tiistai 10. syyskuuta 2013

Voi itku!

En pidä itseäni sadistisena tyyppinä. Sellainen ei opettajaksi sopisikaan, vaikka muuten opettaja saa kuulemma olla minkäluonteinen tahansa, näin meille opettajankoulutuksessa vakuuteltiin. 

Siitä huolimatta sain tänään opiskelijani itkemään. 

Ei se ollut ensimmäinen kerta, mutta aikaisemmat kaksi kertaa ovat sattuneet vasta siinä vaiheessa, kun olemme vääntäneet suomen kielen sikamaisia monikkomuotoja. Tällä kertaa yritimme "vain" opetella oman syntymäpäivän sanomista. Ilmeisesti suomen pitkät numeraalit olivat viimeinen pisara eräälle opiskelijalle, jolla on muutenkin ollut vaikeuksia pysyä muun ryhmän mukana. 

Totta kai syytän tästä itseäni. Ei olisi sittenkään pitänyt ottaa päiväyksiä näin aikaisin. Tai olisi pitänyt tehdä se jotenkin toisin. 

Yritän kyllä kaikkeni, etten vaatisi opiskelijoilta liikaa. Annan aina mallin ja harjoittelemme asioita monella tavalla, ennen kuin odotan heiltä omaa tuottamista. Tälläkin kertaa opiskelijalla oli päiväys kirjoitettuna edessään, mutta hän ei kyennyt edes lukemaan sitä ääneen. Ilmeisesti siinä hetkessä purkautuivat koko parin viikon aikana kerääntynyt tuska ja ahdistus siitä, ettei pysy muiden mukana. (Kun ne muut kuitenkin selviytyivät tehtävästä ihan hyvin.)

En pidä itseäni kovin hyvänä eriyttäjänä. Tykkään edetä nopeasti ja siksi opetan mieluiten näitä nopeahkoja ryhmiä. Kuitenkin minun pitäisi pystyä tukemaan myös hitaampia oppijoita, etteivät he joutuisi tällaisiin epätoivon tuntemuksiin. Pitäisi varmaan antaa enemmän tukiopetusta ja käydä useammin henkilökohtaisia keskusteluja. Aina sitä ei vain tule tehtyä ajoissa ja opiskelija ajattelee, että vika on vain hänessä ja hänen pitäisi pystyä parempaan. Joskus ihminen vain on joutunut tilanteeseen, jossa häneltä vaaditaan enemmän kuin mihin hän kykenee. Opiskelutaidot eivät ole niin hyvät kuin muilla tai elämäntilanne on niin vaikea, ettei opiskeluun yksinkertaisesti riitä niin paljon paukkuja kuin olisi tarpeen.

Opinko tästä mitään? En tiedä, sillä olen kokenut tämän turhautumisen tunteen monta kertaa aiemminkin. Kun ei vain saa jotakuta pysymään kärryillä, vaikka kuinka yrittäisi. Jotakin pitäisi pystyä tekemään toisin, mutta mitä?

Onneksi meillä on ainakin tällä kertaa mahdollisuus siirtää hänet toiseen ryhmään, jossa hän saa itsetuntonsa takaisin. Ikävintä on, kun joutuu lähettämään opiskelijan kotiin istumaan ja odottamaan seuraavaa kurssipaikkaa, jonka hän saa kenties kuukauden, kenties vuoden päästä. En ole tavannut vielä montakaan opiskelijaa, jotka olisivat mieluummin kotona kuin kurssilla. Pari pienten lasten äitiä sentään, kaikkien näiden vuosien aikana. Muuten kaikki, kansallisuudesta riippumatta, inhoavat sitä, että joutuvat istumaan joutilaina kotona. 

Ihmisellä on tarve tuntea tekevänsä jotain hyödyllistä.

2 kommenttia:

  1. Olipa kurja tilanne, mutta en todellakaan usko, että se oli sinun syysi. Aina ei vaan kerta kaikkiaan kaikki pysy mukana, eikä siinä taida tukiopetuksetkaan auttaa - resurssit ovat sinullakin kuitenkin rajalliset. Ihanaa kuitenkin kun huolehdit, hän varmasti arvostaa sitä.

    VastaaPoista
  2. Kiitos, ehkä se on näin. Enhän minä tietenkään painostanut häntä yrittämään sen jälkeen, kun huomasin, että hän ei pysty osallistumaan. Kun kerroin hänelle tänään mahdollisuudesta vaihtaa ryhmää, hän oli kyllä kiitollinen.

    VastaaPoista