kokosimme pitkän listan hyviä lauseita tiedostoksi, jonka sitten tulostin kaikille.

Kun sitten seuraavassa kappaleessa käsiteltiin perhejuhlia, pääsimme syventämään keskustelua kulttuurieroista. Tässä vaiheessa opettaja oppi varmasti yhtä paljon uutta kuin opiskelijatkin. Keskustelimme kaikista juhlista nimiäisistä/ristiäisistä hautajaisiin. Välillä piti pohtia, mikä ero johtuu kulttuurista, mikä uskonnosta. Ryhmässä kun on paljon muslimeja monesta eri maasta. Myös buddhalaisten tavoista keskusteltiin ja siitä, että kristittyjäkin on erilaisia ryhmittymiä ja niiden sisälläkin erilaisia käsityksiä. Katsoimme myös Supisuomea -sarjasta sen osan, jossa vietetään erilaisia perhejuhlia.

Satuimme puhumaan aiheesta juuri sillä viikolla, kun eduskunnassa äänestettiin sukupuolineutraalista avioliittolaista. Pääsimme sitä kautta kätevästi puhumaan erilaisista perhemuodoista ja siitä, mikä Suomessa on normaalia ja hyväksyttyä. Jo aiemmin olivat tulleet tutuiksi termit suvaitsevainen ja suvaitsematon, kun olimme opiskelleet erilaisia modaaliverbejä (voida, pystyä, täytyä, joutua jne.). 

Keskusteluissa tuli esiin monenlaisia stereotypioita ja ennakkoluuloja. Minun oli vaikea käsittää, miksi musliminaiset eivät pääse hautausmaalle ennen kuin itse kuolevat (koska he itkevät liian paljon!). Eräs venäläinen kertoi totena, että suomalaiset eivät itke hautajaisissa, koska niissä hautajaisissa ei ollut kukaan itkenyt, joissa hän oli käynyt. Toinen kertoi suomalaisista hautajaisista, joissa itkettiin todella paljon. Joku oli sitä mieltä, ettei aviomiehen kuolema olisi itkun arvoinen, mutta jos hän menettäisi äitinsä, joka on hänet tuonut tähän maailmaan, se olisi paljon suuremman surun aihe. Myös perinnönjaosta puhuttiin, se kun menee muslimimaissa usein eri tavalla kuin länsimaissa.

Kulttuurieroista puhuttaessa oli jossain vaiheessa pakko ottaa esiin sanonta "Maassa maan tavalla", jotta kaikki varmasti ymmärtäisivät, että vaikka suvaitsemme Suomessa monenlaisia kulttuureja ja tapoja, kukaan ei voi tulla tänne sanelemaan meille, miten meidän pitäisi käyttäytyä. Suomalaisetkin saattavat ajatella asioista eri tavoin, mutta sitä pitää tällaisessa yhteiskunnassa sietää. Mielenkiintoista oli myös nähdä, etteivät tuomitsevimpia suinkaan olleet niiden kulttuurien edustajat, joita yleensä tiukkoina pidetään, vaan aivan toiset. 

Joka maassa ihmiset ovat yksilöitä, tuli taas todetuksi.

Terveystarkastus

Syksy on ollut niin töissä kuin yksityiselämässäkin kiireinen, joten en ole antanut tämän blogin lisätä stressiäni. Kirjoittelen, kun kerkiän.

Eräs teema, jota olen tuon Lukumatka jatkuu -kirjan kanssa käsitellyt paremmin kuin ennen, on terveydenhoito, nimenomaan sairauksien ennaltaehkäisy. Aiheen käsittely on mielestäni erityisen tärkeä hitaan koulutuksen opiskelijoille, joilla taustatiedot saattavat olla heikommat kuin korkeammin koulutetuilla perusryhmäläisillä.

Kirjassa on kappale nimeltä Miten sinä voit?, jossa Jaakko menee terveystarkastukseen ja käy laboratoriossa. Kappaleessa puhutaan myös näön ja kuulon tarkastamisesta, verenpaineen mittauksesta ja rokotuksista. Lisäksi lasketaan painoindeksi ja käsitellään terveellistä ruokavaliota.

Täytimme siis kirjan terveystietolomakkeen ja laskimme painoindeksit. Joidenkin vapaaehtoisten (ensin tietysti opettajan) painoindeksi laskettiin taululla, loput saivat laskea itse omansa. Kaikilla eivät matemaattiset taidot välttämättä riittäneet siihen usean esimerkin jälkeenkään, mutta luotin siihen, että se joka ei ymmärrä, kysyy neuvoa. Väkisin en halua kenenkään painoindeksiä laskea, vaikka ylipainoisia ei tässä ryhmässä olekaan. Matematiikkaa harjoittelemme toki hitaan polun koulutuksissa myös, kaikki kun eivät hallitse vaikkapa prosenttilaskuja, joista on kuitenkin arjessa hyötyä.

Meillä sattui kotona olemaan pieni verenpainemittari, joten mittasimme kaikilta myös verenpaineen. Kirjastostakin sellaisen voi lainata, jos kotoa ei löydy. Opettaja unohti mittanauhan kotiin, mutta onneksi eräällä opiskelijalla oli sellainen mukana, joten saimme mitattua halukkaiden pituuden ja vyötärönympäryksen. Kirjan taulukoista pystyi tarkistamaan, ovatko omat mitat normaalin rajoissa.

