Terveystarkastus

Syksy on ollut niin töissä kuin yksityiselämässäkin kiireinen, joten en ole antanut tämän blogin lisätä stressiäni. Kirjoittelen, kun kerkiän.

Eräs teema, jota olen tuon Lukumatka jatkuu -kirjan kanssa käsitellyt paremmin kuin ennen, on terveydenhoito, nimenomaan sairauksien ennaltaehkäisy. Aiheen käsittely on mielestäni erityisen tärkeä hitaan koulutuksen opiskelijoille, joilla taustatiedot saattavat olla heikommat kuin korkeammin koulutetuilla perusryhmäläisillä.

Kirjassa on kappale nimeltä Miten sinä voit?, jossa Jaakko menee terveystarkastukseen ja käy laboratoriossa. Kappaleessa puhutaan myös näön ja kuulon tarkastamisesta, verenpaineen mittauksesta ja rokotuksista. Lisäksi lasketaan painoindeksi ja käsitellään terveellistä ruokavaliota.

Täytimme siis kirjan terveystietolomakkeen ja laskimme painoindeksit. Joidenkin vapaaehtoisten (ensin tietysti opettajan) painoindeksi laskettiin taululla, loput saivat laskea itse omansa. Kaikilla eivät matemaattiset taidot välttämättä riittäneet siihen usean esimerkin jälkeenkään, mutta luotin siihen, että se joka ei ymmärrä, kysyy neuvoa. Väkisin en halua kenenkään painoindeksiä laskea, vaikka ylipainoisia ei tässä ryhmässä olekaan. Matematiikkaa harjoittelemme toki hitaan polun koulutuksissa myös, kaikki kun eivät hallitse vaikkapa prosenttilaskuja, joista on kuitenkin arjessa hyötyä.

Meillä sattui kotona olemaan pieni verenpainemittari, joten mittasimme kaikilta myös verenpaineen. Kirjastostakin sellaisen voi lainata, jos kotoa ei löydy. Opettaja unohti mittanauhan kotiin, mutta onneksi eräällä opiskelijalla oli sellainen mukana, joten saimme mitattua halukkaiden pituuden ja vyötärönympäryksen. Kirjan taulukoista pystyi tarkistamaan, ovatko omat mitat normaalin rajoissa.

Kirjassa oli tietoa siitä, mitä vitamiineja saa mistäkin ruoasta. Lisäksi oli taulukko ja kuvia, joissa käsiteltiin terveellisiä ja epäterveellisiä ruokia. Myös suomalaisten normaalista ruokarytmistä puhuttiin ja verrattiin sitä kotimaan ruokarytmiin. Kollegan laatiman tehtävän avulla opiskelijat kyselivät toisiltaan, miten terveellinen ruokavalio heillä on ja minkä verran he harrastavat erilaista liikuntaa. Samalla opettelimme fraasin: "Mulla on tapana... (käydä joka päivä salilla jne.)".

Kirjassa on myös tehtävä, jossa pitää keskustella, miten sairauksia voi välttää tai parantaa. Harmi vain, että ei kerrottu, mitä sairauksia. Vedin hatusta siihen diabeteksen, korkean verenpaineen ja sydänsairaudet. (Kirjan huono puoli onkin viimeistelemättömyys. Se vilisee kirjoitusvirheita ja tällaisia epäjohdonmukaisuuksia. Toivottavasti nämä korjataan toiseen painokseen.) Kokosimme taululle yhdessä terveellisiä ja epäterveellisiä elämäntapoja, joista tein jälkikäteen kuvitetun koosteen opiskelijoille.

Teemaan sopivasti kuuntelimme ja lauloimme joitakin vihannesaiheisia lauluja, kuten Popsi popsi porkkanaa ja Aamun Puutarhasadon korjaajat ja kotitehtävänä oli kasvisaiheisia ristikoita. Näin tuli sitäkin sanastoa kerrattua.

Kotitehtäväksi annoin tuoda kouluun kotoa kolme ruokapakkausta, joihin on merkitty ruokien ravintoarvot. Tunnilla selvitimme ensin sellaiset käsitteet kuin kilokalori, proteiini, hiilihydraatti, rasva ja kuitu. Esimerkkeinä olivat pizza ja sienet. Jokainen kirjoitti omien ruokiensa ravintoarvot taulukkoon ja vertaili niitä tunnilla parinsa kanssa. Sen jälkeen jaoin pareille kotoa tuomieni samantyyppisten ruokien pakkauksia, joita he tutkivat. Kokosimme yhteen taulukkoon erilaisten maitotuotteiden arvot ja vertailimme niitä. Eräs urheileva nuorukainen oli kiinnostunut proteiinintarpeestaan, joten selvitimme sen netistä. Näytin erilaisia laskureita, joilla voi omaa syömistään ja ruokien terveellisyyttä tutkia. Toiseen taulukkoon kokosimme erilaisia herkkuja tummasta suklaasta lakritsiin. Tulostin taulukot myös paperille, jotta opiskelijat saivat ne itselleen.

Lopuksi näytin sokeripalojen avulla, minkä verran sokeria on eri ruoissa. Tämän idean sain viime vuonna Laurean Voi hyvin -päivästä. Opiskelijat olivat melko hämmästyneitä mm. jogurtin ja mehun sokerimäärästä. Koura täynnä sokeripaloja kysyin: "Antaisitko nämä lapsellesi? Ai et? No, annatko mehua tai jogurttia?".  Keskustelimme myös siitä, miten lapsen saa syömään terveellisesti.

Samaan aihekokonaisuuteen lisäsin vielä keittiösanaston kertausta. Käytin mm. Vocabularyn kuvia ja ristikoita. Tässä yhteydessä harjoittelimme myös monikon partitiivia. Lisäksi opettelimme kertomaan, miltä ruoka maistuu (ja miltä jokin asia näyttää/tuntuu/tuoksuu/haisee/kuulostaa). Tätä rakennetta pääsimme käyttämään mm. sokkomaistajaisissa, joista tarkempi kuvaus tässä postauksessa.

Myöhemmin syvensimme aihetta vielä Terveystalon tiedotteella influenssan ehkäisystä. Siitä tein tekstinymmärtämistehtävän, jonka avulla harjoittelimme olennaisen tiedon etsimistä autenttisesta tekstistä.

Kollega vinkkasi, että terveydenhuoltoon liittyen olisi hyvä puhua myös seulontatutkimuksista. Siihen palaamme siis vielä kolmannessa moduulissa. Rokotuksista (ja samalla Suomen neuvolajärjestelmästä, äitiyspakkauksesta jne.) tuli tässä vaiheessa käytyä läpi perusasiat.

Mikä sua vaivaa?

Tässäpä pikainen kooste tämän viikon aktiviteeteista. Aihe oli erittäin kiitollinen opettaa, sillä se kiinnostaa kaikkia ja jokainen haluaa oppia hoitamaan nämä asiat itse. Kyseessä on siis asiointi lääkärissä.

Lukumatka jatkuu -kirjan teksti menee pitemmälle kuin perusasiointiin, joka on varmaankin käsitelty sitä edeltäneessä teoksessa Aasta se alkaa. Toki mekin olimme ensimmäisessä moduulissa opetelleet ihan perusasiat kuten ruumiinosat ja tavallisimmat sairaudet. Nyt harjoittelimme lääkäriasiointia kuitenkin perusteellisemmin muiden oppimateriaalien avulla ja tutustuimme vähän harvinaisempiinkin käsitteisiin.

Tästä teemasta olisi helppoa tehdä suggestopedinen kokonaisuus, mutta tällä(kään) kertaa minulla ei aika riittänyt siihen. Sen sijaan monenlaista mukavaa ja toiminnallista teimme. Alla pientä listaa. Kaikki ei välttämättä mennyt ihan tässä järjestyksessä, yritin teettää tehtävät helpoimmasta vaikeimpaan. (Olen pahoillani taas kummallisesti hyppivistä riviväleistä, en pysty aina säätämään niitä kohdilleen.)

Ruumiinosien ja perussairauksien kertaus

• Oikeesti aikuisten -teksti ja kuva. Teksti oli luettu ensin itsenäisesti kotona. Tunnilla luimme sen yhdessä niin, että opettaja luki ensin ja opiskelijat toistivat. 
• Fröbelin palikoiden laulu Huugi-guugi (takuuvarma menestys!)
• Aamujumppa: nosta oikea jalka ylös, laita silmät kiinni, kosketa olkapäätä jne.
• Suomen mestari 2 opettajan opas kpl 2: ruumiinosat + mikä ei kuulu joukkoon sekä sanastotehtävä terveydenhuollosta (kotitehtävinä), jonka yhteydessä tuli puhuttua niin koulu- kuin neuvolajärjestelmästäkin sekä mm. omavastuuosista ja verojen merkityksestä. :)
• Alias sanastotehtävän sanoista
• Pantomiimi perussairauksilla
• Pieni kertauskoe ruumiinosista

Lääkäridialogeja

• Hyvin menee 1 -kirjan kappaleeseen 8 tehty kuunteluharjoitus
• Oikeesti aikuisten -ajanvarausdialogit (toistettiin yhdessä keskellä)
• Kirjoita parin kanssa lääkäridialogiin potilaan kysymykset

Sairaus ja hoito

• Yhdistä parin kanssa sairaus ja siihen sopiva hoito (SM2 lisäharj. laminoiduilla lapuilla)
• Täytyy-lause; miten neuvot kaveria, jos hänellä on tämä vaiva
• Muutamalla opiskelijalla sairaus, muilla hoitovaihtoehdot; anna sopiva neuvo potilaalle
• Oikeesti aikuisten -sanalista
• Kirjoita ohje, mitä hänen täytyy tehdä (kotitehtävä)

Sormet

• Fröbelin palikoiden Soo-soo-sormi -laulu ja jumppa
• Sormien nimet ja peukalopottiloru
• Missä on peukalo -laulu

Lääke- ym. sanastoa

• Kuvasanakirjasta sairaalasanastoa, kuten lääkkeitä, murtuma, side jne.
• Vocabulary-sarjan kuva odotushuoneesta: keskustele parin kanssa kuvasta
• Yhdistä kuva ja sana, esim. kapseli, mikstuura, tabletti, ruisku jne.
• Kotoa tuotuja vanhentuneita lääkkeitä ja hoitotarvikkeita: Mikä tämä on?

