tiistai 25. maaliskuuta 2014

Uupumus II

Olen ajatellut, että vaikka olen tyypillinen työuupuja - keski-ikäinen, ruuhkavuosiaan elävä tunnollinen nainen, perfektionismiinkin taipuvainen - olen oppinut pitämään itsestäni huolta niin, etten joutuisi siihen ansaan. 

Pari vuotta sitten olin varmasti aika lähellä uupumusta, kun minulla oli yhtä aikaa kaksi päiväryhmää, yksi iltaryhmä ja jatkuvasti sairasteleva, öisin valvottava 2-vuotias. Muistan silloisen olotilani samantapaisena kuin viimeaikaisen. Kiireentunne, riittämättömyys, jatkuva työmäärästä valittaminen, vaikka en haluaisi valittaa. Silloin selvisin, kun tilanne päättyi rauhalliseen työtahtiin, yhden ja saman koulutuksen vetämiseen päivästä toiseen.

Olen kuvitellut, että osaan ehkäistä uupumista. Edellisen stressijakson jälkeen pääsin työnohjaukseen, jonka ansiosta sain tehtyä jaksamiseni kannalta yksinkertaisen, mutta ratkaisevan päätöksen. Siihen asti olin nimittäin tehnyt töitä päivittäin viiteen, puoli kuuteen asti. Iltaopetuspäivinä olin useimmiten päivät vapaalla ja kotona lapsen kanssa, mutta noin kerran viikossa tein myös aamusta iltaan töitä. Mieheni oli kyllästynyt ainaiseen työntekooni ja tyttäreni tietysti kaipasi minua. 

Teimme silloin päätöksen, että mieheni vie lapsen hoitoon ja minä haen. Niinpä minun oli pakko lähteä töistä ennen neljää. Ja kun piti lähteä, työt jäivät siihen, mihin jäivät. Selvisin silti. (Tässä toki auttoi se, että olin edeltävän vuoden aikana ehtinyt tehdä suurimman osan työstä, jonka kotokoulutuksen uudelleenjärjestely vaati.)

Toisekseen olen oppinut sanomaan ei. Ainakin joskus. Olen oppinut, että kukaan muu kuin minä ei tiedä minun työmäärääni ja aikani riittävyyttä. Jos siis minua kysytään johonkin työhön ja arvelen, että aikani ei riitä siihen, voin ihan hyvin kieltäytyä. Näin olen tehnytkin, enimmäkseen. 

Vuosien iltatöiden jälkeen olen päättänyt luopua iltaopetuksesta. Iltavirkkuna se on sopinut minulle, mutta tässä elämäntilanteessa se ei kerta kaikkiaan enää sovi, kun minulla on pieni lapsi ja haluan pitää itsestäni ja kunnostanikin huolta. 

Vuosi sitten pidin vielä päivätyön ohella reilun parin kuukauden iltakurssin, mutta sen jälkeen päätin, että siihen en enää lähde. Se laittaa koko arjen sekaisin. Ei jää aikaa käydä jumpassa tai edes ruokakaupassa saati leikkiä lapsen kanssa. Puhumattakaan, että olisi energiaa mihinkään. 

Toki on tilanteita, joissa ajattelen työnantajan etua. Viime syksynä ja tänä keväänä olen joustanut sen verran, että olen lupautunut pitämään 4-5 iltaa parin kuukauden aikana tuolle yki-valmentavalle ryhmälle kielistudiossa, koska heidän opettajansa ei osaa käyttää sitä. Otin nuo illat ihan silkasta velvollisuudentunnosta, en olisi oikeasti halunnut niitä yhtään. 

Viime tiistaina minulla oli tällainen pitkä päivä. Normaalin työpäivän jälkeen olin jo ihan puhki. Istuin vain ja huokailin. Tuntui, että mikään ei suju, kaikki menee pieleen. Päätin sitten lähteä käymään välillä järjestelemässä kirppispöytäni, jospa se järjestäisi myös päätäni. 

Palasin takaisin töihin. Ei tuntunut yhtään paremmalta. Sitten ryhdyin viimeinkin siihen työhön, joka olisi pitänyt ehtiä tehdä paljon aikaisemmin. Suunnittelin meneillään olevan kolmannen moduulin päivien sisältöjä eli katsoin, mitä ylipäätään ehdimme vielä tehdä. Se toi hieman iloa, ehdimme nimittäin tehdä kutakuinkin samat asiat kuin viime vuonna. (Ainahan opettajalla on se tunne, ettei ehdi niin paljon kuin pitäisi.) Ehdin myös suunnitella loppuviikon sisältöjä, se oli ihmeellistä, en ollut tainnut lomani jälkeen ehtiä laatia yhtäkään tuntisuunnitelmaa!