Kirjassa oli tietoa siitä, mitä vitamiineja saa mistäkin ruoasta. Lisäksi oli taulukko ja kuvia, joissa käsiteltiin terveellisiä ja epäterveellisiä ruokia. Myös suomalaisten normaalista ruokarytmistä puhuttiin ja verrattiin sitä kotimaan ruokarytmiin. Kollegan laatiman tehtävän avulla opiskelijat kyselivät toisiltaan, miten terveellinen ruokavalio heillä on ja minkä verran he harrastavat erilaista liikuntaa. Samalla opettelimme fraasin: "Mulla on tapana... (käydä joka päivä salilla jne.)".

Kirjassa on myös tehtävä, jossa pitää keskustella, miten sairauksia voi välttää tai parantaa. Harmi vain, että ei kerrottu, mitä sairauksia. Vedin hatusta siihen diabeteksen, korkean verenpaineen ja sydänsairaudet. (Kirjan huono puoli onkin viimeistelemättömyys. Se vilisee kirjoitusvirheita ja tällaisia epäjohdonmukaisuuksia. Toivottavasti nämä korjataan toiseen painokseen.) Kokosimme taululle yhdessä terveellisiä ja epäterveellisiä elämäntapoja, joista tein jälkikäteen kuvitetun koosteen opiskelijoille.

Teemaan sopivasti kuuntelimme ja lauloimme joitakin vihannesaiheisia lauluja, kuten Popsi popsi porkkanaa ja Aamun Puutarhasadon korjaajat ja kotitehtävänä oli kasvisaiheisia ristikoita. Näin tuli sitäkin sanastoa kerrattua.

Kotitehtäväksi annoin tuoda kouluun kotoa kolme ruokapakkausta, joihin on merkitty ruokien ravintoarvot. Tunnilla selvitimme ensin sellaiset käsitteet kuin kilokalori, proteiini, hiilihydraatti, rasva ja kuitu. Esimerkkeinä olivat pizza ja sienet. Jokainen kirjoitti omien ruokiensa ravintoarvot taulukkoon ja vertaili niitä tunnilla parinsa kanssa. Sen jälkeen jaoin pareille kotoa tuomieni samantyyppisten ruokien pakkauksia, joita he tutkivat. Kokosimme yhteen taulukkoon erilaisten maitotuotteiden arvot ja vertailimme niitä. Eräs urheileva nuorukainen oli kiinnostunut proteiinintarpeestaan, joten selvitimme sen netistä. Näytin erilaisia laskureita, joilla voi omaa syömistään ja ruokien terveellisyyttä tutkia. Toiseen taulukkoon kokosimme erilaisia herkkuja tummasta suklaasta lakritsiin. Tulostin taulukot myös paperille, jotta opiskelijat saivat ne itselleen.

Lopuksi näytin sokeripalojen avulla, minkä verran sokeria on eri ruoissa. Tämän idean sain viime vuonna Laurean Voi hyvin -päivästä. Opiskelijat olivat melko hämmästyneitä mm. jogurtin ja mehun sokerimäärästä. Koura täynnä sokeripaloja kysyin: "Antaisitko nämä lapsellesi? Ai et? No, annatko mehua tai jogurttia?".  Keskustelimme myös siitä, miten lapsen saa syömään terveellisesti.

Samaan aihekokonaisuuteen lisäsin vielä keittiösanaston kertausta. Käytin mm. Vocabularyn kuvia ja ristikoita. Tässä yhteydessä harjoittelimme myös monikon partitiivia. Lisäksi opettelimme kertomaan, miltä ruoka maistuu (ja miltä jokin asia näyttää/tuntuu/tuoksuu/haisee/kuulostaa). Tätä rakennetta pääsimme käyttämään mm. sokkomaistajaisissa, joista tarkempi kuvaus tässä postauksessa.

Myöhemmin syvensimme aihetta vielä Terveystalon tiedotteella influenssan ehkäisystä. Siitä tein tekstinymmärtämistehtävän, jonka avulla harjoittelimme olennaisen tiedon etsimistä autenttisesta tekstistä.

Kollega vinkkasi, että terveydenhuoltoon liittyen olisi hyvä puhua myös seulontatutkimuksista. Siihen palaamme siis vielä kolmannessa moduulissa. Rokotuksista (ja samalla Suomen neuvolajärjestelmästä, äitiyspakkauksesta jne.) tuli tässä vaiheessa käytyä läpi perusasiat.

Mikä sua vaivaa?

Tässäpä pikainen kooste tämän viikon aktiviteeteista. Aihe oli erittäin kiitollinen opettaa, sillä se kiinnostaa kaikkia ja jokainen haluaa oppia hoitamaan nämä asiat itse. Kyseessä on siis asiointi lääkärissä.

Lukumatka jatkuu -kirjan teksti menee pitemmälle kuin perusasiointiin, joka on varmaankin käsitelty sitä edeltäneessä teoksessa Aasta se alkaa. Toki mekin olimme ensimmäisessä moduulissa opetelleet ihan perusasiat kuten ruumiinosat ja tavallisimmat sairaudet. Nyt harjoittelimme lääkäriasiointia kuitenkin perusteellisemmin muiden oppimateriaalien avulla ja tutustuimme vähän harvinaisempiinkin käsitteisiin.

Tästä teemasta olisi helppoa tehdä suggestopedinen kokonaisuus, mutta tällä(kään) kertaa minulla ei aika riittänyt siihen. Sen sijaan monenlaista mukavaa ja toiminnallista teimme. Alla pientä listaa. Kaikki ei välttämättä mennyt ihan tässä järjestyksessä, yritin teettää tehtävät helpoimmasta vaikeimpaan. (Olen pahoillani taas kummallisesti hyppivistä riviväleistä, en pysty aina säätämään niitä kohdilleen.)