Ajanvarausdialogit

• Dialogirunko Otetaan selvää -materiaalista
• Soita terveyskeskukseen, neuvolaan tai hammashoitolaan ja varaa aika (pari on työntekijä)

Kato hei -puhekieliset dialogit (kpl 6)

• Kuullunymmärtämistehtävä

Sanopa muuta -dialogit (kpl 14) 

• Kuuntele ensin koko dialogi ja toista sitten potilaan vuorosanat

Supisuomea -video osa 8

Käts-materiaalin dialogeja lääkäriasioinnista tekstinymmärtämisenä (etätehtävä)

Seuraavat aiheeseen liittyvät harjoitukset jäivät vielä ensi viikolle:

Parin etsiminen oire- ja hoitosanoilla

Lääkäridialogit 

• Roolileikki Oikeesti aikuisten -materiaalista; yksi on lääkäri, jolla on ohjeet diagnoosin tekemiseen, muut tulevat vastaanotolle vaivansa kanssa

Sattuuko vai koskeeko 

• Fröbelin palikoiden laulu Sattuu
• Esimerkkejä sattuu, koskee ja tapahtuu -verbien käytöstä ja monivalintatehtävä, jossa pitää valita lauseeseen sopiva verbi
• (Viime vuonna kuuntelimme myös Tommi Läntisen laulun Syvälle sydämeen sattuu, mutta se oli niin surullinen, etten tällä kertaa ajatellut ottaa sitä)

Alias pareittain kaikista aiheeseen liittyvistä sanoista

Tietokoneluokassa:

• Supisuomea osan 8 harjoitukset
• Kielisilta-ohjelma: Keho ja sairaudet

Ehkäpä ensi kerralla saan näistä aktiviteeteista koottua jo oikean suggestopedisen syklin. :) Emme vielä menneet ollenkaan kirjan kappaleeseen, jossa kerrotaan terveystarkastuksesta. Siinä esitellään mm. painoindeksin laskeminen ja käsitellään terveellistä ruokavaliota. 

P.S. Tänään oli edellisen ryhmäni päättäjäiset. Mukava tilaisuus, mutta niin haikeaa, kuten aina! Vuosi menee niin nopeasti... Hienoa oli kuitenkin taas nähdä, miten sujuvasti he jo puhuivat suomea ja miten moni oli löytänyt jatko-opiskelupaikan tai jopa työpaikan. Ihanan kiitoksen sain opiskelijalta, joka piti juhlassa puheen. Hän ihmetteli, miten hän on oppinut kurssilla niin paljon, vaikka ei ole oikeastaan opiskellut ollenkaan. Toivottavasti muut kokivat opetukseni samoin! Tavoitteenihan on, että oppiminen on hauskaa, ei mitään puurtamista. :)

Ulos luokasta!

Viime lauantaina osallistuin S2-opettajayhdistyksen 20-vuotisjuhlaseminaariin. Oikein kiva tilaisuus, jossa oli noin sata osallistujaa. Konkreettisia ideoitakin jäi käteen.

Oikeastaan niin kauan kuin olen ollut alalla, on puhuttu siitä, miten toisen kielen opiskelua ja oppimista voisi laajentaa luokkahuoneen ulkopuolelle, siihen luonnolliseen ympäristöön, jossa opiskeltavaa kieltä oikeasti puhutaan. 

Jyväskylän ja Tampereen yliopiston yhteistyöprojektista kertoivat Niina Lilja ja Johanna Saario. He olivat osallisina useamman valtion yhteistyössä, jossa on kehitetty keinoja luonnollisten asioimistilanteiden harjoitteluun. Jyväskylän yliopiston Kielikeskuksen suomen kielen kurssilla oli erästä keinoa kokeiltu käytännössä. 

Ensin oli luotu yhteistyösuhteita oikeisiin asiointipaikkoihin, tässä tapauksessa yliopiston kahvilaan ja kaupungin matkailutoimistoon. Sitten keskustelukurssin opiskelijapareille annettiin tehtäväksi valita, kummassa paikassa he asioivat. Heidän piti miettiä etukäteen, mitä sanovat asiointitilanteessa ja esittää jokin lisäkysymys asiakaspalvelijalle. Toinen opiskelija asioi, toinen videoi tilanteen. Jälkikäteen videota katsottiin tunnilla pienryhmissä ja siitä keskusteltiin. Miten asiointi onnistui, mitä tilanteesta voi oppia jne. Tehtävä osoittautui oikein hauskaksi ja mieleiseksi opiskelijoille. Yllättäviäkin asioita nousi esiin, kun keskusteluja ja videoita tarkasteltiin. Yhdessä opiskelijat oppivat keskusteluista lisää.

Vaikka seminaarissa osa osallistujista oli sitä mieltä, että idea ei ole toteuttamiskelpoinen kaikkien ryhmien ja opiskelijoiden kanssa, itse innostuin ajatuksesta. Tätähän voisi joskus oikeasti kokeilla! Lähes kaikilla opiskelijoilla on älypuhelimet, joilla videointi onnistuu. Olemmehan käyttäneet niitä koulussakin esimerkiksi radiohaastattelujen äänittämiseen. Tietenkään hitaiden ryhmien atk-taidot eivät ole sillä tasolla, että heiltä voisi edellyttää nauhojen linkittämistä verkko-oppimisalustalle, mutta opettajan (tai erityisesti näppärien opiskelijoiden) pienellä avustuksella materiaali saataisiin kyllä näytettyä kaikille.

Toisesta Liljan ja Saarion esittelemästä tavasta harjoitella oikeaa asiointia luokkahuoneen ulkopuolella olin kuullut aikaisemminkin. Sitä on käytetty Ruotsissa Språkskap-nimisessä projektissa. Menetelmästä on tehty kirjakin, joka näytti olevan Akateemisessa myynnissä. Kerron tässä lyhyesti tärkeimmät pointit, jotka itselleni jäivät mieleen ja joita voisi käytännössä kokeilla.

Opiskelijoille on kehitetty passi, johon kerätään merkintöjä asiointitilanteista. Tilanteet voivat kuulua kurssin sisältöihin. Kurssin aikana pitäisi selviytyä tietystä määrästä asiointitilanteita. Opiskelijat siis hoitavat oikeasti omia asioitaan ja saavat asiakaspalvelijalta leiman ja kenties kirjallista palautetta siitä, miten tilanne on sujunut. Passiin kerätään myös sanoja, joita tilanteessa tulee esiin tai jotka aiheuttavat ymmärtämisongelmia. Asiakaspalvelija kirjoittaa sanat passiin, jotta opiskelija voi selvittää ne itselleen ja muille opiskelijoille.

Piilotavoitteena näillä projekteilla on tietysti myös se, että pikku hiljaa saisimme myös kantasuomalaiset ymmärtämään, miten he voisivat auttaa maahanmuuttajia kielenoppimisessa. He voisivat tulla kielenoppijoita puolitiehen vastaan yrittämällä puhua selkokieltä ja selittämällä vaikeat sanat. Sen sijaan että vaihtavat kielen heti englanniksi, kun ensimmäinen ymmärtämisongelma ilmaantuu. Suomea kun oppii vain käyttämällä suomea!

Pitänee tutustua näihin projekteihin tarkemmin, haluan ilman muuta kokeilla niitä jossain vaiheessa! Mikäs sen konkreettisempi ja hyödyllisempi tavoite kotoutumiskoulutuksellakin kuin oppia hoitamaan omat asiansa suomeksi. Työllistymisen ohessa tietenkin. 

Onnenkieli ja kilppari

Vihdoinkin se onnistui! Nimittäin kauan odottamani vierailu tamperelaiseen Onnenkieli-kouluun, jossa kotoutumiskoulutuksia pidetään suggestopedisesti. Vierailu oli sovittu jo keväälle, mutta sairasteluni takia jouduin perumaan sen. Onneksi koulussa suhtaudutaan vierailijoihin ystävällisesti ja aikataulun muuttuminen kävi joustavasti. 