Illat sinänsä eivät ole stressaavia, koska olen opettanut yki-kursseja niin kauan, että voin ottaa kansiosta valmiit tehtävät eikä niitä tarvitse juuri miettiä. Tämänkertainen ryhmäkin on niin iloinen ja eläväinen, että heidän kanssaan on mukavaa, vaikken heitä sen kummemmin tunnekaan. Mutta kun teen yksitoista tuntia töitä, tulen illalla kotiin ja tiedän, että aamulla pitää olla taas töissä, tulee väsy. Olen tehnyt tällaista vuosikausia, mutta ehkä olen tullut vanhaksi, kun se tuntuu vuosi vuodelta raskaammalta.

Lupaudun aina silloin tällöin ottamaan ylimääräisiä töitä, joihin esimieheni minua pyytää. Pidän koulutusiltapäiviä muulle tiimille tai tiimin uusille työntekijöille. Sehän on ihan hauskaa, ja aikaoptimistina kuvittelen aina ehtiväni valmistautuakin niihin. Todellisuudessa valmistautumiseen ei kovin paljon aikaa löydy, joten työstän ideoita jatkuvasti takaraivossani. Siitä seuraa, että jos herään keskellä yötä, ajattelen työasioita. Niin hauskaa kuin työni onkin, olisi ehkä hyvä joskus päästä irti työasioista.

Toinen ajoittain aikatauluja sotkeva ja aikaa vievä asia ovat omat koulutukseni. Haluan kehittää itseäni ja menen aina innolla koulutuksiin, joista toivon saavani uusia työkaluja työhöni. Nyt olen buukannut kevään ainoalle opetusvapaalle päivälleni vierailun Tampereelle, suggestopediseen Onnenkieli-kouluun. Odotan sitä innolla, mutta samaan aikaan hieman kauhistuttaa, millä ajalla suunnittelen seuraavana maanantaina alkavaa uutta koulutustani, jonka aion toteuttaa eri tavalla kuin tähänastiset, mikä teettää taas lisää töitä. Pitäisiköhän joskus mennä vain siitä, mistä aita on matalin? ;)

Jos tätä lukee joku, joka ei ole koskaan tehnyt opettajan töitä, häntä saattaa ihmetyttää, miten muka on liian pitkä työpäivä, jos tekee töitä kuuteen tai yksitoista tuntia päivässä. Jokainen, joka on tehnyt opettajan työtä, tietää kuitenkin, miten intensiivistä se on. Olet koko ajan sataprosenttisesti läsnä, tuntosarvet pystyssä. Työ on ihmissuhdetyötä, koko ajan johdat parinkymmenen ihmisen työtä. Teet työtä omalla persoonallasi, käytät kaiken luovuutesi ja energiasi saadaksesi opiskelijat oppimaan. Työ on myös esiintymistä. Joskus olen verrannut sitä suoraan lähetykseen, vaikka siinä yleisö on tietysti paljon suurempi ja intensiivisyys vielä voimakkaampaa. 

Sanotaan, että maahanmuuttajien kanssa työskentely on vielä astetta haastavampaa, kun koko ajan pitää miettiä, miten muotoilet asiasi niin, että he ymmärtävät. Käyttämäsi kieli on työkalu ja työn kohde. Elät hetkessä ja reagoit kaikkeen, mitä opiskelijat tekevät tai sanovat. Tai ainakin päätät, reagoitko vai et. Joskus oli tutkittu, montako päätöstä opettaja joutuu tekemään päivän aikana. Se oli hurja määrä, en vain muista kuinka paljon. Periaatteessa työ on jatkuvaa tilanteen uudelleenarviointia ja päätösten tekemistä. Edellisen vuoden suunnitelmat eivät koskaan toteudu sellaisenaan, koska jokainen ryhmä on erilainen ja toimii eri tavalla. 

Oma lukunsa ovat ryhmät, joissa on sisäisiä ristiriitoja tai erittäin hankalia persoonia. Omalle kohdalleni ei onneksi ole juuri sattunut sellaisia, joten voin käyttää energiani opettamiseen.

Opettajan työssä on kuitenkin se hyvä puoli, että kun astuu luokkaan ja aloittaa tunnit, unohtuu pissahätä, nälkä ja väsymys. Ne palaavan mieleen vasta, kun astuu luokasta ulos. Luokassa väsymys ei siis juuri haittaa (paitsi jos se on äärimmäistä, esimerkiksi vauvavalvomisista johtuvaa). Siksi varmasti olenkin jaksanut, luokkatyöskentely oman ryhmän kanssa on pitänyt minut pystyssä. Ihanilta opiskelijoiltani saan aina uutta virtaa, vuorovaikutus heidän kanssaan tuottaa niin paljon iloa minulle! Elän hetkessä, niin kuin pieni lapsi. Siinäpä se ansa, joka saa minut tekemään työtä joskus liikaakin. Työn tuottama ilo.