Ruumiinosien ja perussairauksien kertaus

• Oikeesti aikuisten -teksti ja kuva. Teksti oli luettu ensin itsenäisesti kotona. Tunnilla luimme sen yhdessä niin, että opettaja luki ensin ja opiskelijat toistivat. 
• Fröbelin palikoiden laulu Huugi-guugi (takuuvarma menestys!)
• Aamujumppa: nosta oikea jalka ylös, laita silmät kiinni, kosketa olkapäätä jne.
• Suomen mestari 2 opettajan opas kpl 2: ruumiinosat + mikä ei kuulu joukkoon sekä sanastotehtävä terveydenhuollosta (kotitehtävinä), jonka yhteydessä tuli puhuttua niin koulu- kuin neuvolajärjestelmästäkin sekä mm. omavastuuosista ja verojen merkityksestä. :)
• Alias sanastotehtävän sanoista
• Pantomiimi perussairauksilla
• Pieni kertauskoe ruumiinosista

Lääkäridialogeja

• Hyvin menee 1 -kirjan kappaleeseen 8 tehty kuunteluharjoitus
• Oikeesti aikuisten -ajanvarausdialogit (toistettiin yhdessä keskellä)
• Kirjoita parin kanssa lääkäridialogiin potilaan kysymykset

Sairaus ja hoito

• Yhdistä parin kanssa sairaus ja siihen sopiva hoito (SM2 lisäharj. laminoiduilla lapuilla)
• Täytyy-lause; miten neuvot kaveria, jos hänellä on tämä vaiva
• Muutamalla opiskelijalla sairaus, muilla hoitovaihtoehdot; anna sopiva neuvo potilaalle
• Oikeesti aikuisten -sanalista
• Kirjoita ohje, mitä hänen täytyy tehdä (kotitehtävä)

Sormet

• Fröbelin palikoiden Soo-soo-sormi -laulu ja jumppa
• Sormien nimet ja peukalopottiloru
• Missä on peukalo -laulu

Lääke- ym. sanastoa

• Kuvasanakirjasta sairaalasanastoa, kuten lääkkeitä, murtuma, side jne.
• Vocabulary-sarjan kuva odotushuoneesta: keskustele parin kanssa kuvasta
• Yhdistä kuva ja sana, esim. kapseli, mikstuura, tabletti, ruisku jne.
• Kotoa tuotuja vanhentuneita lääkkeitä ja hoitotarvikkeita: Mikä tämä on?

Ajanvarausdialogit

• Dialogirunko Otetaan selvää -materiaalista
• Soita terveyskeskukseen, neuvolaan tai hammashoitolaan ja varaa aika (pari on työntekijä)

Kato hei -puhekieliset dialogit (kpl 6)

• Kuullunymmärtämistehtävä

Sanopa muuta -dialogit (kpl 14) 

• Kuuntele ensin koko dialogi ja toista sitten potilaan vuorosanat

Supisuomea -video osa 8

Käts-materiaalin dialogeja lääkäriasioinnista tekstinymmärtämisenä (etätehtävä)

Seuraavat aiheeseen liittyvät harjoitukset jäivät vielä ensi viikolle:

Parin etsiminen oire- ja hoitosanoilla

Lääkäridialogit 

• Roolileikki Oikeesti aikuisten -materiaalista; yksi on lääkäri, jolla on ohjeet diagnoosin tekemiseen, muut tulevat vastaanotolle vaivansa kanssa

Sattuuko vai koskeeko 

• Fröbelin palikoiden laulu Sattuu
• Esimerkkejä sattuu, koskee ja tapahtuu -verbien käytöstä ja monivalintatehtävä, jossa pitää valita lauseeseen sopiva verbi
• (Viime vuonna kuuntelimme myös Tommi Läntisen laulun Syvälle sydämeen sattuu, mutta se oli niin surullinen, etten tällä kertaa ajatellut ottaa sitä)

Alias pareittain kaikista aiheeseen liittyvistä sanoista

Tietokoneluokassa:

• Supisuomea osan 8 harjoitukset
• Kielisilta-ohjelma: Keho ja sairaudet

Ehkäpä ensi kerralla saan näistä aktiviteeteista koottua jo oikean suggestopedisen syklin. :) Emme vielä menneet ollenkaan kirjan kappaleeseen, jossa kerrotaan terveystarkastuksesta. Siinä esitellään mm. painoindeksin laskeminen ja käsitellään terveellistä ruokavaliota. 

P.S. Tänään oli edellisen ryhmäni päättäjäiset. Mukava tilaisuus, mutta niin haikeaa, kuten aina! Vuosi menee niin nopeasti... Hienoa oli kuitenkin taas nähdä, miten sujuvasti he jo puhuivat suomea ja miten moni oli löytänyt jatko-opiskelupaikan tai jopa työpaikan. Ihanan kiitoksen sain opiskelijalta, joka piti juhlassa puheen. Hän ihmetteli, miten hän on oppinut kurssilla niin paljon, vaikka ei ole oikeastaan opiskellut ollenkaan. Toivottavasti muut kokivat opetukseni samoin! Tavoitteenihan on, että oppiminen on hauskaa, ei mitään puurtamista. :)

Ulos luokasta!

Viime lauantaina osallistuin S2-opettajayhdistyksen 20-vuotisjuhlaseminaariin. Oikein kiva tilaisuus, jossa oli noin sata osallistujaa. Konkreettisia ideoitakin jäi käteen.

Oikeastaan niin kauan kuin olen ollut alalla, on puhuttu siitä, miten toisen kielen opiskelua ja oppimista voisi laajentaa luokkahuoneen ulkopuolelle, siihen luonnolliseen ympäristöön, jossa opiskeltavaa kieltä oikeasti puhutaan. 