Suggestopedia oli minulle ennestään tuttua, olinhan käynyt pari vuotta sitten neljä viikonloppua kestävän menetelmäkurssin, johon liittyi myös etätehtäviä. Siitä lähtien olen jokaisessa koulutuksessa käyttänyt menetelmää vähintään yhteen aihekokonaisuuteen ja tietysti ottanut paljon elementtejä muuhunkin opetukseen. Oli kuitenkin kiva nähdä, miten asiantuntijat toteuttavat menetelmää käytännössä. Sain muutamia hyviä muistutuksia siitä, miten voisin omaa opetustani elävöittää vielä paremmin suggestopedian hengessä. Yllättävän pienillä keinoilla voi saada aikaan melko suuren muutoksen.

Aloitetaan luokkatilasta. Luokassa ei ole pöytiä vaan nojatuolit, jotka on asetettu U:n muotoon. Paperiakin käytetään välillä ja kirjoittaminen onnistuu ihan hyvin sylissä olevan alustan päällä. Liikkeelle on helppo lähteä, kun nostaa vain peffansa tuolista. 

Liikkeellä oltiin paljon. Kun luettiin uutta tekstiä (aktiivikonsertti), kaikki nousivat ylös ja toistivat jokaisen lauseen opettajan perässä. Lähes jokaiseen sanaan liittyi jokin ele. Ensinnäkin verbeillä, substantiiveilla ja adjektiiveilla oli niitä kuvaavat eleet ja sen lisäksi sijapäätteillä oli jokaisella oma eleensä. Kun sanaan liittyy liike, se jää mieleen huomattavasti paremmin. Molemmat aivopuoliskot ovat käytössä ja liikemuisti auttaa sanan muistamisessa. Kun eleet tulevat koulutuksen edetessä tutuiksi, opiskelijat ymmärtävät pelkästä eleestä, mitä sana tarkoittaa tai miten se taipuu. Milloin tulee -ssa, milloin -lla, milloin partitiivi tai illatiivi. Imperfektille ja perfektille on omat eleensä. Termejä ei siis tarvitse erikseen opettaa vaan ne opitaan liikkeiden avulla. Opettaja näyttelee lauseet ensin, sitten opiskelijat toistavat perässä sekä lauseen että eleet. 

Onnenkielessä on kyllä normaalien opetustuntien lisäksi myös kielioppitunteja niille, jotka haluavat ja tarvitsevat systemaattista opetusta. Lisäksi pidetään läksykerhoa, johon opiskelijat voidaan velvoittaa osallistumaan henkilökohtaisen tarpeen mukaan. Normaali opetus on eloisaa ja liikkuvaista. Perinteistä kirjallista "puurtamista" on vähän. 

Olen tietysti pyrkinyt tällaiseen opetustapaan siitä lähtien kun olen käynyt suggestopedian menetelmäkurssin. Pikku hiljaa olen kehittänyt opetustani siihen suuntaan. Välillä tuntuu, että olen onnistunut ihan hyvin. Välillä taas tuntuu, ettei elävyyttä ja toiminnallisuutta ole ollenkaan tarpeeksi. Mielelläni ottaisin omaankin luokkaani tuollaisen nojatuolijärjestyksen. Ehkä kannattaa ehdottaa asiaa työnantajalle? Se helpottaisi liikkeelle lähtöä entisestään.  

Kun vierailun jälkeen opetin taas omaa ryhmääni, pohdin, mitä voisin muuttaa. Voisin esimerkiksi lisätä eleitä ja liikkumista sekä kuvien käyttöä. Onnenkielessä opiskelijoille näytettiin kuvia kaikesta mahdollisesta. Kun tekstissä tuli uusi sana tai verbi, siitä näytettiin kuva, sen lisäksi, että se elehdittiin. Opiskelijat eivät käyttäneet sanakirjoja tai puhelimia vaan sanoja selitettiin niin kauan, että kaikki ymmärsivät. 

Kyseisessä ryhmässä avuksi oli tosin englannin kieli, koska melkein kaikki ymmärsivät sitä. Omassa ryhmässäni englanti ei auta kuin muutamaa, suurin osa ei sitä ymmärrä. Kun etsimme jonkin abstraktin sanan vastinetta Googlen kääntäjällä, joudun hakemaan sen aina yhdeksällä tai kymmenellä kielellä, jotta se selviää varmasti kaikille. (Eikä käännös suinkaan ole aina oikea!) Konkreettiset sanat pyrin toki selittämään muilla keinoin. Ongelmana vain tahtoo välillä olla, että opiskelijat keskittyvät enemmän räpläämään oman puhelimensa sanakirjaa eivätkä näe niitä solmuja, joille opettaja luokan edessä vääntyy sanaa selittäessään. Onnenkielessä tämä vältettiin jo sillä, että koko ryhmä seisoi luokan keskellä eikä olisi edes pystynyt pläräämään sanakirjaa samalla. He keskittyivät paremmin etsimään yhdessä selityksiä sanoille. 

Kokeilin tätä tänään uuden tekstin kanssa. Huomasin, että keino on tehokas. Niin opiskelijat kuin opettajakin keskittyvät paremmin joka sanaan. Muuten monta uutta sanaa ohitetaan, kun opiskelijat eivät jaksa tai kehtaa jokaista kysyä eikä opettaja aina hoksaa, että kaikki eivät ymmärrä. Lisäksi samalla tulee erittäin paljon ääntämisharjoitusta. Kun opiskelijat toistavat opettajan perässä, intonaatio on luonnollinen ja rytmi ja kestotkin osuvat paremmin kohdalleen. Tätä aion siis ehdottomasti käyttää jatkossa vaikka kaikkien tekstien kanssa. Toisto, toisto, toisto! Tätähän olen toki jo kokeillutkin edellisen ryhmän kanssa, mutta valitettavan vähän. (Kjellinin metodista mm. tässä.)

Suggestopedian oppien mukaan opiskelijoilla oli Onnenkielessä roolinimet, joilla opettaja heitä kutsui. (He eivät välttämättä edes tiedä tai muista toistensa oikeita nimiä.) Nimet vilahtelivat dialogeissa, joita tunneilla luettiin. Kaikki tekstit kertoivat paikalla olevista henkilöistä. Niissä myös yhdisteltiin kivasti henkilöitä aiemmin opittuihin fraaseihin. Esimerkiksi kuukaudet oli opeteltu ensin tietyn lorun avulla. Kun kerrattiin ihmisten syntymäpäiviä, opettaja luki jokaiseen liittyen jonkin hauskan pikku tarinan, jossa mainittiin paitsi se, että henkilö oli syntynyt siinä kuussa, myös sille kuukaudelle tyypillisiä asioita. Ja kaikki toistettiin ja elehdittiin yhdessä. Järjestyslukuja opiskeltiin niin, että sormilla piirrettiin sanan lopussa oleva s ilmaan. Kun sanottiin kolmas, liike tehtiin kolmella sormella jne. Tämänkin keinon otan ilman muuta käyttöön.

Havaintojeni mukaan opiskelijat olivat mukana aktiivisesti, toiset toki innokkaammin kuin toiset, mutta kaikki osallistuivat. Heille on kerrottu metodista ja sen tehokkuudesta koulutuksen alussa ja varmasti he ovat koulutuksen aikana itse huomanneet, miten hauskaa ja hyödyllistä opiskelu kyseisellä metodilla on.

Vaikka suggestopedinen opetus on tarkkaan aikataulutettua, on jokaiselle aktiviteetille varattu riittävästi aikaa, niin ettei hypätä kesken kaiken seuraavaan tehtävään. Kun harjoitellaan, harjoitellaan kunnolla! Ja kun aktiviteetit ovat toimivia ja toiminnallisia, eivät opiskelijat todellakaan ehdi tylsistyä. Opetus loppui perjantai-iltapäivänä ihanasti rentouttavaan passiivikonserttiin, joten kaikille jäi varmasti hyvä ja rento olo. 

Edelliseen kirjoitukseeni liittyen tein yhden havainnon. Opiskelijoita tuli myöhässä ja kävi vessassa kesken tunnin. Heihin ei kiinnitetty mitään huomiota eivätkä he häirinneet opetusta millään tavalla. Tapoja on kuulema jouduttu opettamaan hitaalle ryhmälle tuollakin, mutta tuossa suhteessa ovat kaiketi samoilla linjoilla minun kanssani.

Kuten jo etukäteen arvelin, Onnenkieli vaikutti juuri niin kivalta työpaikalta, että haluaisin sinne töihin. Upeita ihmisiä, hienoa opetustyötä hyvässä ilmapiirissä! Haaveeksi se tietysti edelleen jää, niin kauan kun kotini sijaitsee parinsadan kilometrin päässä. ;) 

Paluu otsikkoon. Muuta yhteistähän noilla otsikon asioilla ei ole kuin se, että viimekeväisen uupumiseni syyksi todettiin lopulta kilpirauhasen vajaatoiminta. Jo moneen otteeseen kehumani työterveyslääkäri oli niin kokenut ja viisas, että kun valitin töihin palattuani edelleen väsymystä, hän määräsi kilpirauhaskokeet. Arvot olivat jonkin verran pielessä, joten kilpirauhanen ultrattiin ja kun mitään rakenteellista poikkeavuutta ei näkynyt, aloitettiin lääkitys pienellä annoksella, joka myöhemmin tuplattiin. Nyt kun diagnoosista on kulunut kolmisen kuukautta, arvoni ovat normalisoituneet ja olokin kohentunut. Kerron tämän tässä yhteydessä ihan vain siksi, että jos jollakulla on samantyyppistä oireilua, osaa epäillä tällaistakin vaivaa.