6 kommenttia:

  1. P.S. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tämän blogin ylläpitäminen ole aiheuttanut minulle lisästressiä. Niinpä ajattelin yrittää ottaa kevyemmin ja kirjoitella vain silloin tällöin mukavista kohokohdista. Kommentoikaapa, siitä saan motivaatiota kirjoittamiseen!

    VastaaPoista
  2. Mä kommentoin nyt sekä osaan 1 että 2.

    Sun työssä on oikeasti kuormittavaa ja raskasta se, että te opetatte joka päivä klo 9-14 käytännössä ilman taukoja ja ilman mahdollisuutta suunnitella opetusta (työajan puitteissa) juuri nenäänne pidemmälle. Sunnittelupäiviä ei ole, aika kokonaisuuksien miettimiseen pitää pihistää yksittäisten päivien suunnittelusta ja siihen harvoin on oikeasti mahdollisuutta. Kun tähän vielä yhdistää tuon aikatulujen, sijaisten, etätehtävien ja työnjaon sumplimisen, ei ole mikään ihme, että takki on välillä aika tyhjä.

    Kaksi päällekkäistä kurssia on myös kognitiivisesti tosi kuormittava paketti, kun täytyy yrittää hallita kahta kokonaisuutta samanaikaisesti ja ottaa vastuu 40 ihmisen opiskelusta, vaikka ei itse voi olla kuin yhdessä paikassa kerrallaan.

    Mutta nyt kuule. Kun te teette töitä ainakin aina välillä tuollaisten paineiden ja kiireen keskellä (osin myös työnantajan ratkaisuista johtuen, huom huom!), on musta ihan perverssiä, että podet syyllisyyttä siitä, että työnantaja joutuu palkkaamaan sulle sijaisen, jos sairastut. Perverssiä, sanon. Ymmärrän vielä sen, että tuntuu pahalta jäädä kotiin, kun tietää, että työkaverit joutuvat silloin venymään, mutta terveessä työyhteisössä joustoa onneksi tapahtuu molempiin suuntiin.

    Opiskelijoille opettajan poissaolo on tietysti ikävää, mutta harvoin siinäkään kovin lopullista vahinkoa saadaan aikaiseksi. Sijaisen hommaaminen olisi varmasti kurjempaa, jos opettaisit vaikkapa erityislapsia, jotka ihan oikeasti kärsisivät uuden ihmisen läsnäolosta ja rutiinien puuttumisesta. Nyt puhutaan kumminkin aikuisista, koulutetuista ihmisistä, jotka kestävät kyllä pientä epämukavuutta silloin tällöin. Monen kuukauden kurssista oman opettajan poissaolopäivät ovat sitä paitsi aika minimaalinen osuus.

    Tunnistan kyllä myös tuon, että oma työ on "liian hauskaa", että sitä malttaisi tehdä maltillisesti. Koulutuksiin ja kaiken maailman hankkeisiin osallistuminen tuo omaan työhön sellaista lisäarvoa, josta ei millään haluaisi luopua - uusia ideoita, tapoja hahmottaa omia toimintatapojaan uusiksi, kokemusta, tärkeitä merkintöjä CV:hen ja ammatillista kasvua. Minä (ja puolisonikin kyllä...) yritän muistuttaa itselleni, että tässä on tehokasta peliaikaa sellaiset ainakin kolmisenkymmentä vuotta työelämässä, eikä kukaan estä guruilemasta eläkkeeltäkään käsin! On siis ihan ok jättää kiinnostavia projekteja ja oppimisen mahdollisuuksia joskus väliinkin. Vähän niin kun teininä, kun ei olisi millään malttanut lähteä ajoissa juhlista kotiin - jos jotain jännää sattuisi tapahtumaan!

    Huippua kuitenkin, että tunnistat oman orastavan uupumuksesi ja määräät itsellesi lepoa. Ei susta tosiaan ole iloa sen paremmin työnantajallesi, läheisillesi, opiskelijoillesi kuin työkavereillesikaan uupuneena ihmisrauniona.

    Tsemppiä lepoon! Ota tämä myös aivolepona - uusia jänniä ideoitakin varmaan pulpahtelee mieleen, kun on vaan.