Jyväskylän ja Tampereen yliopiston yhteistyöprojektista kertoivat Niina Lilja ja Johanna Saario. He olivat osallisina useamman valtion yhteistyössä, jossa on kehitetty keinoja luonnollisten asioimistilanteiden harjoitteluun. Jyväskylän yliopiston Kielikeskuksen suomen kielen kurssilla oli erästä keinoa kokeiltu käytännössä. 

Ensin oli luotu yhteistyösuhteita oikeisiin asiointipaikkoihin, tässä tapauksessa yliopiston kahvilaan ja kaupungin matkailutoimistoon. Sitten keskustelukurssin opiskelijapareille annettiin tehtäväksi valita, kummassa paikassa he asioivat. Heidän piti miettiä etukäteen, mitä sanovat asiointitilanteessa ja esittää jokin lisäkysymys asiakaspalvelijalle. Toinen opiskelija asioi, toinen videoi tilanteen. Jälkikäteen videota katsottiin tunnilla pienryhmissä ja siitä keskusteltiin. Miten asiointi onnistui, mitä tilanteesta voi oppia jne. Tehtävä osoittautui oikein hauskaksi ja mieleiseksi opiskelijoille. Yllättäviäkin asioita nousi esiin, kun keskusteluja ja videoita tarkasteltiin. Yhdessä opiskelijat oppivat keskusteluista lisää.

Vaikka seminaarissa osa osallistujista oli sitä mieltä, että idea ei ole toteuttamiskelpoinen kaikkien ryhmien ja opiskelijoiden kanssa, itse innostuin ajatuksesta. Tätähän voisi joskus oikeasti kokeilla! Lähes kaikilla opiskelijoilla on älypuhelimet, joilla videointi onnistuu. Olemmehan käyttäneet niitä koulussakin esimerkiksi radiohaastattelujen äänittämiseen. Tietenkään hitaiden ryhmien atk-taidot eivät ole sillä tasolla, että heiltä voisi edellyttää nauhojen linkittämistä verkko-oppimisalustalle, mutta opettajan (tai erityisesti näppärien opiskelijoiden) pienellä avustuksella materiaali saataisiin kyllä näytettyä kaikille.

Toisesta Liljan ja Saarion esittelemästä tavasta harjoitella oikeaa asiointia luokkahuoneen ulkopuolella olin kuullut aikaisemminkin. Sitä on käytetty Ruotsissa Språkskap-nimisessä projektissa. Menetelmästä on tehty kirjakin, joka näytti olevan Akateemisessa myynnissä. Kerron tässä lyhyesti tärkeimmät pointit, jotka itselleni jäivät mieleen ja joita voisi käytännössä kokeilla.

Opiskelijoille on kehitetty passi, johon kerätään merkintöjä asiointitilanteista. Tilanteet voivat kuulua kurssin sisältöihin. Kurssin aikana pitäisi selviytyä tietystä määrästä asiointitilanteita. Opiskelijat siis hoitavat oikeasti omia asioitaan ja saavat asiakaspalvelijalta leiman ja kenties kirjallista palautetta siitä, miten tilanne on sujunut. Passiin kerätään myös sanoja, joita tilanteessa tulee esiin tai jotka aiheuttavat ymmärtämisongelmia. Asiakaspalvelija kirjoittaa sanat passiin, jotta opiskelija voi selvittää ne itselleen ja muille opiskelijoille.

Piilotavoitteena näillä projekteilla on tietysti myös se, että pikku hiljaa saisimme myös kantasuomalaiset ymmärtämään, miten he voisivat auttaa maahanmuuttajia kielenoppimisessa. He voisivat tulla kielenoppijoita puolitiehen vastaan yrittämällä puhua selkokieltä ja selittämällä vaikeat sanat. Sen sijaan että vaihtavat kielen heti englanniksi, kun ensimmäinen ymmärtämisongelma ilmaantuu. Suomea kun oppii vain käyttämällä suomea!

Pitänee tutustua näihin projekteihin tarkemmin, haluan ilman muuta kokeilla niitä jossain vaiheessa! Mikäs sen konkreettisempi ja hyödyllisempi tavoite kotoutumiskoulutuksellakin kuin oppia hoitamaan omat asiansa suomeksi. Työllistymisen ohessa tietenkin. 

Onnenkieli ja kilppari

Vihdoinkin se onnistui! Nimittäin kauan odottamani vierailu tamperelaiseen Onnenkieli-kouluun, jossa kotoutumiskoulutuksia pidetään suggestopedisesti. Vierailu oli sovittu jo keväälle, mutta sairasteluni takia jouduin perumaan sen. Onneksi koulussa suhtaudutaan vierailijoihin ystävällisesti ja aikataulun muuttuminen kävi joustavasti. 

Suggestopedia oli minulle ennestään tuttua, olinhan käynyt pari vuotta sitten neljä viikonloppua kestävän menetelmäkurssin, johon liittyi myös etätehtäviä. Siitä lähtien olen jokaisessa koulutuksessa käyttänyt menetelmää vähintään yhteen aihekokonaisuuteen ja tietysti ottanut paljon elementtejä muuhunkin opetukseen. Oli kuitenkin kiva nähdä, miten asiantuntijat toteuttavat menetelmää käytännössä. Sain muutamia hyviä muistutuksia siitä, miten voisin omaa opetustani elävöittää vielä paremmin suggestopedian hengessä. Yllättävän pienillä keinoilla voi saada aikaan melko suuren muutoksen.

Aloitetaan luokkatilasta. Luokassa ei ole pöytiä vaan nojatuolit, jotka on asetettu U:n muotoon. Paperiakin käytetään välillä ja kirjoittaminen onnistuu ihan hyvin sylissä olevan alustan päällä. Liikkeelle on helppo lähteä, kun nostaa vain peffansa tuolista. 