Hyvä ope, paha ope. Pari sanaa auktoriteetista ja ilmapiiristä.

Kun olin yläasteella, sanoin että yläasteen ope on viimeinen ammatti, johon haluaisin. Rakkaat ikätoverit olivat sen verran kauhistuttavia tapauksia, että opettajan ammatti ylipäätään oli hyvin pitkään poissuljettu. Mietteet muuttuivat vasta yhtä ammattia ja uraa myöhemmin, kun vähän alle kolmekymppisenä opiskelin yliopistossa. 

Opintojeni alussa kaavailin itselleni kääntäjän uraa, mutta saatuani (onneksi!) opettajilta todenmukaisia kuvauksia uran hankaluudesta ja palkan pienuudesta päädyin lopulta kuitenkin opettajankoulutukseen. Valintakokeessa mainitsin kyllä yläasteaikaisesta kammostani, mutta valitsivat minut kuitenkin.

Opettajanopinnoissa tajusin, että totta tosiaan, minähän voin yrittää päästä aikuisopetukseen. Siihen tähtäsin alusta asti. Harjoittelut suoritin yläkoulussa ja lukiossa, joista jälkimmäistä olisin voinut harkita työpaikakseni. Satunnaiset sijaisuudet yläkoulussa opintojen aikana vakuuttivat minut lopullisesti siitä, että yläkoulu ei ole minun paikkani.

Tiedän, että on olemassa ihmisiä, jotka haluavat yläkoulun opettajiksi. Ihan totta, haluavat! Mutta se on eri ihmislaji se. Koin, että minulla ei ollut minkäänlaista auktoriteettia niissä apinalaumoissa, joita yritin sivistää. Ja kas kun suhtautumiseni oli tämä, ei tietenkään ollut. Tajusin, että teini-ikäisten kanssa pärjää vain, jos osaa suhtautua heihin oikein. Minusta sellaista suhtautumista ei irronnut millään. Minun käsitykseni sen ikäisistä oli, että he ovat aivan hirvittäviä riiviöitä (karkeasti yleistäen), jotka yrittävät keinolla millä hyvänsä häväistä ja nöyryyttää opettajaansa. Sitä paitsi olin aivan liian miellyttämishaluinen, että olisin kyennyt pitämään heille rajoja. Siispä ei sinne.

Onneksi sainkin heti valmistuttuani töitä aikuiskoulutuksesta. Pari saksan kurssia vedin myös nuorisopuolella, muuten olen ollut koko urani samassa oppilaitoksessa suomenopena. Ja rakastanut työtä alusta asti! 

Nautin siitä, että saan keskittyä opettamiseen sen sijaan, että minun pitäisi vahtia haukkana, kuka yrittää vetää röökiä ikkunan vieressä, kenellä on pipo päässä ja kuka on tehnyt kotitehtävät. Haluan, että opiskelijat pystyvät keskittymään opiskeluun ja opettaja opettamiseen. Sanalla sanoen, en halunnut kasvattajaksi vaan opettajaksi.

Tämän vuoden aikana olen joutunut miettimään taas, mitä on aikuisten opettaminen. Kerroinkin jo aiemmin, että nyt opettamiseen keskittyminen on vähän niin ja näin, kun hitaalle ryhmälle joutuu pitämään kuriakin. Kaikenlaista häiriötä on ollut ja opettajien auktoriteettikin hieman koetuksella.

Toimipisteemme maahanmuuttajien kouluttajat ovat kaikki naisia, eikä miehiä muutenkaan arjessa näy kovin paljon. Erään ikävän välikohtauksen jälkeen sijaisenani ollut opettaja sanoi, että pitäisi pyytää joku miesopettaja sanomaan opiskelijoille, missä kaappi seisoo. 

Olin eri mieltä. Minun mielestäni Suomessa naisella on, täytyy olla, sama auktoriteetti kuin miehellä. Olkoonkin, että kyseiset opiskelijat ovat kotoisin kulttuurista, jossa naisilla ei juuri ole sananvaltaa eikä auktoriteettia. Heidän on aika tajuta, että Suomessa on. 

Olen ottanut käyttööni kovimmat keinot, mitä minulla on. Tein opiskelijalle hyvin selväksi, että nyt olen oikeasti vihainen ja nyt tämä oli viimeinen kerta, kun teit tällaisia hölmöyksiä. Että jos yksikin opiskelija vielä kerran tekee jotain tällaista, hän joutuu pois kurssilta. En huutanut, mutta tein asian hyvin selväksi. Varmuuden vuoksi kysyin vielä vitsillä, että pitääkö minun soittaa sinun äidillesi vai vaimollesi, että asia tulee selväksi. Ei tarvinnut. Mies lupasi, ettei teko enää toistu. Eikä ole toistunut.

Opettajankoulutuksessa ei mielestäni saa kovin kummoisia keinoja kurinpitämiseen ja auktoriteetin kehittämiseen. Jos sitä ei ole ns. luonnostaan, asiaa joutuu harjoittelemaan. Muutaman hyvän keinon opin kuitenkin. Jos tilanne on paha, pitää mennä oppilaan lähelle, hänen nenänsä eteen puhumaan. Opettajanpöydän takana istuvalla opettajalla ei ole samanlaista auktoriteettia kuin sillä, joka menee opiskelijan eteen ja näyttää tälle, että nyt puhun sinulle ja nyt sinä olet hiljaa. 

(Lapsen kasvattaminen lienee antanut minulle jonkin verran lisää eväitä tähän. Nyt tiedän, miten tärkeää on pitää säännöistä kiinni. Olen lempeä, mutta tiukka. Pidän rajat, mutta ennen kaikkea rakastan.)

Tähän liittyy taannoinen postaus toisessa blogissa, johon tuli runsaasti myös kommentteja:

"Vähän aikaa sitten juttelin bussissa erään toisen suomen kielen opettajan kanssa, joka myös opettaa aikuisia maahanmuuttajia ---. Puhuimme muistaakseni jotain säännöistä luokassa, ja sanoin, etteivät opiskelijoiden pipot ja kahvikupit haittaa minua, koska aikuisiahan me kuitenkin kaikki siellä ollaan. Tähän arvon kollega totesi lempeästi naurahtaen, että vaikka maahanmuuttajat on kyllä oikeastaan vähän niinku lapsia. 

Jaha. Mitäpä tuohon sanomaan."

Tämä asia on jollain lailla kiusannut minua jo pidemmän aikaa, joten uskaltaudun viimein kirjoittamaan siitä. Olen huomannut, että suhtaudun kurinpitoon hieman eri tavalla kuin osa kollegoistani. En tietenkään voi sanoa, mikä olisi oikea tapa. Jokaisella opettajalla olkoon oikeus omaan käsitykseensä asiasta ja jokaisella saa myös olla oma tapansa toimia. Kerron vain, mikä minun kokemukseni mukaan toimii hyvin.

Osa kollegoistani nimittäin suhtautuu maahanmuuttajiin (tai kenties opiskelijoihin yleensä) niin, että he ovat vähän niinku lapsia eli heitä pitää kasvattaa. Itse olen aina pitänyt opiskelijoitani aikuisina ja suhtautunut heihin sen mukaan. En halua kasvattaa heitä enkä pyri kasvattamaan heitä. He ovat aikuisia ja osaavat kyllä itse ajatella omilla aivoillaan. 

Toki erilaisista kulttuureista Suomeen muuttaneille voi ja pitääkin opettaa suomalaisia tapoja. Heille pitää nimenomaan kertoa siitä, millainen työkulttuuri Suomessa on. Että meillä on matala hierarkia ja että työntekijän pitää itse olla oma-aloitteinen eikä voi odottaa yksityiskohtaisia ohjeita esimieheltä jne. Olen itse käyttänyt näiden asioiden opettamiseen erinomaista  verkostakin löytyvää oppimateriaalia nimeltä Erilaisuus sallittu. 

Luulen, että tällä opettajan suhtautumisella on luokan arkeen melko suuri vaikutus. Omasta mielestäni (ja suggestopedian periaatteiden mukaan) oppimisen mahdollistava lähtökohta on hyvä ja turvallinen ilmapiiri. Siihen pyrin ja sen olen mielestäni jokaisen ryhmän kanssa saavuttanutkin. 

En siis nipota turhista. Yläasteella en edes huomaisi, jos jollakulla olisi lippis päässä, joten miten se voisi häiritä minua? Omassa aikuisryhmässäni saan onneksi pitää sellaiset säännöt kuin haluan eikä kukaan käske minua nipottamaan turhasta.

Otetaan esimerkiksi myöhästyminen tunnilta.

Jos opettaja pitää luokan oven lukossa sen takia, että myöhästyjät varmasti huomataan ja he joutuvat varmasti pyytämään anteeksi ja olemaan pahoillaan tuon kamalan tekonsa vuoksi, onko vaikutus ilmapiiriin hyvä vai huono? Jos kyseessä on kenties huonoja koulukokemuksia mukanaan kantava hidas oppija, onko hyvä, että hän aamulla juoksee sydän kurkussa luokan ovelle, paniikissa, häveten, anteeksipyydellen? Minusta se ei ole paras mahdollinen lähtökohta päivän uusien haasteiden vastaanottamiseen. Päinvastoin, pelko ja häpeä on suurin oppimisen este.