    VastaaPoista
  3. Kiitos, Ninni! Saat minut tuntemaan itseni vähän vähemmän huonoksi ihmiseksi. :D

    Tottahan tuo kaikki on. Yritän myös muistuttaa itseäni siitä, että työni olisi erittäin tylsää, jos olisin ensimmäisenä vuonna osannut kaiken ja nyt vain toistaisin sitä täydellistä kotokoulutusta vuodesta toiseen. Eli pikku hiljaa, askel kerrallaan voin kehittyä. (Toivottavasti vajaat) kolmisenkymmentä vuotta on tosiaan vielä aikaa...

    Totta tuokin, että opiskelijat ja heidän oppimistuloksensa eivät siitä hetkahda suuntaan tai toiseen, jos heillä on joskus sijainen. Saattavatpa jopa oppia häneltä jotain sellaista, mitä minulta eivät olisi oppineet. ;)

    Nyt kun lapsi on pieni, on tärkeää elää kotona hetkessä. Sille annan suuren arvon ja huolehdimme siitä, että hän on hoidossa vain seitsemän tuntia päivässä. Mies on kyllä joutunut vuosien varrella silloin tällöin muistuttelemaan siitä, kenelle olen oikeasti tärkeä. <3

    VastaaPoista
  4. Moikka. Kiitos tästä! Itse olen ekaa vuotta kotokoulutuksessa opettajana (vaihdoin työtä), ja tunnistan paljon tekstistäsi. Olen ollut välillä ihan poikki, vaikka opetan tällä hetkellä vain osa-aikaisesti. Minullakin on pienet lapset kotona, joten tällä hetkellä osa-aikaisuus toimii. Teen vielä opintoja loppuun sivussa. Huomasin koko perheen, mutta ennen kaikkea itseni uupuvan liiaksi, kun samaan syssyyn piti ahtaa harjoittelupaikkojen etsintää, ohjauskeskusteluja, loppukokeita ja opetusta.

    Itseni on yllättänyt opettajuudessa moni asia, mutta esim. se, miten paljon itse asettaakaan toiveita omalle opetukselle ja miten epävarma tai itsekriittinen sitä ajoittain on. Siitä olisi hyvä päästä eroon. Kaikki varmaan helpottuu kun tulee lisää kokemusta? En myöskään ole ennen ajatellut itseäni tunnollisena, mutta kun tuntee olevansa vastuussa toisten oppimisesta, tunnollisuus tulee jostain. Ehkä se johtuu työn ihmiskeskeisyydestä. Väsymyksen työssä huomaan hitautena opetuksessa ja ideoiden vähyytenä, ja niitä jatkuvia päätöksiä ja tilannearviointeja on vaikeampi tehdä, junnaa helpommin vain eteenpäin. Itse haluaisin tehdä enemmän luovaa opetuksessa tai kokeilla rohkeammin erilaisia asioita. Ehkä, toivottavasti kun itseluottamus opettajana ajan kanssa kasvaa ja on kokeillut opettaa kaikkea kerran.

    VastaaPoista
  5. Hei. Kiitos kommentista, hienoa että löysit lukijaksi!

    Pari ensimmäistä vuotta on tietenkin siinä suhteessa raskaimpia ja työläimpiä, että on niin paljon opittavaa. Vaikka valmiita materiaaleja on paljon, niihin tutustumiseenkin menee paljon aikaa. Nykyään niistä on suorastaan runsaudenpula, pitää valita monesta hyvästä vaihtoehdosta.

    Opettajana kehittyy myös, jos on itse halukas kehittymään. Itsevarmuus kasvaa, kun osaa perustella itselleen, miksi tekee tiettyjä ratkaisuja. Huomaa, mitkä työtavat toimivat ja mitkä eivät ehkä itselle sovi. Oppii elämään enemmän hetkessä ja ryhmän mukaan. Sanotaan, että ensimmäisenä vuonna opettaja keskittyy enemmän itseensä ja oman toimintansa tarkkailuun. Kokemuksen myötä huomio siirtyy omasta suorituksesta siihen, miten opiskelijat oppivat parhaiten. Toki itseä tulee tarkkailtua myöhemminkin, kun haluaa kehittyä.

    Jonkinlainen kehityskaari siinäkin on kai jokaisella, että ensimmäisinä vuosina tahtoo opettaa vähän samaan tyyliin kuin itselle on opetettu. Eli kielioppilähtöisesti, kirjallisesti, kuivasti. Pikku hiljaa oppii katsomaan asioita laajemmin ja pystyy ottamaan käyttöön enemmän toiminnallisia, elämänmakuisia harjoituksia. Tämä on oma kokemukseni, toivottavasti joku muu pystyy omaksumaan sen nopeammin.

    VastaaPoista