Liikkeellä oltiin paljon. Kun luettiin uutta tekstiä (aktiivikonsertti), kaikki nousivat ylös ja toistivat jokaisen lauseen opettajan perässä. Lähes jokaiseen sanaan liittyi jokin ele. Ensinnäkin verbeillä, substantiiveilla ja adjektiiveilla oli niitä kuvaavat eleet ja sen lisäksi sijapäätteillä oli jokaisella oma eleensä. Kun sanaan liittyy liike, se jää mieleen huomattavasti paremmin. Molemmat aivopuoliskot ovat käytössä ja liikemuisti auttaa sanan muistamisessa. Kun eleet tulevat koulutuksen edetessä tutuiksi, opiskelijat ymmärtävät pelkästä eleestä, mitä sana tarkoittaa tai miten se taipuu. Milloin tulee -ssa, milloin -lla, milloin partitiivi tai illatiivi. Imperfektille ja perfektille on omat eleensä. Termejä ei siis tarvitse erikseen opettaa vaan ne opitaan liikkeiden avulla. Opettaja näyttelee lauseet ensin, sitten opiskelijat toistavat perässä sekä lauseen että eleet. 

Onnenkielessä on kyllä normaalien opetustuntien lisäksi myös kielioppitunteja niille, jotka haluavat ja tarvitsevat systemaattista opetusta. Lisäksi pidetään läksykerhoa, johon opiskelijat voidaan velvoittaa osallistumaan henkilökohtaisen tarpeen mukaan. Normaali opetus on eloisaa ja liikkuvaista. Perinteistä kirjallista "puurtamista" on vähän. 

Olen tietysti pyrkinyt tällaiseen opetustapaan siitä lähtien kun olen käynyt suggestopedian menetelmäkurssin. Pikku hiljaa olen kehittänyt opetustani siihen suuntaan. Välillä tuntuu, että olen onnistunut ihan hyvin. Välillä taas tuntuu, ettei elävyyttä ja toiminnallisuutta ole ollenkaan tarpeeksi. Mielelläni ottaisin omaankin luokkaani tuollaisen nojatuolijärjestyksen. Ehkä kannattaa ehdottaa asiaa työnantajalle? Se helpottaisi liikkeelle lähtöä entisestään.  

Kun vierailun jälkeen opetin taas omaa ryhmääni, pohdin, mitä voisin muuttaa. Voisin esimerkiksi lisätä eleitä ja liikkumista sekä kuvien käyttöä. Onnenkielessä opiskelijoille näytettiin kuvia kaikesta mahdollisesta. Kun tekstissä tuli uusi sana tai verbi, siitä näytettiin kuva, sen lisäksi, että se elehdittiin. Opiskelijat eivät käyttäneet sanakirjoja tai puhelimia vaan sanoja selitettiin niin kauan, että kaikki ymmärsivät. 

Kyseisessä ryhmässä avuksi oli tosin englannin kieli, koska melkein kaikki ymmärsivät sitä. Omassa ryhmässäni englanti ei auta kuin muutamaa, suurin osa ei sitä ymmärrä. Kun etsimme jonkin abstraktin sanan vastinetta Googlen kääntäjällä, joudun hakemaan sen aina yhdeksällä tai kymmenellä kielellä, jotta se selviää varmasti kaikille. (Eikä käännös suinkaan ole aina oikea!) Konkreettiset sanat pyrin toki selittämään muilla keinoin. Ongelmana vain tahtoo välillä olla, että opiskelijat keskittyvät enemmän räpläämään oman puhelimensa sanakirjaa eivätkä näe niitä solmuja, joille opettaja luokan edessä vääntyy sanaa selittäessään. Onnenkielessä tämä vältettiin jo sillä, että koko ryhmä seisoi luokan keskellä eikä olisi edes pystynyt pläräämään sanakirjaa samalla. He keskittyivät paremmin etsimään yhdessä selityksiä sanoille. 

Kokeilin tätä tänään uuden tekstin kanssa. Huomasin, että keino on tehokas. Niin opiskelijat kuin opettajakin keskittyvät paremmin joka sanaan. Muuten monta uutta sanaa ohitetaan, kun opiskelijat eivät jaksa tai kehtaa jokaista kysyä eikä opettaja aina hoksaa, että kaikki eivät ymmärrä. Lisäksi samalla tulee erittäin paljon ääntämisharjoitusta. Kun opiskelijat toistavat opettajan perässä, intonaatio on luonnollinen ja rytmi ja kestotkin osuvat paremmin kohdalleen. Tätä aion siis ehdottomasti käyttää jatkossa vaikka kaikkien tekstien kanssa. Toisto, toisto, toisto! Tätähän olen toki jo kokeillutkin edellisen ryhmän kanssa, mutta valitettavan vähän. (Kjellinin metodista mm. tässä.)

Suggestopedian oppien mukaan opiskelijoilla oli Onnenkielessä roolinimet, joilla opettaja heitä kutsui. (He eivät välttämättä edes tiedä tai muista toistensa oikeita nimiä.) Nimet vilahtelivat dialogeissa, joita tunneilla luettiin. Kaikki tekstit kertoivat paikalla olevista henkilöistä. Niissä myös yhdisteltiin kivasti henkilöitä aiemmin opittuihin fraaseihin. Esimerkiksi kuukaudet oli opeteltu ensin tietyn lorun avulla. Kun kerrattiin ihmisten syntymäpäiviä, opettaja luki jokaiseen liittyen jonkin hauskan pikku tarinan, jossa mainittiin paitsi se, että henkilö oli syntynyt siinä kuussa, myös sille kuukaudelle tyypillisiä asioita. Ja kaikki toistettiin ja elehdittiin yhdessä. Järjestyslukuja opiskeltiin niin, että sormilla piirrettiin sanan lopussa oleva s ilmaan. Kun sanottiin kolmas, liike tehtiin kolmella sormella jne. Tämänkin keinon otan ilman muuta käyttöön.