Minunkin tunneiltani aina joku myöhästyy. Ovi on auki (ei levällään, koska mielestäni avoimesta ovesta tunnelma karkaa, mutta ei lukossa) ja opiskelija livahtaa sisään mahdollisimman huomaamatta. Joskus vilkaisen häntä, joskus tervehdin, joskus jätän hänet täysin huomiotta. Joskus näytän harmistunutta naamaa. Yleensä pyrin siihen, että myöhästymisestä on mahdollisimman vähän häiriötä. Jos jokaisen myöhästymisen takia laitetaan show pystyyn, se häiritsee tuntia paljon enemmän kuin se, että joku hiipii vähin äänin paikalleen.

Kurssin alussa anteeksipyytämistä tietysti harjoitellaan ja painotetaan, että Suomessa pitää tulla ajoissa. Ennen työharjoittelua aiheesta pidetään muutama painokas luento ja varoitellaan, että kukaan ei ota töihin sellaista, joka tulee joka päivä myöhässä. Että Suomessa täsmällisyys on TÄRKEÄÄ. 

Jos ryhmässä on joku erityisen piintynyt myöhästelijä, häntä puhutan kahden kesken. Yleensä se riittää. Jos taas ryhmässä aletaan yleisesti lipsua aikatauluista, pidän koko ryhmälle puhuttelun siitä, millainen verkostoitumistilanne tämä koulutus on ja mitä siitä seuraa. Että kun joku työnantaja tai toisen koulun opettaja soittaa minulle (minähän tunnen heitä tosi paljon!) ja kysyy, että millainen tämä opiskelija oli, kerron hänelle, että "hän oli muuten ihan hyvä, mutta oli aina myöhässä" - eikä sellaista tyyppiä kukaan halua ottaa töihin. Voi käydä myös niin, että kun joku opiskelijoista menee töihin jonnekin ja sinne tarvitaan lisää työntekijöitä, niin hänelle tulee mieleen, että siellä suomen kurssillahan oli sopiva tyyppi. Mitä luulette, suositteleeko hän sitä, joka oli aina ajoissa ja teki tehtävät ajallaan vai sitä, joka lintsasi aina tilaisuuden tullen?

Uskon, että aikuisilla ihmisillä on sen verran järkeä päässä, että heihin tehoaa tällainen puhe. Nöyryytykset jätän suosiolla pois, niistä on vain haittaa jokaiselle yksilölle ja ne huonontavat luokan ilmapiiriä. Aikuinen ihminen tietää kyllä, milloin on tehnyt tyhmyyksiä. Hän osaa hävetä ja miettiä itse tekosiaan, ei minun tarvitse sitä hänelle enää opettaa eikä koko ryhmän edessä nolata. Olen sitä paitsi huomannut, että vaikutus on sama, oli tiukka tai lempeä. Aina joku on myöhässä. Olen itsekin joskus myöhässä, olenhan ihminen (ja aamu-uninen sellainen ;)).

Olen opettajana mukava, mutta vaativa. Tarpeen tullen myös tiukka. En halua olla natsi, en halua nöyryyttää ketään. Siitä ei ole kenellekään hyötyä. Minun ei tarvitse korostaa asemaani turhalla kukkoilulla, mutta jos tilanne vaatii, asetan rajat. Minulla on tukenani koulun järjestyssäännöt, joihin voin tarpeen tullen vedota. En tarvitse miestä sanomaan puolestani, mitä saa tehdä ja mitä ei, sillä mielestäni samalla vedän maton omien jalkojeni alta ja osoitan, että minun auktoriteettini ei riitä.

Kun me olimme yliopistossa, ei meitä kukaan vahtinut. Jos tulin luennolle myöhässä tai lähdin kesken luennon vessaan, ei kukaan siitä minulle saarnannut. Miksi minun pitäisi saarnata aikuisille ihmisille siitä, miten he käyttäytyvät? He tietävät, miten heidän pitää käyttäytyä, se kyllä kerrotaan koulutuksen alussa. Jos heidän käyttäytymisensä häiritsee minua, huomautan siitä. Mutta jos joku huomaamatta lähtee vessaan saatuaan tehtävän valmiiksi, ketä se häiritsee? Ei luokka toki silti mikään juna ole, jossa ihmisiä jatkuvasti tulee ja menee. Paitsi joskus suggestopedisessa opetuksessa ;).

Oppimisen kannalta on ensiarvoisen tärkeää , että luokassa on hyvä ilmapiiri. Sen jokainen opettaja rakentaa omilla tavoillaan. 

Heikkoudesta

Etsimme toisiamme vahvuudessa, kun meidän pitäisi kohdata toisemme heikkoudessa.

- Aino Suhola -

Kun viettää viikkokausia kotona sairastamassa, alkaa väkisinkin miettiä kaikenlaista. Helposti mieleen nousee syyllisyyden, masennuksen ja arvottomuuden tunteita. 

Toivottomuuskin pilkahtaa siinä vaiheessa, kun luuli jo pääsevänsä takaisin töihin, muttei päässytkään. Alkaa tuntea itsensä hyödyttömäksi olennoksi niin kotona kuin töissä. Toiset joutuvat venymään ja tekemään ne työt, jotka kuuluisivat minulle. 

Itkin viime viikolla lääkärissä sitä, miten vaikea on tunnustaa, että ei jaksa. Miten vaikea on myöntää, ettei pysty. Kun voisi jotenkin kieltäytyä sairastamasta. 

Ja heti perään tulee häpeä. Häpeä siitä, että kehtaan valittaa näin pienestä sairaudesta, kun toisilla ihmisillä on oikeasti vakavia sairauksia. 

Ihmisyys ei ole parkkipaikka vaan matka. Ja oleellista siinä matkassa on suostuminen kipuun.

- Aino Suhola -

Olenhan toki aina tiennyt, että olen hyväosainen. Olen perusterve, minulla on ihana perhe, olen koulutettu ja saanut hyvän työpaikan, jopa niin ihanan työn, että rakastan sitä. Silti jokainen meistä hyväosaisista taitaa tarvita välillä muistutusta siitä, että tämä kaikki voidaan ottaa pois milloin tahansa. Kannattaa olla kiitollinen siitä, mitä on. Nyt. 

Olen hyväosainen myös siinä mielessä, että minulla on hyvä työterveyshuolto, johon voin mennä valittamaan vaivojani milloin tahansa ja minut otetaan todesta. Ei tarvitse jonottaa terveyskeskuksessa eikä tapella hoitoa saadakseen.

Löysin eilen sattumalta aihetta koskevan videoblogin. Se rohkaisi minua tuntemaan vapaasti kaikkia niitä tunteita, joita oma tilanteeni nostaa pintaan. Jokainen ihminen on oikeutettu tuntemaan koko tunneskaalan laidasta laitaan, sillä jokainen suhteuttaa tunteensa siihen tilanteeseen, jossa elää. Jos en saisi tuntea surua tai toivottomuutta silloin, kun jollakin toisella asiat ovat vielä huonommin, en saisi tuntea niitä koskaan. Maailmastahan löytyy niin paljon pahempiakin paikkoja, ihmisillä on aina vaikeampiakin tilanteita elämässään. 

Ei minun tarvitse vertailla itseäni ja tilannettani muihin, vaikka toki aina yritän pitää mielessäni myös ne hyvät asiat, joista saan olla kiitollinen. 

Vaikka välillä kaipaan ymmärrystä ja sympatiaa, en silti missään tapauksessa halua, että ihmiset alkavat sääliä minua. Sehän olisi merkki siitä, että olen heikko. Ja heikkohan en halua olla... Eikä kukaan halua olla säälittävä.

Synkimpinä hetkinä mieleeni hiipii jopa kysymys siitä, mitenkähän pian muutun ei-toivotuksi työntekijäksi, josta ajatellaan, että "ei se kuitenkaan pysty hoitamaan sille annettuja hommia". Tähän astihan olen aina ollut se työpaikan luottohenkilö, joka hoitaa sovitut hommat hyvin ja ajallaan. Nyt puheeseeni on tullut epävarmuutta: "Nähdään huomenna, jos olen terve...", "Jos ei tule mitään..." jne.

Ehkä pelkoni kertookin siitä, miten itse suhtaudun heikkouteen. Tämä sairastelu onkin näpäytys minulle, että pysähdyn ja ymmärrän paremmin heikkoutta. Että ymmärrän, että olen sairastunut vahvuuteen ja milloin tahansa voin tipahtaa tästä (kuvitellusta) vahvan osasta heikon osaan. Niin kuin jokainen meistä, sinäkin. Vaikka kuinka hyvin huolehdin terveydestäni, en voi estää kaikkia sairauksia tulemasta.

Meistä on tullut turkistarhaeläimiä, joille on tärkeää, että karva kiiltää. Me bodaamme ja syömme ituja ja uskomme, että kun ruumis toimii ja vatsa, sielu tulee mopolla perässä.

- Aino Suhola -

Heikkouden keskellä olen huomannut senkin, että vaikka olen viime vuodet laiminlyönyt ystäviäni, heitä on vielä. Joku vielä välittää siitä, miten voin. Siitäkin olen kiitollinen.

Tässäpä samalta vloggaajalta toinen videoblogi, joka kuvaa hienosti myös sitä, mitä itse nyt ajattelen. Vaikka pelkään, mitä muut ajattelevat, kun tunnustan heikkouteni, haluan kuitenkin jakaa sen. Että jokainen meistä uskaltaisi olla vähän enemmän oma itsensä, vähän enemmän ihminen.

P.S. Sama on käynyt mielessäni kuin tuolla vloggaajalla. Mitä jos joku tuleva työnantajani googlaa minut ja löytää tällaista tekstiä, jossa paljastan heikkouteni. Olisiko niin, että jos se haittaa, se ei olekaan minulle oikea työpaikka?

Tänään hän on tärkein sille, jota eniten pelkäsi. Tänään hän riittää sille, jonka ennen uskoi vaativan itseltään mahdottomia. Tänään hän voi katsoa silmiin tärkeintään, itseään.

- Aino Suhola -

Lainaukset Aino Suholan teoksesta Rakasta minut vahvaksi (Atena).

Opettajan ääni

Olette ehkä huomanneet, että tämän alkukesän aikana on ollut liikkeellä kesäflunssaa, joka on vienyt äänen yhdeltä jos toiselta. Se pöpö löysi minutkin ja täällä sitä istutaan taas kotona, toista viikkoa. Viime viikolla ehdin yhden päivän torkkua työpaikalla, sitten tuli kurkku kipeäksi ja jouduin jäämään kotiin. Perjantaina lähti ääni kokonaan, joten tämän viikon olen lepuuttanut ääntä kotona. 

Olipahan kokemus sekin, yrittää kommunikoida ilman ääntä. Tein äänettömyyteni aikana monta hyödyllistä havaintoa. Ensinnäkin, lukutaidottoman 4-vuotiaan kanssa kommunikointi elekielellä on haastavaa. Tässä on tietysti se hyvä puoli, että toinen vanhempi saa hoitaa puhepuolen lapsen kanssa. Tulee ikään kuin vapautetuksi kasvatuksesta. 

Toiseksi, puhumaton henkilö sivuutetaan keskusteluissa hyvin äkkiä. Jotkut jaksavat odottaa, kun toinen kirjoittaa asiansa (kiitos automaattisesta tekstinsyötöstä!). Toiset alkavat puhua vain sille, joka vastaa. Keskusteluissa jää helposti ulkopuoliseksi ja äkkiä tulee tunne, kuin muut pitäisivät vähän tyhmänä, koska vastaus tulee niin hitaasti. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun käytin lastani lääkärissä ja hänen kummitätinsä lähti mukaan "ääneksi". Vaikka kuinka nyökyttelin lääkärille, että olen ymmärtänyt, hän suuntasi suurimman osan puheestaan kummitädille.

Tämäpä olikin tarpeellinen muistutus minulle siitä, miltä kielitaidottomasta maahanmuuttajasta tuntuu, kun ei voi osallistua keskusteluihin omista asioistaan. Kun käyttää tulkkia, on helpompaa suunnata katse ja puhe tulkille, vaikka itse asiassa hän on vain "kone", joka kääntää puheen. Katse ja puhe pitäisi aina suunnata sille henkilölle, jolle puhutaan. Vaikka hän ei pysty sitä edes ymmärtämään sillä hetkellä eikä vastaa välittömästi. Eikä hän ole tyhmä, vaikka hän ei puhu samaa kieltä minun kanssani. Omalla äidinkielellään hän voi olla vaikka kuinka älykäs ja henkevä keskustelija.

Opettajalle ääni on tietysti välttämätön työväline, siksipä sairauslomaa tulikin heti viikko lisää. Riskiä tilanteen pahentumisesta ja äänihuulten vaurioitumisesta ei kannata ottaa.

Olin tähänastisella urallani onnistunut välttämään äänenmenetyksen. Siitä on varmasti kiittäminen luentoa, jolla kävin urani alkupuolella Educa-messuilla. Sain hyviä käytännön vinkkejä siitä, miten ääntä kannattaa käyttää ja säästää. 

Tässäpä teillekin tärkeimmät mieleeni jääneet äänenhuollon vinkit opettajalle:

• Juo vettä riittävän usein. Pidän itse aina vesipulloa tai -lasia mukanani, niin luokassa kuin muuallakin. Juon noin lasillisen vettä yhden oppitunnin aikana. Näin äänihuulet pysyvät kosteina.
• Puhu aina suoraan eteenpäin. Pidä puhuessasi hyvä ryhti. Älä puhu kävellessäsi tai pää taivutettuna sivulle. Eli kun kävelet luokan läpi, älä puhu samalla. Puhu vasta, kun olet pysähtynyt ja kääntynyt kuulijoihin päin. (Näin saat kuulijat myös keskittymään paremmin sanomaasi.)
• Lämmittele ja avaa ääntäsi aamulla ennen tunteja. Tähän pätevät samat ohjeet kuin laulajillekin. Kielen mongerrusta, rallattelua jne. (Tämä minulta useimmiten unohtuu.)
• Älä yski tai ryi, juo mieluummin vettä.
• Hengitä välillä syvään ja pidä taukoja puheessa. Näin saat taas kuulijatkin tarkkaavaisemmiksi.
• Älä kuiskaa äläkä huuda.
• Vältä taustamelua, joka "syö" äänesi. Sulje luokan ikkuna ja laita musiikki hiljaiselle silloin, kun puhut. 
• Hiljennä opiskelijat, ennen kuin puhut itse, älä yritä huutaa heidän äänensä yli. Eräs toimiva keino on olla hiljaa niin kauan, kunnes opiskelijat alkavat ihmetellä, miksi se nyt on hiljaa. Usein merkitsevä katse riittää ja saa porukan nauramaan. Jos ei muuten, niin toiset opiskelijat huomauttavat hälisijöille. Eräs kollegani käyttää keskustelun keskeyttämiseen pientä lehmänkelloa, jonka taisi saada opiskelijoiltaan lahjaksi. Myös käsien taputtaminen toimii.
• Ja tietenkin: älä mene sairaana töihin!

Äänekkäitä oppitunteja! :)

Maailman paras työ?

Työn ilo on ollut viime aikoina hieman kadoksissa. Olen ollut siitä kummissani, olenhan aina rakastanut työtäni. Hauskempaa työtä en ole osannut kuvitellakaan (lukuunottamatta suklaan koemaistajaa tai sänkyjen koenukkujaa).

Opiskelijatkin ovat huomanneet iloni katoamisen. Muutaman kerran ovat eri opiskelijat sanoneet: "Opettaja, hymyile!". Tässä yhteydessä täytyy kertoa, että normaalisti hymyilen töissä melkein koko ajan, koska se on aina (ollut) kerta kaikkiaan niin kivaa!

Eilen koin taas yhden totuuden hetken, kun uuden ryhmän kanssa tuli eteen verbi herätä. Eräs puhelias opiskelija alkoi siitä muodostaa lausetta jotenkin tähän tapaan: "Aamulla opettaja herää ja ajattelee, että ei halua lähteä töihin." Siis APUA! Näytänkö todella niin kyllästyneeltä työhöni?

Kieltämättä uusi ryhmä ei ole vielä kovin monta kertaa päässyt todistamaan sitä iloa ja rakkautta, jota työssäni yleensä koen. Harmillista, mutta pikku hiljaa, päivä ja hetki kerrallaan ilo alkaa taas kuplia. Olen varma, että pian nautin heidänkin opettamisestaan yhtä paljon kuin kaikkien aikaisempienkin ryhmien. Jokainen päivä on edellistä iloisempi.

Alan löytää iloa myös siitä, kun keksin uusia keinoja, miten saan eri tavalla oppivat oppimaan. Eilen sattui niin ikävästi (luulin!), että heti aamulla luokan dokumenttikamerasta poksahti lamppu. Ei auttanut muu kuin selviytyä ilman. He olivat juuri saaneet kotitehtäväksi pitkän listan verbejä taivutettavaksi. Minun piti siis kirjoittaa ne kaikkine muotoineen valkotaululle. 

Kirjoitellessani verbejä taululle huomasin, että ryhmähän on hiljaa ja kuuntelee. HEUREKA! Heilumiseni siellä edessä sai heidät seuraamaan opetusta huomattavasti tarkemmin kuin yleensä, kun istun opettajanpöydän takana dokumenttikameran ääressä. Jos ei halua selkävaivoja, siinä on melkeinpä pakko istua. Olen monesti miettinytkin, että urani alkuaikoina, kun dokumenttikameroita ei vielä ollut, seisoin koko opetuspäivän. Nyt tulee istuttua paljon enemmän.

Kollegani kertoikin lukeneensa jostain tutkimuksesta, että ihmishahmo kiinnittää kuulijan huomion. Tämän totesin itse käytännössä. Aion siis jatkossa käyttää taulua enemmän ja erityisesti silloin, kun haluan opiskelijoiden keskittyvän kuuntelemaan. Olikin lopulta onnekas sattuma, se lampun poksahtaminen!

Koska en ole viime aikoina ehtinyt juurikaan jutella vanhojen opiskelijoiden kanssa henkilökohtaisesti, lähetin jokaiselle sähköpostia, jossa kysyin kuulumisia. Vastaukset olivat kivoja ja niistä sain itselleni paljon energiaa. 