Havaintojeni mukaan opiskelijat olivat mukana aktiivisesti, toiset toki innokkaammin kuin toiset, mutta kaikki osallistuivat. Heille on kerrottu metodista ja sen tehokkuudesta koulutuksen alussa ja varmasti he ovat koulutuksen aikana itse huomanneet, miten hauskaa ja hyödyllistä opiskelu kyseisellä metodilla on.

Vaikka suggestopedinen opetus on tarkkaan aikataulutettua, on jokaiselle aktiviteetille varattu riittävästi aikaa, niin ettei hypätä kesken kaiken seuraavaan tehtävään. Kun harjoitellaan, harjoitellaan kunnolla! Ja kun aktiviteetit ovat toimivia ja toiminnallisia, eivät opiskelijat todellakaan ehdi tylsistyä. Opetus loppui perjantai-iltapäivänä ihanasti rentouttavaan passiivikonserttiin, joten kaikille jäi varmasti hyvä ja rento olo. 

Edelliseen kirjoitukseeni liittyen tein yhden havainnon. Opiskelijoita tuli myöhässä ja kävi vessassa kesken tunnin. Heihin ei kiinnitetty mitään huomiota eivätkä he häirinneet opetusta millään tavalla. Tapoja on kuulema jouduttu opettamaan hitaalle ryhmälle tuollakin, mutta tuossa suhteessa ovat kaiketi samoilla linjoilla minun kanssani.

Kuten jo etukäteen arvelin, Onnenkieli vaikutti juuri niin kivalta työpaikalta, että haluaisin sinne töihin. Upeita ihmisiä, hienoa opetustyötä hyvässä ilmapiirissä! Haaveeksi se tietysti edelleen jää, niin kauan kun kotini sijaitsee parinsadan kilometrin päässä. ;) 

Paluu otsikkoon. Muuta yhteistähän noilla otsikon asioilla ei ole kuin se, että viimekeväisen uupumiseni syyksi todettiin lopulta kilpirauhasen vajaatoiminta. Jo moneen otteeseen kehumani työterveyslääkäri oli niin kokenut ja viisas, että kun valitin töihin palattuani edelleen väsymystä, hän määräsi kilpirauhaskokeet. Arvot olivat jonkin verran pielessä, joten kilpirauhanen ultrattiin ja kun mitään rakenteellista poikkeavuutta ei näkynyt, aloitettiin lääkitys pienellä annoksella, joka myöhemmin tuplattiin. Nyt kun diagnoosista on kulunut kolmisen kuukautta, arvoni ovat normalisoituneet ja olokin kohentunut. Kerron tämän tässä yhteydessä ihan vain siksi, että jos jollakulla on samantyyppistä oireilua, osaa epäillä tällaistakin vaivaa.

Hyvä ope, paha ope. Pari sanaa auktoriteetista ja ilmapiiristä.

Kun olin yläasteella, sanoin että yläasteen ope on viimeinen ammatti, johon haluaisin. Rakkaat ikätoverit olivat sen verran kauhistuttavia tapauksia, että opettajan ammatti ylipäätään oli hyvin pitkään poissuljettu. Mietteet muuttuivat vasta yhtä ammattia ja uraa myöhemmin, kun vähän alle kolmekymppisenä opiskelin yliopistossa. 

Opintojeni alussa kaavailin itselleni kääntäjän uraa, mutta saatuani (onneksi!) opettajilta todenmukaisia kuvauksia uran hankaluudesta ja palkan pienuudesta päädyin lopulta kuitenkin opettajankoulutukseen. Valintakokeessa mainitsin kyllä yläasteaikaisesta kammostani, mutta valitsivat minut kuitenkin.

Opettajanopinnoissa tajusin, että totta tosiaan, minähän voin yrittää päästä aikuisopetukseen. Siihen tähtäsin alusta asti. Harjoittelut suoritin yläkoulussa ja lukiossa, joista jälkimmäistä olisin voinut harkita työpaikakseni. Satunnaiset sijaisuudet yläkoulussa opintojen aikana vakuuttivat minut lopullisesti siitä, että yläkoulu ei ole minun paikkani.

Tiedän, että on olemassa ihmisiä, jotka haluavat yläkoulun opettajiksi. Ihan totta, haluavat! Mutta se on eri ihmislaji se. Koin, että minulla ei ollut minkäänlaista auktoriteettia niissä apinalaumoissa, joita yritin sivistää. Ja kas kun suhtautumiseni oli tämä, ei tietenkään ollut. Tajusin, että teini-ikäisten kanssa pärjää vain, jos osaa suhtautua heihin oikein. Minusta sellaista suhtautumista ei irronnut millään. Minun käsitykseni sen ikäisistä oli, että he ovat aivan hirvittäviä riiviöitä (karkeasti yleistäen), jotka yrittävät keinolla millä hyvänsä häväistä ja nöyryyttää opettajaansa. Sitä paitsi olin aivan liian miellyttämishaluinen, että olisin kyennyt pitämään heille rajoja. Siispä ei sinne.

Onneksi sainkin heti valmistuttuani töitä aikuiskoulutuksesta. Pari saksan kurssia vedin myös nuorisopuolella, muuten olen ollut koko urani samassa oppilaitoksessa suomenopena. Ja rakastanut työtä alusta asti! 