Tässä piristävimpiä paloja palautteesta, jota samalla heiltä sain:

"Se kurssi on minulla   iso lahja. Tavatan uusia ystäviä ja ystävällinen oppetajia

Sain erittäin hyvää kielitaitoa. Siitä paljon kiitoksija sinulle. Minusta sinä olet  loistava opettaja."

"P.S. Sä oot tosi parras seomen kielen opettaja!!!"

"Luulen minun suomen kieli on paranemassa kiitos teille, minulla on vain tarvitse puhu  ihmisten kanssa plus olen aina ajatelle että sinä huutaa minua :PUHUU SUOMEA!! :D

kiitos kaikesta"

"Monta suomalaiset ovat yllättynyt että minä puhun suomea! Minä aina sanon että minulla oli tosi hyvää opettaja"

"Teille Olet Ihana Oppetaja!!!"

Tässäpä tämän työn yksi ihana puoli. Kiitos lämmittää aina, joskin toki kaikkein eniten se, kun tunneilla näkyy oivaltamisen ilo ja kaikilla on hauskaa. Ja tietysti, kun työn tulokset näkyvät, kuten viime viikolla pitämissäni moduulitesteissä. Olin tyytyväinen siihen, miten hyvin opiskelijoiden kielitaito on kehittynyt.

Rentouttavaa loppuviikkoa kaikille! :)

Hidas uusi alku

Jee, viimeinkin se alkaa sujua! Olen opettanut nyt reilut kolme viikkoa kahta ryhmää vuoron perään. Vanhan ryhmän opettaminen on kuin lepoa uuden rinnalla. Päivät hitaasti etenevässä alkeisryhmässä ovat niin intensiivisiä, että hädin tuskin ehdin opetuksen lomassa kirjata läsnäolot koneelle. 

Mutta tänään uudessa ryhmässä opettaminen tuntui vihdoin koko päivän kivalta. Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu!

Kun opettaa samaa ryhmää päivästä toiseen, ei opiskelijoiden kehitystä huomaa. Vähän sama juttu kuin lapsen kasvaessa; yhtäkkiä vain huomaa, että hihat ja lahkeet ovat jääneet lyhyiksi. Nyt kun vanha ryhmä on loppuvaiheessa, he todella ovat "vanha ryhmä", jota uudet opiskelijat ihaillen katsovat, kun he puhuvat niin hyvin suomea. Tänään kuulin vanhojen opiskelijoiden puhua pulputtavan ruokatunnilla iloisesti eri maiden kansalaisuuksien saamisesta - suomeksi! Toistuva muistutteluni suomen käyttämisen hyödyllisyydestä lienee kantanut viimeinkin hedelmää.

Sopeutumiseni uuteen ryhmään on ollut takkuista. Syitä on monia. Ensinnäkin he olivat tottuneet toiseen opettajaan ja hänen tyyliinsä ja ymmärrettävästi suhtautuivat minuun ensi alkuun hieman varautuneesti. Opiskelijoilla kun on tapana kiintyä ensimmäiseen opettajaansa ja pitää häntä parhaana, omana opettajana. 

Ennen ensimmäistä päivääni uudessa ryhmässä näinkin ihan kamalan painajaisunen, jossa kaikki oli kaaosta ja opiskelijat suorastaan vihasivat minua. Onneksi se ei sentään toteutunut, vaan alusta asti opiskelijat ovat olleet ihania ja ystävällisiä. Pieniä välikohtauksia on tullut johtuen siitä, ettemme vielä ole tunteneet toisiamme, mutta niistä on päästy yli.

Toiseksi olen opettanut ryhmää edelleen vain pari päivää viikossa. Olen ollut aika pihalla siitä, mitä he osaavat, mitä he ovat ehtineet jo opiskella ja millaiset oppimistaidot kullakin on. Koska vuorottelemme toisen opettajan kanssa ja päiväni ovat edelleen hyvin kiireisiä, joudun jatkuvasti menemään luokkaan huonosti valmistautuneena ja osittain epätietoisena siitä, mitä edellisinä päivinä on tehty.

Kolmanneksi, hitaan ryhmän sisälläkin on melkoisen suuria eroja. Toiset osaavat ennestään ja oppivat nopeammin, kun taas osa tuijottaa tyhjyyteen, vaikka vääntäisit itsesi solmuun heidän edessään. Ihmisillä saattaa myös olla hyvin erilaiset taustat ja elämäntilanteet, huonoja kokemuksia koulusta, traumoja sodasta tai jotain muuta, mikä rajoittaa heidän kykyään vastaanottaa uutta.

Osalla opiskelijoista on myös ongelmia keskittymiskyvyn kanssa. Ja kun ryhmässä on nyt 20 opiskelijaa aiemman 16 sijaan, tuntuu opetustilanne paljon levottomammalta kuin ennen, varsinkin kun edellinen ryhmäni on superrauhallinen. Välillä tuntuu, että ympärilläni pyörii hullunmylly, vähän niin kuin yläkoulussa. 

Halusin aikuiskouluttajaksi juuri siitä syystä, että voin keskittyä opettamiseen kasvattamisen sijaan. Ja mitä nyt teen? Pidän kuria ja yritän opettaa ihmisiä tavoille: kuuntelemaan, kun toinen puhuu, tulemaan ajoissa tunnille jne. Tämä ei todellakaan ole sitä, mistä nautin.

Tänään koin kuitenkin ensimmäisen todellisen onnistumisen elämyksen. Huomasin viime viikolla, että koska kaikkien opiskelijoiden äidinkielet ovat hyvin kaukana suomen kielestä, heidän on hyvin vaikea omaksua suomen kielen äänteitä. He tarvitsevat siinä paljon enemmän harjoitusta kuin perusraiteen opiskelijat. Niinpä päätin aloittaa systemaattisen harjoittelun Mitä kuuluu? -kirjan harjoitusten avulla. Olemme hankkineet oppilaitokseemme kyseisiä kirjoja ison pinon, jotta jokaisella opiskelijalla on käytössä oma kirja. 

Perusryhmien kanssa olemme tehneet kirjan harjoituksia kielistudiossa yksilöllisesti tarpeen mukaan eli jokainen on harjoitellut niitä äänteitä, jotka omassa äidinkielessä eroavat suomesta. Hitaan ryhmän kanssa kielistudion käyttö on lähinnä sähläämistä, joten en nyt heti edes yritä sitä. Muutenkin on parempi tehdä kuuntelu- ja ääntämisharjoitukset yhdessä, jolloin opettaja voi pitää nauhassa taukoja ja selittää enemmän, mitä tehdään. 

Entä se onnistumisen elämys? Se tuli siitä, kun tajusin, että hitaan ryhmän kanssa suomen kielen rytmiä ja kestoa kannattaa harjoitella taputtamalla. Ihan perusjuttu esim. luku- ja kirjoitustaidottomien opetuksessa, mutta aiempien ryhmien kanssa en ole tainnut sitä tehdä. Kun taputimme yhdessä seisaallaan ta-ta, ta-taa, tat-ta jne., heräsivät nekin eloon, jotka yleensä eivät reagoi mihinkään. Näin heidän silmissään oivaltamisen ilon. Ja juuri se on parasta, mitä opettaja voi nähdä. Näitä hetkiä varten teen tätä työtä!

Kun vielä jatkoimme päivää vaatteiden opiskelulla monin toiminnallisin tavoin (joista tarkempi kuvaus tässä postauksessa), päivä todella sujui hauskasti ja kevyesti, niin kuin sen kuuluukin sujua. Alan vihdoinkin tuntea opiskelijoita vähän paremmin ja he ovat pikku hiljaa tottuneet minun tapoihini ja tyyliini. 

Valitsimme tämän koulutuksen oppikirjaksi uuden Lukumatka jatkuu -kirjan, joka on tehty nimenomaan hitaan raiteen opiskelijoita ajatellen. Suomen mestarin kielioppitykitys ei tälle ryhmälle sovi. Onneksi hitaille ryhmille on tehty monia vapaasti kopioitavia materiaaleja, joilla voimme täydentää kirjaa. Käytämme esimerkiksi seuraavia materiaaleja: Oikeesti aikuisten, Naapuri hississä, Opettajan puhepaketti, Käts, Aamu. Ja tietysti monia niitäkin, joita ei ole erikseen hitaille suunniteltu.

Vaikka alku hitaasti etenevän ryhmän kanssa on tuntunut todella takkuiselta, uskon tämänkin kokemuksen lopulta kääntyvän voitoksi. Ainakin minun on taas kerran pakko kyseenalaistaa aiemmat toimintatapani ja miettiä yhä lisää keinoja, miten saan opiskelijat saavuttamaan toiminnallisen kielitaidon. Kieliopista en osaa kokonaan luopua, mutta sen opettamiseen pitää löytää uusi näkökulma ja yhä uusia keinoja, sillä vaikka perusryhmässä suuri osa tykkää opiskella kielioppia sääntöjen perusteella, hitaassa ryhmässä harvempi saa sellaisesta mitään. Tärkeintä olisi saada sellainen kielitaito, jolla pärjää edes suullisesti. Eli ymmärtää ja tulee ymmärretyksi. 

Olemmekin päättäneet keskittyä tämän ryhmän kanssa alusta lähtien puhekielen opettamiseen. Esimerkiksi numerot he opiskelivat suoraan puhekielellä. Suomen kielen pitkiä ja hankalia kirjakielisiä numeroita heille on ihan turha opettaa. He pärjäävät Suomessa, jos ymmärtävät mitä ihmiset ympärillä puhuvat ja osaavat itse ilmaista itseään ymmärrettävällä suomella. Siihen tavoitteeseen päästään ainoastaan oppimalla puhekieltä.

Suomalaista työelämää

Pari viikkoa töitä takana. Voisin sanoa, että samaan tapaan jatkuu. Selviän töistäni kyllä, mutta vielä en ole keksinyt mitään ihmekonstia, jolla osaisin työarkeni paremmin järjestää. Aina tulee yllätyksiä, jotka vievät iltapäivän kaksi tuntia, jotka minulle opetuksen jälkeen jää. Olen yrittänyt tauottaa työtäni ja käydä heti opetuksen päätteeksi kahvilla. Vaihtelevalla menestyksellä. Jos avaan koneen ja luen sähköpostit, ne imaisevat minut mukaansa erilaisilla hoidettavilla asioilla. Kohta huomaan, että eihän tässä ole kuin puoli tuntia tehokasta peliaikaa jäljellä - turha sitä on enää kahvinkeittoon ja -juontiin käyttää. Suunnitteluun ei ole edelleenkään jäänyt aikaa. 

Yritän toki järjestää väljyyttä kalenteriini ottamalla huomioon realiteetit ainakin niissä tilanteissa, joissa ennen olen vetänyt itseni liian tiukille. Esimerkiksi varaamalla kokeiden korjaamiseen ja arviointiin aikaa kalenteristani. Etukäteen tiedossa olevat tiukat paikat pitäisi ainakin pystyä välttämään. Yllätyksiäkin tulee aina riittämiin.

Mitä ihmettä nämä yllätykset sitten ovat? Mitä milloinkin. Aina kuvittelen, että tämä nyt on vain ohimenevä vaihe, kohta tämä on ohi, sitten helpottaa. Mutta ennen kuin huomaankaan, ilmaantuu jokin uusi yllätys.

Tällä kertaa minua on työllistänyt mm. se, että työparini on ollut lomalla ja sairauslomalla. Kun ryhmällä alkaa kuukauden päästä työharjoittelu, pakkohan minun on ottaa hoitaakseni sitä koskevat asiat. Piti mm. tarkistaa ja lähettää eteenpäin viiden opiskelijan CV:t. Ei ihan pikku homma, kun jokainen oli tehty eri tyylillä, seassa oli milloin englantia, milloin viroa, kieliasua oli korjattava ja ihan aluksi tietysti selvitettävä, mitä he tarkoittavat milläkin. En yksinkertaisesti voi lähettää eteenpäin CV:tä, jota en itsekään ymmärrä. Mitä työnantaja siitä kostuisi? 

Suomalaisten työnantajien luotettavuus joutui tällä viikolla koetukselle. Oli sovittu harjoittelupaikkaa hakevien opiskelijoiden tapaaminen erääseen firmaan. Yritys sijaitsee korvessa, jonne kulkee kai yksi bussi tunnissa. No, tuosta bussista opiskelijat olivat myöhästyneet ja kävelleet neljä kilometriä yritykseen, vesisateessa tietenkin. Kun he pääsivät perille, heitä ei odottanutkaan henkilö, joka oli luvannut olla heitä vastassa. Sen sijaan heitä kehotettiin lähettämään yritykselle CV:nsä. Parin minuutin vierailun jälkeen miehet siis marssivat samat neljä kilometriä vesisateessa takaisin. Kaiken lisäksi heille kerrottiin, että yritys voi ottaa mahdollisesti yhden tai korkeintaan kaksi harjoittelijaa. Viidestä miehestä neljälle reissu oli siis joka tapauksessa turha. :(

Tänään menimme koko ryhmän kanssa sovitulle vierailulle toiseen yritykseen. Opiskelijat vitsailivat mennessä, että käydään ovella ja tullaan takaisin. Totta vieköön - kun kysyin henkilöä, jonka kanssa tapaaminen oli sovittu, ilmoitettiin, että hän on talon ulkopuolella. Tilalle kyllä yritettiin saada joku muu, mutta lopulta sovittiin, että yritetään toisen kerran uudestaan. Näiden kokemusten jälkeen saattaa olla hankalaa vakuuttaa opiskelijat siitä, että suomalaiset ovat luotettavia ja täsmällisiä ihmisiä, jotka pitävät sovituista asioista kiinni. 

Ryhmäni itseohjautuvuus on taas noussut arvoon arvaamattomaan. Sairauslomien takia parina päivänä on käynyt niin, ettei ryhmälle ole otettu sijaista. Luokassa on käynyt ammattiopettajia kertomassa alkavista koulutuksista ja lisäksi suomen kielen opettaja on antanut heille itsenäisiä tehtäviä. Heillä on onneksi tietokoneluokka käytössä, joten nettiharjoitusten ja tiedonhakutehtävien tekeminen on onnistunut helposti. 

Ensimmäisessä tiedonhakutehtävässä opettaja antoi heille tunnettujen suomalaisten nimiä. Joukossa oli eri alojen edustajia Minna Canthista Matti Nykäseen, Kirsti Paakkasesta Urho Kekkoseen. Opiskelijat hakivat tietoa internetistä ja tekivät Power Point -esitykset henkilöistä. Esitykset olivat hyviä ja varmasti mielenkiintoisempia kuin opettajan luennointi samoista tyypeistä olisi ollut. 

Toisena päivänä annoin opiskelijoille ohjeet hankkia tietoa erilaisista kesätapahtumista, retkikohteista tai harrastuksista. Tavoitteena on tiedonhaun harjoittelun lisäksi tutustua lähiympäristöön ja laajemminkin Suomeen, niin että jokaisella olisi tietoa siitä, mitä esimerkiksi kesälomalla voisi puuhata. Mitä mikäkin maksaa, miten kohteeseen pääsee, mitä näkemistä siellä on jne. Listasin niin Helsingin kuin lähiympäristönkin kohteita kuten Linnanmäki, Suomenlinna ja Luonnontieteellinen museo sekä tapahtumia kuten Puistoblues, Ruisrock ja Pori Jazz. Lisäksi annoin vaihtoehdoksi hankkia tietoa lasten kesäharrastuksista tai leireistä, siirtolapuutarhoista jne. Jokainen sai valita itseään kiinnostavan kohteen tai kertoa omasta mielenkiinnonkohteestaan listan ulkopuolelta. 

Yhdeksi etäpäiväksi opiskelijat saivat työelämäopettajalta tehtävän, jossa piti hankkia tietoa jostain ammatista ja siihen vaadittavasta koulutuksesta. Seuraavalla viikolla he taas esittelevät näitä toisilleen.

Koko koulutuksen aikana opiskelijani ovat siis laatineet ja pitäneet jo ainakin puolen tusinaa esitystä. Kieliasua en tarkista etukäteen enkä puutu siihen muuten kuin häiritsevän väärien tulkintojen kohdalla. Ensimmäisistä esityksistä opiskelijat saavat kirjallista palautetta toisiltaan ja opettajalta. Silloin painotan sitä, että ei saa käyttää pelkästään Googlen kääntäjää ja pitää itse ymmärtää, mitä kertoo. Tärkeintä ei siis mielestäni ole täydellinen kieliasu vaan esiintymiskokemus suomen kielellä. Että uskaltaa esiintyä ja uskaltaa tehdä sen suomeksi. Jokaisen esityksen ei tarvitse olla yhtä pitkä ja perusteellinen, kunhan on edes yrittänyt ja tehnyt esityksensä itse. 

Usein yllätyn siitä, miten loistavia esitykset ovat. Opin niistä aina itsekin uutta ja saan pienen lepohetken opetuksesta. Opiskelijoillekin on varmasti kivaa vaihtelua kuunnella välillä toisiaan ja kuulla toisten mielenkiinnon kohteista. Itse netistä esiin kaivettu tieto jää varmasti paremmin päähän kuin opettajan esitys samasta aiheesta. Esitysten tekeminen on tietenkin vaivalloisempaa kuin valmiin lukeminen tai kuuntelu, mutta uskon, että pitemmän päälle tämä työtapa palkitsee. 

Koska en ole ehtinyt pitkään aikaan keskustella opiskelijoiden kanssa rauhassa kahden kesken, lähetin tänään jokaiselle sähköpostia, jossa kyselin kuulumisia. Kotitehtävänä on siis vastata tähän meiliin, kertoa kuulumisistaan, toivomuksistaan ja tulevaisuudensuunnitelmistaan.

Suomen kielen päiviä ei ole enää kovin paljon jäljellä. Itsellä on joka kerta tässä vaiheessa sama tunne, että olisi pitänyt ehtiä niin paljon enemmän. Varsinkin nyt, kun osa asioista jäi sairauslomani takia käsittelemättä. Mutta kuten kollegat ovat lohduttaneet, opiskelijat ovat kuitenkin lopulta itse vastuussa oppimisestaan. Heillä on runsaasti muitakin mahdollisuuksia oppia kuin opettajan johdolla. Toivottavasti he ovat saaneet tästä koulutuksesta intoa ja eväitä elämänmittaiseen kielenopiskeluun.