Nautin siitä, että saan keskittyä opettamiseen sen sijaan, että minun pitäisi vahtia haukkana, kuka yrittää vetää röökiä ikkunan vieressä, kenellä on pipo päässä ja kuka on tehnyt kotitehtävät. Haluan, että opiskelijat pystyvät keskittymään opiskeluun ja opettaja opettamiseen. Sanalla sanoen, en halunnut kasvattajaksi vaan opettajaksi.

Tämän vuoden aikana olen joutunut miettimään taas, mitä on aikuisten opettaminen. Kerroinkin jo aiemmin, että nyt opettamiseen keskittyminen on vähän niin ja näin, kun hitaalle ryhmälle joutuu pitämään kuriakin. Kaikenlaista häiriötä on ollut ja opettajien auktoriteettikin hieman koetuksella.

Toimipisteemme maahanmuuttajien kouluttajat ovat kaikki naisia, eikä miehiä muutenkaan arjessa näy kovin paljon. Erään ikävän välikohtauksen jälkeen sijaisenani ollut opettaja sanoi, että pitäisi pyytää joku miesopettaja sanomaan opiskelijoille, missä kaappi seisoo. 

Olin eri mieltä. Minun mielestäni Suomessa naisella on, täytyy olla, sama auktoriteetti kuin miehellä. Olkoonkin, että kyseiset opiskelijat ovat kotoisin kulttuurista, jossa naisilla ei juuri ole sananvaltaa eikä auktoriteettia. Heidän on aika tajuta, että Suomessa on. 

Olen ottanut käyttööni kovimmat keinot, mitä minulla on. Tein opiskelijalle hyvin selväksi, että nyt olen oikeasti vihainen ja nyt tämä oli viimeinen kerta, kun teit tällaisia hölmöyksiä. Että jos yksikin opiskelija vielä kerran tekee jotain tällaista, hän joutuu pois kurssilta. En huutanut, mutta tein asian hyvin selväksi. Varmuuden vuoksi kysyin vielä vitsillä, että pitääkö minun soittaa sinun äidillesi vai vaimollesi, että asia tulee selväksi. Ei tarvinnut. Mies lupasi, ettei teko enää toistu. Eikä ole toistunut.

Opettajankoulutuksessa ei mielestäni saa kovin kummoisia keinoja kurinpitämiseen ja auktoriteetin kehittämiseen. Jos sitä ei ole ns. luonnostaan, asiaa joutuu harjoittelemaan. Muutaman hyvän keinon opin kuitenkin. Jos tilanne on paha, pitää mennä oppilaan lähelle, hänen nenänsä eteen puhumaan. Opettajanpöydän takana istuvalla opettajalla ei ole samanlaista auktoriteettia kuin sillä, joka menee opiskelijan eteen ja näyttää tälle, että nyt puhun sinulle ja nyt sinä olet hiljaa. 

(Lapsen kasvattaminen lienee antanut minulle jonkin verran lisää eväitä tähän. Nyt tiedän, miten tärkeää on pitää säännöistä kiinni. Olen lempeä, mutta tiukka. Pidän rajat, mutta ennen kaikkea rakastan.)

Tähän liittyy taannoinen postaus toisessa blogissa, johon tuli runsaasti myös kommentteja:

"Vähän aikaa sitten juttelin bussissa erään toisen suomen kielen opettajan kanssa, joka myös opettaa aikuisia maahanmuuttajia ---. Puhuimme muistaakseni jotain säännöistä luokassa, ja sanoin, etteivät opiskelijoiden pipot ja kahvikupit haittaa minua, koska aikuisiahan me kuitenkin kaikki siellä ollaan. Tähän arvon kollega totesi lempeästi naurahtaen, että vaikka maahanmuuttajat on kyllä oikeastaan vähän niinku lapsia. 

Jaha. Mitäpä tuohon sanomaan."

Tämä asia on jollain lailla kiusannut minua jo pidemmän aikaa, joten uskaltaudun viimein kirjoittamaan siitä. Olen huomannut, että suhtaudun kurinpitoon hieman eri tavalla kuin osa kollegoistani. En tietenkään voi sanoa, mikä olisi oikea tapa. Jokaisella opettajalla olkoon oikeus omaan käsitykseensä asiasta ja jokaisella saa myös olla oma tapansa toimia. Kerron vain, mikä minun kokemukseni mukaan toimii hyvin.

Osa kollegoistani nimittäin suhtautuu maahanmuuttajiin (tai kenties opiskelijoihin yleensä) niin, että he ovat vähän niinku lapsia eli heitä pitää kasvattaa. Itse olen aina pitänyt opiskelijoitani aikuisina ja suhtautunut heihin sen mukaan. En halua kasvattaa heitä enkä pyri kasvattamaan heitä. He ovat aikuisia ja osaavat kyllä itse ajatella omilla aivoillaan. 

Toki erilaisista kulttuureista Suomeen muuttaneille voi ja pitääkin opettaa suomalaisia tapoja. Heille pitää nimenomaan kertoa siitä, millainen työkulttuuri Suomessa on. Että meillä on matala hierarkia ja että työntekijän pitää itse olla oma-aloitteinen eikä voi odottaa yksityiskohtaisia ohjeita esimieheltä jne. Olen itse käyttänyt näiden asioiden opettamiseen erinomaista  verkostakin löytyvää oppimateriaalia nimeltä Erilaisuus sallittu. 

Luulen, että tällä opettajan suhtautumisella on luokan arkeen melko suuri vaikutus. Omasta mielestäni (ja suggestopedian periaatteiden mukaan) oppimisen mahdollistava lähtökohta on hyvä ja turvallinen ilmapiiri. Siihen pyrin ja sen olen mielestäni jokaisen ryhmän kanssa saavuttanutkin. 

En siis nipota turhista. Yläasteella en edes huomaisi, jos jollakulla olisi lippis päässä, joten miten se voisi häiritä minua? Omassa aikuisryhmässäni saan onneksi pitää sellaiset säännöt kuin haluan eikä kukaan käske minua nipottamaan turhasta.

Otetaan esimerkiksi myöhästyminen tunnilta.

Jos opettaja pitää luokan oven lukossa sen takia, että myöhästyjät varmasti huomataan ja he joutuvat varmasti pyytämään anteeksi ja olemaan pahoillaan tuon kamalan tekonsa vuoksi, onko vaikutus ilmapiiriin hyvä vai huono? Jos kyseessä on kenties huonoja koulukokemuksia mukanaan kantava hidas oppija, onko hyvä, että hän aamulla juoksee sydän kurkussa luokan ovelle, paniikissa, häveten, anteeksipyydellen? Minusta se ei ole paras mahdollinen lähtökohta päivän uusien haasteiden vastaanottamiseen. Päinvastoin, pelko ja häpeä on suurin oppimisen este.

Minunkin tunneiltani aina joku myöhästyy. Ovi on auki (ei levällään, koska mielestäni avoimesta ovesta tunnelma karkaa, mutta ei lukossa) ja opiskelija livahtaa sisään mahdollisimman huomaamatta. Joskus vilkaisen häntä, joskus tervehdin, joskus jätän hänet täysin huomiotta. Joskus näytän harmistunutta naamaa. Yleensä pyrin siihen, että myöhästymisestä on mahdollisimman vähän häiriötä. Jos jokaisen myöhästymisen takia laitetaan show pystyyn, se häiritsee tuntia paljon enemmän kuin se, että joku hiipii vähin äänin paikalleen.

Kurssin alussa anteeksipyytämistä tietysti harjoitellaan ja painotetaan, että Suomessa pitää tulla ajoissa. Ennen työharjoittelua aiheesta pidetään muutama painokas luento ja varoitellaan, että kukaan ei ota töihin sellaista, joka tulee joka päivä myöhässä. Että Suomessa täsmällisyys on TÄRKEÄÄ. 

Jos ryhmässä on joku erityisen piintynyt myöhästelijä, häntä puhutan kahden kesken. Yleensä se riittää. Jos taas ryhmässä aletaan yleisesti lipsua aikatauluista, pidän koko ryhmälle puhuttelun siitä, millainen verkostoitumistilanne tämä koulutus on ja mitä siitä seuraa. Että kun joku työnantaja tai toisen koulun opettaja soittaa minulle (minähän tunnen heitä tosi paljon!) ja kysyy, että millainen tämä opiskelija oli, kerron hänelle, että "hän oli muuten ihan hyvä, mutta oli aina myöhässä" - eikä sellaista tyyppiä kukaan halua ottaa töihin. Voi käydä myös niin, että kun joku opiskelijoista menee töihin jonnekin ja sinne tarvitaan lisää työntekijöitä, niin hänelle tulee mieleen, että siellä suomen kurssillahan oli sopiva tyyppi. Mitä luulette, suositteleeko hän sitä, joka oli aina ajoissa ja teki tehtävät ajallaan vai sitä, joka lintsasi aina tilaisuuden tullen?

Uskon, että aikuisilla ihmisillä on sen verran järkeä päässä, että heihin tehoaa tällainen puhe. Nöyryytykset jätän suosiolla pois, niistä on vain haittaa jokaiselle yksilölle ja ne huonontavat luokan ilmapiiriä. Aikuinen ihminen tietää kyllä, milloin on tehnyt tyhmyyksiä. Hän osaa hävetä ja miettiä itse tekosiaan, ei minun tarvitse sitä hänelle enää opettaa eikä koko ryhmän edessä nolata. Olen sitä paitsi huomannut, että vaikutus on sama, oli tiukka tai lempeä. Aina joku on myöhässä. Olen itsekin joskus myöhässä, olenhan ihminen (ja aamu-uninen sellainen ;)).

Olen opettajana mukava, mutta vaativa. Tarpeen tullen myös tiukka. En halua olla natsi, en halua nöyryyttää ketään. Siitä ei ole kenellekään hyötyä. Minun ei tarvitse korostaa asemaani turhalla kukkoilulla, mutta jos tilanne vaatii, asetan rajat. Minulla on tukenani koulun järjestyssäännöt, joihin voin tarpeen tullen vedota. En tarvitse miestä sanomaan puolestani, mitä saa tehdä ja mitä ei, sillä mielestäni samalla vedän maton omien jalkojeni alta ja osoitan, että minun auktoriteettini ei riitä.

Kun me olimme yliopistossa, ei meitä kukaan vahtinut. Jos tulin luennolle myöhässä tai lähdin kesken luennon vessaan, ei kukaan siitä minulle saarnannut. Miksi minun pitäisi saarnata aikuisille ihmisille siitä, miten he käyttäytyvät? He tietävät, miten heidän pitää käyttäytyä, se kyllä kerrotaan koulutuksen alussa. Jos heidän käyttäytymisensä häiritsee minua, huomautan siitä. Mutta jos joku huomaamatta lähtee vessaan saatuaan tehtävän valmiiksi, ketä se häiritsee? Ei luokka toki silti mikään juna ole, jossa ihmisiä jatkuvasti tulee ja menee. Paitsi joskus suggestopedisessa opetuksessa ;).

Oppimisen kannalta on ensiarvoisen tärkeää , että luokassa on hyvä ilmapiiri. Sen jokainen opettaja rakentaa omilla tavoillaan.